Ahdin valtakunta

Saimme joulun alla kaverin vanhan 120-litraisen akvaarion. Olen nyt lukenut kaksi akvaariokirjaa ja puoli nettiä haaliakseni tietoa akvaarion perustamisesta ja hoidosta. Paljon olen oppinutkin.

Ongelmiakin kuitenkin on. Olen haaveillut hankkivani akvaarioon merenneidon, mutta niistä on kovin vaikea löytää tietoa. Ainoat vinkit olen löytänyt Alcinoen blogista, eikä niistäkään taida ainakaan tässä vaiheessa olla suurempaa hyötyä. En ole saanut selville onko akvaariomme sopivan kokoinen, vai pitäisikö olla suurempi? Ne ovat ilmeisesti kuitenkin melko kookkaita. Entä millaisen ympäristön ne tarvitsevat? Tiheää kasvustoa, luolia, kivikkoa, juurakoita, vai kenties ihan avovettä? Mikä olisi oikea veden kovuus, sopiva Ph ja lämpötila?

Entä viihtyykö merenneito yksin vai pitäisikö niitä olla kokonainen parvi? Missä suhteessa pitäisi olla merenneitokoiraita, vai onko sellaisia nyt edes olemassa? Onko merenneidot helppo saada lisääntymään akvaario-olosuhteissa? Ja ovatko ne seurallisia ja vilkkaita, vai lähinnä arkoja lymyilijöitä? Millaisia kaljoja sen kanssa samaan akvaarioon voisi laittaa, etteivät ne näyki sen eviä?

Olisi mukavaa, jos joku voisi kertoa, ettei käy niin, että alkuun pieni ja söpö merenneito kasvaakin liian suureksi akvaarioomme.

Tekopyhyyden ylistys

Joulukuusi, kynttilöitä ja glögiä. Hyvä alku. Mitähän muuta... Ei ole kovinkaan omaperäistä kirjoittaa nyt joulusta, mutta kirjoitan kuitenkin.

Sanotaan joulun olevan antamisen aikaa. Minusta kyse on oikeastaan jakamisesta. Joulu ei ole vaihtokauppaa, jossa vastapalveluksen tai toisilta saatujen lahjojen velvoittamana annetaan jotain toisille. Joulu on itsensä ja omansa jakamista muiden kanssa, ja ennen kaikkea toisten vuoksi. Ilman velvollisuutta, ilman vastaodotuksia, laskematta ja arvioimatta. Pelkästä rakkaudesta ja hyvästä tahdosta.

Joulukorttien takana on hyvä ajatus läheisten ihmisten muistamisesta. Sen kertomisesta, että he ovat meille tärkeitä. Aina tämä ei kuitenkaan ole se syy, miksi joulukortteja lähetetään.
Joulukortit saattavat olla vain perinteinen rutiini, ehkä vastenmielinenkin. Kortteja lähetetään, koska toiset olettavat niin. Se on lähtökohta, josta poikkeaminen merkitsee loukkausta. Onko tämä joulun hengen mukaista? Onko oikein vaatia toisilta huomionosoituksia? Merkitsevää ei ole se, onko kortit tehty itse vai ostettu kaupasta. Tai onko kyseessä tekstiviesti tai sähköposti. Ajatus kortin takana ratkaisee.

Sama pätee myös joululahjoihin. Henkilökohtaisesti en laskeskele lahjoihin käytettyjen rahojen määrää. Mahdollisimman kalliiden lahjojen ostaminen ei myöskään ole tarkoitus. Olen tosin ylipäätään laiska hankkimaan lahjoja, kirjoittamaan kortteja, tai muuta sellaista, ja siitä tämä ajatusmaailma varmaan todellisuudessa nouseekin. Mutta jos haluan jonkin lahjan antaa, ei raha ole siinä niinkään ratkaiseva tekijä (jos sitä siis on). Taloustieteilijä voi tietysti halutessaan laskea, että todennäköisesti erotus annettujen ja saatujen välillä jää melko lähelle nollaa. Kasvatustieteilijä voi vielä perustella negatiivista tulosta kasvaneella sosiaalisella pääomalla. Mutta minusta tärkeintä on, että on saanut antaa sen, mitä on halunnut, sillä läheisten ilahduttaminen ilahduttaa myös itseä.

En myöskään halua tietää keneltä saamani lahjat ovat peräisin. Minusta ne ovat joulupukilta,, joka edustaa puhdasta antamisen iloa, ilman vastaodotuksia. (no, täytyyhän sitä olla kiltti, mutta hyväksyn sen) Kun lahjat tuo joulupukki, on helpompi välttyä vastavuoroisuuden paineilta, teennäisiltä kiitoskierteiltä, sekä toisten odotusten aikaansaamilta ostopaineilta. Se myös ehkäisee lahjojen antamista hyötymismielessä.

Läheisyyden ja välittämisen lisäksi jouluun liittyy minusta oleellisesti myös rauhoittuminen ja itsensä äärelle pysähtyminen. Itsensä jakaminen myös itselleen. Tärkeiden asioiden mieleen palauttaminen ja niiden äärellä oleminen.

Tiedostan joulun kristillisen merkityksen, mutta se ei ole minulle henkilökohtainen. En juhli Jeesuksen syntymäpäiviä, joten joulu ei ole minulle siinä mielessä pyhä. Jos kävisin joulukirkossa, kävisin tunnelman vuoksi. Kuitenkin joulun kaupallisuus ja kaikenlainen amerikkalainen pimpelipompelivilkkuvalosaaste ällöttää minua. Se edustaa pinnallista tavarakulttuuria, toisista ihmisistä hyötymistä ja suoranaista ahneutta. Ei antamista, vaan ottamista ja saamista. Se korostaa laadun sijasta määrää.

Joulu on äärettömän epäekologinen. Kaikki käärepaperit naruineen, puhumattakaan niiden sisällä olevaista pakkausmateriaaleista, saati itse sisällöstä, on melkoinen rasite ekosysteemille. Päälle päättäjäisiksi vielä kierretään läpi kaikki sukulaiset sekä ennen joulua, että sen jälkeen. Viikon kuluttua heitetään ensimmäiset hajonneet kapistukset roskiin.

Mutta glögi on hyvää, syöminen mukavaa, ja lasten iloiset ilmeet joulupukin saapuessa lämmittävät mieltä. Taidankin ottaa uuden kupposen, ehkä piparinkin.

Kirottu eläintarha

Kuvittele olevasi valtavan suuressa eläintarhassa, jossa eläimiä ei ole erotettu toisistaan. Tässä eläintarhassa on monenlaisia, toinen toistaan hienompia eläimiä. On värikkäitä lintuja, harmaita aaseja, raidallisia seeproja, pieniä kuoriaisia, suuria leijonia, siivekkäitä kotkia ja matelevia käärmeitä. Muutamia esimerkkejä mainitakseni. Jos malttaa seurata riittävän pitkään, huomaa niillä kaikilla olevan omat, hieman erilaiset elämäntapansa. Kuitenkin niissä toisaalta on paljon samaa; ne kaikki ravitsevat itseään, lepäävät, ulostavat ja lisääntyvät. On aivan eri asia seurata eläintä, jonka on oppinut tuntemaan, kuin vain ohi kävellessä nauraa niiden älyttömiltä vaikuttaville puuhille. Puuhille, jotka todellisuudessa kuuluvat niihin luonteeseen, ja ovat niille hyvin tarkoituksenmukaisia.

Eräässä eläintarhan kolkassa asustavat tiikerit. Raidalliset, voimakkaat ja villit kissaeläimet. Niiden joukossa on haavoittunut naaras, jolla on pennut. Sen vammat eivät ole kuolettavia, mutta ajoittain kivuliaita. Haavat ovat sen laatuisia, ettei niihin ole muita hoitokeinoja kuin aika. Emon on vain itse nuoltava haavansa, ja odotettava, että aika tekee tehtävänsä. Välillä sitä on surullista katsella. Kun toiset tiikerit ovat lähettyvillä, se ponnistautuu täyteen mittaansa ja kävelee ylväänä reviirinsä rajoilla, etteivät toiset huomaisi sen heikkoutta. Mutta yksin ollessaan se ontuu kipeää käpäläänsä, ja joskus sen voi kuulla ulvahtavan tuskasta. Oletko kuullut haavoittuneen kissaeläimen sielua raastavaa ulvahdusta, kun kivun aalto pyyhkäisee sen yli?

Kipujen ollessa kovimmillaan, se ei päästä ketään lähelleen. Ei toisia tiikereitä, ei hoitajia - ei ketään. Sen niskavillat nousevat pystyyn merkiksi, ettei lähestyminen ole toivottua, eikä terveellistä. Sen silmät vääntyvät kivusta pelkiksi viiruiksi, eikä se siedä yhtään ylimääräistä ärsykettä. Se vain keskittyy suojelemaan itseään, ja pentuaan. Se on huolissaan pennuistaan ollessaan itse huonossa kunnossa. Se ei ota mitään riskejä, ei päästä ketään lähelle. Jos se olisi siili, se käpertyisi piikkipalloksi. Mutta se on tiikeri, ja sen on vain muristava, ja näytettävä hampaitaan.

Joskus sen on vaikea nukkua kivuiltaan. Se vihaa eläintarhaa. Ennen kaikkea se vihaa lörpöttäviä apinoita, joiden elämällä ei näytä olevan sen kummempaa päämäärää, pelkkää tyhjänpäiväistä kirkumista. Se on väsynyt ohikulkijoihin, jotka kummastelevan sen tiikerinelämää, tai pitävät sitä hyökkäävyytensä vuoksi vaarallisena ja julmana. Puhukoot, kunhan pysyvät poissa sen reviiriltä.

Kipujen hellittäessä se uskoo parempaan huomiseen. Harmainakin päivinä, kun vettä sataa ja tuuli vihmoo kylmästi, se yhä uskoo huomiseen. Ja silloinkin, kun se vihaa kaikkea ja kaikkia, se yhä uskoo, että tulee se huominen, sen on pakko joskus tulla.

Olen seurannut tiikereitä niin kauan, että tiedän kaiken tämän. Minä ymmärrän, miksi se toisinaan ärisee. Se saattaa uhitella minuakin, mutta en minä sitä pelkää. Kunnioitan kyllä, mutten pelkää. Minä tiedän, ettei se aio todella hyökätä kimppuuni, se vain suojelee itseään.

Taivas on kirkas, ja tuhannet tähdet loistavat äärettömässä avaruudessa. Kirkas kuutamo venyttää eläintarhan hailakat varjot pitkiksi. Istahdan penkille katsomaan niitä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Laulan hiljaa laulun, jonka olen laulanut niin usein ennenkin.

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Laulan tiikerille ja toivon, että voisin helpottaa sen oloa. Arvaan,
etteivät nuo sanat merkitse tiikerille mitään (nehän eivät ole tiikeriä),
mutta ehkä sävel saa sen mielen kevenemään.

Kirje joulupukille

Nyt myönnän heti kärkeen napanneeni puoli ideaa Brimin upeasta postauksesta. (Voisin äänestää sen vuoden parhaaksi, jos jossain kysyttäisiin)

Mitä minä siis toivoisin joulupukilta? Ihan ensiksi toivoisin oikean joululoman. Siis sellaisen, jonka kuluessa saisi tehdä mitä huvittaa, miettimättä mitä täytyy tehdä. Voisi olla tekemättä mitään, tai puuhailla vihellellen jotakin mukavaa. Hymyillä. Olla paljon rauhassa ja hiljaa. Kuunnella levyjä, juoda glögiä ja käydä kävelyllä raikkaassa pakkasilmassa.

Lisäksi toivoisin uudet polvisuojat lentopalloon. Voisi olla myös mukavaa saada lahjaksi joku hyvä kirja, jota voisi sitten joulun aikaan lueskella. Ehkä myös jonkin hyvän levyn. Muuta en nyt kerta kaikkiaan keksi. Olen jopa hämmästyttävän tyytyväinen vähäiseen omaisuuteeni. Ei ole teknistä vempainta tai muuta tavaraa, jota elämääni varsinaisesti kaipaisin.

Hyvä joulupukki, tuo minulle siis rauhallinen ja rento tunnelma.

Kurimuksen kuristus

Heräsin aamulla klo 12:22 (suunnilleen). Huomenna on aikainen herätys, joten piti mennä ajoissa nukkumaan. Uni ei ollut samaa mieltä. Mietin sitten miten voisin kuristaa masennukseni. Millä se elää? Mistä se saa ruokaa? Masennukseni elää pyrkimyksestä täyttää toisten odotuksia. Oman tahdon unohtamisesta. Luulosta, että on olemassa oikeita tapoja ajatella ja tehdä asioita. Masennus saa usein voimansa työstäni, koska siellä olen alttiina muiden odotuksille. Minulle maksetaan niihin vastaamisesta.
Keväällä jo oivalsin, ettei aina tarvitse miellyttää muita, ja se helpotti ahdistusta. Nyt huomaan alkaneeni taas elää muiden odotuksista. Tanssin toisten polkkaa, ja sekoan heidän askeliinsa. Minun täytyy löytää oman elämäni koreografia, ja alettava toimia sen perusteella.
oivalsin tämän Kamin tekstin ja ystäväni sähköisen kirjeen inspiroimana. Kun alkaa ahdistaa, pitää siis kysyä itseltäni: kuka puhaltaa pilliin, joka minua tanssittaa? Mitä minä itse tahdon?

EDIT 13:58
Korjaus edelliseen. Kyseessä on pyrkimys täyttää niitä odotuksia, joita KUVITTELEN muilla olevan.

Latauksen merkkivalo palaa

Väsyttää. Isosti. Olen monesti kuvannut ihmisen energioita siten, että käytössä on kahdet akut: isot ja pienet. Pienet akut latautuvat aina nukkuessa. Jos päivittäinen latausaika jää jatkuvasti liian lyhyeksi, alkaa väsyttää, mutta tilanteen voi aina korjata nukkumalla ja muuten lepäämällä, ja hyvän viikonlopun jälkeen nämä akut ovat taas täynnä.

Isommat akut eivät tyhjene päivässä, eivätkä viikossa. Ne eivät myöskään ole suoranaisesti yhteydessä nukkumiseen, vaikkakin pikkuakkujen jatkuva virranpuute kuluttaa virtaa isoista akuista. Kun isoista akuista alkaa virta loppua, tulee totaalinen väsymys, joka on jotakin muuta, kuin unen puutetta. Se alkaa näkyä välinpitämättömyytenä, kyllästymisenä, ärtyisyytenä ja pessimisminä. Tyhjetessään nämä eivät myöskään lataudu uudelleen aivan hetkessä.

(tietokoneen ilmoitus: Vähäinen akun lataus. Vaihda akku, tai kytke tietokone virtalähteeseen. Aika osuvaa...)

Minulla taitaa olla tuossa suuressa virtalähteessä jokin ongelma. Ehkä laturissa on vikaa, eikä akku siksi lataudu kunnolla. Eli ei ole sellaista aikaa tai paikkaa, jossa akkuni säännöllisesti latautuisivat. Tai mahdollisesti jossakin on ylimääräistä kuormitusta, joka haukkaa virtaa yli akun normaalin kapasiteetin. Mikä siis minua kuormittaa? Missä virtasyöppöni luuraa? Kolmas vaihtoehto on, että itse akku vain yksinkertaisesti on viallinen. Sen varauskyky on kenties puutteellinen, tai sitten lataus pääsee purkautumaan omia aikojaan.

Tietääkö kukaan hyvää sähkömekaanikkoa?

Rasite

Masennuttaa. Olen nyt kolme päivää ollut flegmaattisena, saamattomana, karttaen kontakteja ulkomaailmaan. Mielenkiinto on hukassa, motivaatio kateissa. Tekisi mieli vain lysähtää kasaan tältä istumalta ja herätä aikaisintaan sitten kun tämä ahdistus on taas poissa.

Edellisvuonna samaan aikaan alkoivat nämä oireet painaa päälle. Sitkuttelin jouluun asti. Tammikuu oli niin täynnä, ettei ollut vaihtoehtoja. Ja sitten elämä karkasi käsistä ihan totaalisesti, lähti masennuksen matkaan.

Kyllästyttää olla rasitteena. Kivenä kengässä, tuskana persuuksissa, jarruna, vapaamatkustajana. Näen kaiken aikaa, miten minun kyvyttömyyteni ja saamattomuuteni aiheuttaa ylimääräistä taakkaa ja vaikeuksia ympärilläni oleville. Miten kaikki olisi paremmin, jos joku muu olisi minun sijassani. Häpeän itseäni. Jälleen. En näe itseäni arvokkaana, vaan rasitteena.

Määrätöntä turhautumista, padottua raivoa itseäni kohtaan. "Mikset sinä saatanan pässi voi tehdä mitään kunnolla! Mä survon sut suohon saatana!" Enkä pysty muuhun kuin ottamaan vastaan iskujani, en pysty puolustautumaan, sillä minulla ei ole siihen voimia. Ja tiedän, etten pysty olemaan muuta kuin saatanan pässi, joka sotkee kaiken.

Isäsuhteen vaikeudesta

Tänään on synkkä päivä. Ahdistuspäivä. Luovutuspäivä. Mistä ahdistus tulee? Olenko taas alkanut vaatia itseltäni liikaa? Olenko päätynyt pyrkimään täydelliseen? Olenko unohtanut, että minun piti yrittää olla keskinkertainen? Onko ylämäki kääntymässä laskuksi, vai kyseessä sittenkin vain satunnainen kuoppa elon tiellä? Magneettini pyrkii hylkimään kaikkea ulkopuolelta tulevaa, ja vetävän kohti sisintäni. Olkoon sitten, sukelletaan...

Sain terapiassa kotitehtäväksi miettiä, mikä tekee isän kanssa olemisesta vaikeaa. Painotan tässä, että kyse ei ole siitä, että isä olisi välttämättä vaikea, vaan minun on vaikea suhteutua häneen. Ongelma on siis pääasiassa minun, ei isän.

HISTORIAN PAINOLASTI
1. Joskus teini-iässä jäin kiinni tupakoinnista. Isäni totesi asiasta jotenkin tähän tapaan: Jos aiot asua tässä talossa, niin et tupakoi. Olen muistavinani, että lauseeseen liittyi myös "ja olla minun poikani", mutta en ole ihan varma. Viesti kuitenkin oli, ettei hän hyväksy minua elämäänsä, jos tupakoin. No, tiedän hänen olleen huolissaan, hänellä oli taustassaan siihen hyvä syy. Mutta asian ilmaiseminen kaikessa neuvottomuudessaan oli kuin suoraan oppikirjan varoittavasta esimierkistä. Silloin en tosin ajatellut näin tiedostavasti. En minäkään sitten häntä tarvinnut!

2. Väittelimme usein, ja hän oli tietenkin aina oikeassa. Mistään riippumatta. Koitin kapinoida sitä vastaan, mutta hänen päätään ei voinut kääntää. Muistan sen riemun, kun jossain vaiheessa totesin oivaltavani ratkaisuja käytännön ongelmiin, joiden edessä hän oli ymmällään. Vahingonilo paras ilo.

3. Isä ei hyväksynyt ketään eikä mitään, mikä poikkesi hänen näkemyksistään, ja siitä saatiin jatkuvasti kuulla. Miten idiootteja kerta kaikkiaan olivat ihmiset jotka ajoivat vaikka harmaalla tai valkoisella autolla.

4. Isä löytää kaikesta pahaa, väärää, uhkaa. Paitsi itsestään tietysti.

5. Avioero. Kun äitini lähti, isällä oli tapana haukkua äitiä minulle. Miten kaikki hänen vaikeutensa olivat äidin syytä. Mitä ikinä tapahtuikin, kaikki oli aina äidin syytä. Hänellä itsellään ei ollut asioihin osaa eikä arpaa. Hän oli uhri. Yhteiskunnan, EU:n ja ex-vaimonsa uhri. Hän ei sopeudu, muiden pitää sopeutua.

6. Masennus. Isän pessimismi korostui avioeron jälkeen. Koko maailma oli paha. Yritin parhaani, mutta en vain jaksanut olla se, joka kantaa maailman pahuuden hänen kanssaan. Minun maailmani ei ole paha.

7. Velvollisuus osallistua hänen leipätyönsä tekemiseen. Itse hän on ammattinsa valinnut. Ei minusta ole reilua syyllistää muita siitä, ettei hän selviä työstään. Kun teini-ikäinen siskoni ei suostunut osallistumaan hänen leipätyönsä tekemiseen, hän kieltäytyi sitten auttamasta myöskään enää siskoani. Hetkinen... Nyt hän ihmettelee kun sisko - joka siis yritti itsemurhaa viime talvena, ei enää puhu hänelle.

8. Suhtautuminen lapsiini (hänen lapsenlapsiinsa) Kun käymme kylässä, tai hän käy syntymäpäivillä, ei hän koskaan puuhaa mitään lapsenlastensa kanssa. Hänellä olisi loistavat puitteet toteuttaa pikkupoikien unelmajuttuja, mutta hänellä ei näytä olevan kummoistakaan halua olla tekemisissä heidän kanssaan.

9. Seuraava on erityisesti vain oma kokemukseni, mutta sehän tässä ratkaisee. Minulla on sellainen tunne, että isälleni muut ihmiset ovat vain hyödykkeitä. Jonkinlaisia palvelijoita. Tai sitten vihollisia, pohjasakkaa. Äitini oli tärkeä, koska hän teki niin paljon töitä. Uusi vaimo pitäisi saada, jotta selviäisi töistä, kun yksin ei pärjää. En oikein osaa edes selittää mistä tämä mielikuva on syntynyt. Hän auttaa kyllä taloudellisesti minkä pystyy, sekä tuottamillaan hyödykkeillä, ja välillä askareillakin. Mutta todellista kiinnostusta toisten asioihin hän ei tunnu osoittavan.

MINUN ONGELMALLISET TULKINTANI
Isäni on alkanut päästä yli avioerostaan, ainakin jossain määrin. Hän puhuu yhä vähemmän siitä, miten äiti on pilannut hänen elämänsä. Mutta aina kun niin käy, niskavillani nousevat pystyyn. Jumaliste KUKAAN ei puhu pahaa äidistäni! Äiti ei ole minulle sanonut pahaa sanaa isästäni, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Kunnioitan sitä. Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin.

Näen itsessäni paljon isäni negatiivisia puolia. Pessimismiä, itsekeskeisyyttä, kiinnostuksen puutetta toisia kohtaan. Mutta minussa on myös toinen puoli: empaattinen, ihmisrakas, ymmärtävä ja auttava. Ennen kaikkea hyväksyvä. Olen toisaalta herkkä tuomitsemaan, mutta toisaalta myös herkkä ymmärtämään. Voisiko olla niin, että vihaan näitä piirteitä itsessäni, enkä siksi kestä nähdä niitä toisissa?

Kaikesta huolimatta en halua satuttaa isää. Näiden asioiden sanominen tekee pahaa, koen syyllisyyttä siitä, että kritisoin isääni. Kaikesta huolimatta en voi hyväksyä, että isäni olisi jotenkin paha. Koitan vain kääntää syyn itseeni. Koitan vain ymmärtää. Koitan hyväksyä, että jokainen tekee parhaansa, ja siinä kaikki. Ei kai enempää voi vaatia?

Sodan traumat taitavat näkyä vielä minussakin. Vaarini oli lääkintämies, kaikki sodan hirveydet kokenut ja traumatisoitunut. Isäni sai kärsiä siitä, ja minä puolestani isäni traumoista. Pojasta polvi on kuitenkin ilmeisesti parantunut traumojen suhteen, joten ehkä minun pojillani tai ainakin heidän lapsillaan on jo toivoa, etteivät sodan arvet näkyisi enää heissä.

Ainakaan en ikinä sanoisi heille, etteivät he kelpaa minun lapsikseni sellaisina kuin ovat. Sanon heille nimenomaan päinvastoin: että he ovat hyviä sellaisenaan, vaikkeivat kaikki heidän tekonsa minua miellyttäisikään. Toivottavasti osaan viestittää sitä myös lopulla 95 prosentilla viestinnästäni. Kaikki muu onkin sitten vain pelkkää plussaa.

Masennusjaksoni aikana vaihdoin paljon sähköpostia isäni kanssa, ja vaihdoimme ajatuksia suhteestamme ja paljon muusta. Opin pitämään siitä isästä, joka minulla oli sähköpostissa. Mutta kun taas tapasimme livenä, tuntui läsnä olevan kokonaan toinen persoona. Se isä, jonka minä entuudestaan tunsin. Se, mikä tekee suhteestamme vaikean, oli siivilöitynyt sähköpostissa. Mitä se siis oli, mikä ei sähköpostissa välittynyt, mutta livekontaktissa ahdistaa? Sekö, että viestistä tulee perille vain 5%, sanat. Ja loppu pitää kuvitella itse? Ahdistava kokemus tuli sitten siitä lopusta 95 prosentista?

Mikä isän kanssa olemisessa siis ahdistaa? Vaikea kysymys. Todella vaikea.

Tuuli kuljettaa

Anne-Marin innoittamana muisteloin tässä viime kesän purjehduskokemuksia. Veneemme on 6m Fabola Campus nostokölivene. Neljännesvuosisadan vanha, mutta ihan hyvässä kunnossa. Purjeet tosin ovat jo aika virttyneet ja pahasti pussilla. Meitä on veneellä useampi omistaja ja ensi kesäksi haaveilemme uusista purjeista. Tuon kokoisella veneellä myös myrskyfokka olisi kova sana. Seuraavassa vähän aiemmin kirjoitettua tarinaa:

"Lähtiessä tuuli oli ihan hyvä, vaan palatessa oli tyyntynyt. Niinpä olikin aikaa puuhastella, kun pursi kulki käytännössä omine hyvineen. Ja purjehtiminen muka on vaikeaa! Sisätiloissa etsittiin tavaroille paikkoja, ja ulkona siistittiin köysien päitä.

Mukavinta oli kuitenkin muistella, miten veneen kippari saaren rantaan ankkuroidessa oli mystisesti loikannut veneestä. Matkaa rantaan oli vain metri, ja keulassa oltiin jo valmiina astumaan maihin. Silloin kuitenkin perästä kuului ruma sana, ja juuri ehdin kääntyä katsomaan huomatakseni kipparin loikkaavan veteen, näköjään ihan tarkoituksella. Ja sitä sitten vaan ihmettelemään. No, selvisihän se. Ankkuriköysi kun ei ennakko-odotuksista poiketen ollut määräänsä pidempi, eikä tietenkään kelluvaa sorttia, joten kiirehän siinä tuli, ja äkkinäinen oli ratkaisukin. Kaikkea sitä sattuukin - tekevälle.

Ja ehdittiin siinä sitten paluumatkalla kaiken aherruksen ohessa hypätä uudelleenkin veneestä, tälläkin kertaa ihan vakaalla tarkoituksella, joskin vain huvittelumielessä. Onneksi ymmärsimme suorittaa toimenpiteen vuorotellen, jotta saatiin kännykkäkameran muistikortille oikein hyvä bittikokoelmakin. Ehkä on kuitenkin parempi laittaa tähän ihan toinen kuva.

Tämä veneestä poistumisen teema oli esillä myös edellisellä reissulla. Silloin aiheutti erään isän takapuoli tilanteen, jossa poika putosi veneen kannelta ihan viime metreillä, kun jo oltiin onnellisesti palattu laituriin. Molskaus oli hyvä, ja ilme näkemisen arvoinen. Vähän kyllä epäilyttää, oliko tämäkin hyppy sittenkin tahallinen, kun en minä mitään kontaktia huomannut..."

Vene nostettiin vesiltä tuossa marraskuussa, kun alkoi tulla jäätä. Siinä yhteydessä myös huomattiin, ettei painolastisäiliössä ollut koko kesänä ollut vettä lainkaan, koska täyttöreikien tulpat olivat yhä tiiviisti paikoillaan! Ajatus uusin purjein ja painolastisäiliö täytettynä purjehtimisesta sai aikaan kiivaan kesän odotuksen. Jos kelit jatkuu tällaisina, niin täytyy varmaan lähteä porukalla tapaninpäivän purjehdukselle.

Ghost Readers

Astuessani sisään tunnen ilmassa vieraan tuoksun. Joku on jälleen ollut täällä... Ei ole murtojälkiä. Mitään ei ole rikottu, mitään ei puutu. Kaikki on kuten ennekin, mutta silti olen varma, että joku on käynyt. Näen sen kävijälaskuristani. (Anteeksi kiltit kommentoijat, tarkoitukseni ei ole pitää kommenttejanne "ei minään". Eihän toki. Tarkoitukseni on selvittää, keitä täällä keikkuu.

Huolimatta jatkuvasta bloggaamisen laiminlyömisestä näyttäisi siltä, että joku käy kurkkimassa pöytälaatikkooni. Google Analytics väittää niin. Laitoin jopa kävijälaskurin, kun ajattelin Googlen kertovan omiaan. Mutta sekin kertoo, että vieraissa on käyty. Mutta kuka?

Salaperäinen ihailija? No tuskinpa sentään. Kenties jonkinlainen Blog'o'rob, jonka inhat nörtit ovat kehittäneet viattomien pöytälaatikkoraapustelijoiden pään menoksi? Olisipa mukava tietää keitä ovat nämä salaperäiset kävijät, jotka haamujen tavoin vaeltavat arkistoissani jättämättä jälkeensä muuta kuin pyörähtäneen kävijälaskurin.

Olenkohan minä liian pelottava joskus jyrkkine mielipiteineni? Kirjoitankohan aiheista, jotka eivät keskimäärin ole kiinnostavia, tai jotka eivät jätä tilaa keskustelulle? Olenko läsnä liian harvakseltaan? Lukeeko blogiketissä, että on epäkohteliasta kommentoida blogiin, jossa ei erikseen lue, että kommentteja saa antaa, ja niistä ollaan iloisia(KYB).

Ei sillä, että asia minua mitenkään vaivaisi, mutta kun se vaivaa. Siis tieteellinen mieleni on utelias tietämään: keitä blogissani käy, miksi he käyvät, ja ennen kaikkea: miksi he eivät jätä itsestään jälkeä. Jos sinulla on vastaus johonkin näistä kysymyksistä...

Ymmärtää hyväksyä

Kaksi sanaa, jotka mielellään kulkevat yhdessä. Missä ymmärrys, sieltä löytyy usein myös hyväksyntä. Minne taas hyväksyntä ei astu jalallaan, sitä paikkaa karttaa myös ymmärrys. Mutta miten nämä veljekset saisi kulkemaan omaa polkuaan? Miten ne saisi ajattelemaan omilla erillisillä aivoillaan, vähemmän riippuvaisina toisistaan?

Hyväksyn minkä ymmärrän
Voisikohan sanoa, että tämä on näistä helpointa. Minkä ymmärtää, se on helpompi hyväksyä. Järki ja logiikka ovat hyväksyntämme ehdot. Oikeudentajuhan on tätä. Loogisesti jostakin seuraa enemmän hyvää kuin huonoa, tarkastelijan näkökulmasta katsoen. Voisiko sanoa niin, että jos tahto hyväksyä, kannattaa yrittää ymmärtää. Ja jos ei tahdo, kannattaa pyrkiä olemaan ymmärtämätön, sillä vastoin omaa parempaa ymmärrystä on vaikea toimia.

Ymmärrän mutten hyväksy
Saattaisiko olla niin, että tämä on jo paljon vaikeampaa? Että vaikkei itse asiaa hyväksy, pystyy ymmärtämään sen logiikan, kykenee seuraamaan toisen ajatuksenkulkua. Ja silti pysymään kannassaan. Ymmärrän miksi hän toimii tavallaan, mutta ymmärrän myös, miksei se minusta ole hyvä.

Hyväksyn, vaikken ymmärrä
Nyt alkaa käydä haastavaksi. Voisiko hyväksyä jotakin, mitä itse ei ymmärrä? Voiko antaa siunauksensa sellaiselle, mistä omasta mielestä tuo vaadittu logiikka puuttuu? En ymmärrä, miksi se on sinulle tärkeää, mutta hyväksyn, että se on.

Hyväksyn, etten ymmärrä
Miten elää sen kanssa, että ei ymmärrä? Miten myöntää se reilusti itselleen ja toisille. Miten silti voi säilyttää kasvonsa ja toisten kunnioituksen? Vaikkei asiasta ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Peittääkö tietämättömyytensä, vai tuodako sen ylpeänä julki. Niin kestämättömän tuntuista joskus.

Ymmärrän, miksen hyväksy
Voisiko ajatella, että itseään voisi katsoa pintaa syvemmälle? Että toteaisi itseään katsottuaan, että minä en näköjään voi tuota hyväksyä. Mutta tulisiko silloin mieleen kysymys "miksi"? Ja alkaisiko siihen silloin etsiä syitä itsestään, vaiko ainoastaan toisesta? Jos nyt ylipäätään etsisi.

Hyväksyä ja ymmärtää. löytyisikö näistä ratkaisu pulmaan ihmisen elämässä?

Helsinki - Sink in Hell No More

Joku ulkomainen artisti masentui Helsingissä vieraillessaan, kun tajusi kaupungin nimestä muodostuvan tuon Sink in Hell käännöksen. Kuulemma. Minulle Helsinki on ollut ahdistava paikka. Jotakin, missä tapahtuu liian paljon asioita. Pikkukylän perusturvaton asukki ei ole kyennyt enää rekisteröimää jokaista näköpiirissä olevaa kulkijaa, mikä on tuonut ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Ei ole voinut keskittyä kaikkien varomiseen. Helsinki on minusta ollut ruma ja sen asukkaat piloille paatuneita ja loputtoman omahyväisiä ja ylimielisiä.

No mikä nyt sitten on muuttunut? Minäkö? Helsinki ei ollut enää pelottava, ahdistava, eikä edes ruma. Hotellin ravintolasta keskustan ylle aukeava näky oli jopa innostava. Yhdestä ikkunasta katsoessa näytti kuin olisi katsellut jotain fantasiakylää ja sen vanhoja kivitaloja. Talojen korkeutta ei erottanut, koska niistä näkyi vain ylimmät kerrokset. Hyvin kiehtova näky.

Yhdeksännen kerroksen parvekkeelta näkyi kylän tori hyvin, Vaakunan, Forumin ja Kampin reunustamina. Tornin huipulla välkehtivät valot kattojen yli. Ja yön aikana parvekkeelle oli satanut paksu kerros lunta.

Ensi kesänä toteutan pitkäaikaisen suunnitelmani matkustaa Helsinkiin muutamaksi päiväksi, kierrellä kuin mikä tahansa kulkija, katsella, haistella ja maistella, antaa virran viedä. Vailla mitään suurempaa suunnitelmaa.

Olosuhteiden uhri

Joskus ei riitä,
että koittaa tehdä
olonsa mukavaksi.

Joskus olosuhteet vain ovat
yksinkertaisesti
surkeat.

Leijan lennätyksestä

Nyt on ollut vähän sellainen kutina, että ollaan lähellä sukellusta. Sellainen aavistus, että on päästetty leijalle vähän liikaa löysää, nostettu se vähän liian korkealle, ja nyt on ilma loppumassa siipien alta. Jos näin kävisi, olisi seurauksena hallitsematon putoaminen. Alan varovasti vetää narua sisään, ja tarkkailen tilannetta. Koetan hapuilla leijaa ajatuksillani. Se tuntuu jossain määrin raskaalta, mutta liitää kuitenkin vielä, vaikka ajoittain läpättääkin levottomasti.

Toisella silmällä tutkin leijan lennätyksen abc:n kannesta kanteen etsien kuumeisesti tietoa siitä, mikä olisi leijan optimaalinen lentokorkeus. Sellainen vakiokorkeus, jossa pääasiassa tulisi pysytellä. Yksityiskohtaisia ohjeita löytyy siiä, miten leijan saa lentämään yhä korkeammalla, tekemään erilaisia silmukoita ja niin edelleen, mutta missään ei sanota KUINKA korkealle sen pitäisi nousta.

Onko 5 metriä ok, vai onko syytä etsiä vikaa, joka estää leijaa nousemasta korkeammalle? Onhan ikävää, jos tuulenpuuskat paiskovat leijaa milloin mihinkin esteeseen ja pyrstö hakkaa lennättän naamaa. Onko sitten hyvä jos leija lentää 150 metrissä? Tulisiko pyrkiä pitämään se kaiken aikaa siellä asti? Tuolloin saa osakseen hyväksyviä katseita, mutta myös ympäristön odotukset ja sitä myötä paineet kasvavat. Ja jos tuuli äkkiä tyyntyisi, tai muuten menettäisi leijan hallinnan, tulisi koko komeus ryminällä alas maahan saakka, ja hajoaisi varmasti palasiksi. Tai entä jos naru katkeaakin, ja leija karkaa käsistä? Miksei näistä asioista kerrota missään? Miksi vain rakentamiseen annetaan ohjeita?

Olin varma, että nyt on terapeuttini saanut vainun ja koittaa saada selville olisiko tästä mennyt kaksisuuntainen. Kunnes kuulen kysymyksen: "Onko kenties niin, että joudut kaiken aikaa kamppailemaan masennusta vastaan?"

Tuposta asiaa

Ei tuppo vaan tupo. Ei nyt ole mitään kriisiäkään, joten kehittelen tässä tällaisen ajattelemattoman ajatuksen. Vastatkaas tyhmälle, jos joku tietää.

Nyt on siis taas se aika, kun kaikki haluavat enemmän. Ja saavat. Osa enemmän, osa vähemmän. Ei ole tarkoitus ottaa kantaa siihen oliko nyt TEHYn työtaistelu oikeudenmukainen, tai heidän saamansa korotukset, tai se, etteivät he ole saaneet niitä korotuksia jo aikaa sitten. Eikä mihinkään muuhunkaan yksittäiseen ammattialaan tai liittoon.

Sen sijaan olen ihmetellyt, mitä hyötyä näistä korotuksista oikeasti on kenellekään? Jos oletettaisiin vaikka esimerkiksi, että pennin pyörittäjät saisivat kymmenen prosentin palkan korotuksen (koska se on helpompi laskea) Työnantajalle tämä tarkoitta sosiaaliturvamaksuineen hieman suurempaa kulun lisäystä. Sanotaan nyt vaikka 14 % lisää palkkamenoja. Samaan aikaan palkkoja nostetaan nikkelikaivoksessa, keskisuuri kuljetusliike oy:ssä, huoltamoilla jne. Eri puolilla tehdyt palkankorotukset nostavat hankintahintoja, sanotaan nyt vaikka 10% (koska se on helppo laskea) Nyt siis penninpyörittämön henkilöstökustannukset ovat kasvaneet 14% raaka-aine kustannukset 10 % ja kaikki muutkin kustannukset sanotaanko 5 %. Niinpä tuotteen hintaa on kulujen peittämiseksi nostettava, sanotaanko nyt 7 %.

Nyt kun tämä tapahtuu joka paikassa, niin mitä hyötyä siitä palkankorotuksesta oli, kun saman tien kaikki kallistui samassa suhteessa?

Ai niin, valtion verotulot kasvoivat merkittävästi.

Ja Kiinalaisilla menee hyvin, koska työ on entistä kannattavampaa teettää Kiinassa.

Me halusimme vapaat markkinat, halpoja tuotteita, ja nyt me itkemme, kun työpaikkamme muuttavat ulos maasta? Pitäisikö katsoa peiliin? Jos me haluamme jotain halpaa, sen tekee joku muu kuin Suomalainen. Yhä vain todennäköisemmin. Jos ei Kiinassa, niin sitten Suomessa.

Tässä on nyt varmaan enemmän virheitä kuin asiaa. Siksi minä en vastaakaan tämän maan finanssipolitiikasta, ja siksi tämä olikin kysymys: Mitä hyötyä on jatkuvista palkankorotuksista kenellekään muulle, kuin Kiinalaisille?

Mikä V#§¤&# siili mä sulle olen?

Kiroileva siili on loistava, joten tein testin. Piti tehdä se jopa kahteen kertaan. Ekalla kerralla tuli ihan väärä tulos! Prkleen urpotestit!

Särkyneille

Tänään päässäni on rullannut yksi yön kertsi:

Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin
joka kaiken turhan antaneena särkyi asfalttiin
Nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa
että laiva saapuu ja sirpaleet pois kuljettaa
-Yö-

Kertsi tuo mieleeni siskon. Oman enkelini, joka melkein särkyi asfalttiin. Prinsessan, joka urheasti nousi ylös ja jaloilleen. Jonka haavat paranivat ulkoa, mutta pelkään, että sisältä ne eivät ole arpeutuneet. Toivottavasti olen väärässä.

Jos en, voisinpa kantaa osan siitä puristavasta taakasta, joka tulee kaikkialta ja ei mistään. Tuskaan josta ei saa otetta, jotta voisi taistella irrottaakseen sen kuristavan otteen kaulalta. Tuska ja ahdistus. Nuo möröt jotka hiipivät varjoissa ja seuraavat kaikkialle. Olisipa jokaisella joku, joka voisi kantaa osan taakasta.

Helpotuksen hinta - se on liian usein liian kova.

Rakastan sinua sisko - jos muuta en osaa.

Koitas pärjätä...

Remontissa

Olo on tyhjä. Ei pahassa mielessä tällä kertaa. Vaan enemmänkin levollisen tyhjä. Suurta kipua, ei suurta iloa. Neutraalia. Peruselämää. Keskivertoa. Sitä, mitä olen saanut tehtäväkseni jahdata.

On mennyt hyvin viime aikoina. Olen sietänyt itseäni, enkä välittänyt siitä, sietävätkö muut. Se on heidän ongelmansa, jos se ongelma on. En tietenkään yritä tahallani olla vittumainen toisille, mutten myöskään arvioi kaikkea sen pohjalta, mitä toiset mahtavat ajatella.

Henkisen remontin lisäksi on meneillä ihan sellainen perinteinen. Piti laittaa lastenhuoneeseen uudet pinnat. Mutta siitä tulikin vanhempien makuuhuone, johon laitetaan uudet pinnat ja uusi vaatekaappi. Ei muuta väliä, mutta sain himoitsemani parvekkeen. Haluan paikkoja, joihin voi rauhassa istahtaa lukemaan tai funtsimaan, nauttimaan kupposen kahvia, katselemaan öistä taivasta tai muuten rauhoittumaan. Ei onnistu, jos se on lastenhuoneen perällä.

Sain myös valmiiksi keittiöremontin, jonka aloitin tuossa keväällä. Parin tunnin homma oli ollut kesken yli puoli vuotta! No, tulipa tehtyä. Kylppäriin tehdään kosteusmittaus. Parveke pitää purkaa ja katsoa mitä sille pitäisi tehdä, kun edellinen asukki on rakennellut juttuja vähän niin ja näin. Meillä on nääs parvekkeella laminaatti ja paneelit seinissä. Vesi kyllä menee laminaatin ja lastulevyn väliin, luulen, koska homma on rakennettu niin, että ulkoseinää pitkin valuva vesi ei tipu alas, vaan valuu lattian väliin. Hurraa! Onneksi se on vain parveke. Lasit jo vaihdettiinkin, paitsi ne isot kiinteät, jotka on asennettu niin, että lasia pitkin valuva vesi pyrkii valumaan lasin ali parvekkeen sisälle. Hurraa...

Ei sillä, että itse mikään remontti-reiska olisin. Siksi nuokin on vielä korjaamatta, kun on kyse vaan parvekkeesta.

Riittävän hyvää

En aiemmin osannut arvostaa riittävän hyvää, enkä uskonut kenenkään muunkaan arvostavan. Kuvittelin kaikkien vaativan täydellistä, ja siksi minunkin olisi pitänyt suoriutua kaikesta täydellisesti tullakseni hyväksytyksi. Ja jotkut tuntuvat vaativankin kaikesta maksimaalista täydellisyyttä.

Kuulin juuri asiantuntija puhujasta, joka erään asiakasyrityksensä kanssa oli joutunut tekemään erittäin tiukan sopimuksen, jossa määriteltiin sanat joita ei tule käyttää puhuessa (karskit tai ei hienovaraiset ilmaukset) Siinä määriteltiin myös, että parta tulee ajaa, ja käyttää partavettä. Ja että kuulijoiden aktivoituminen on yksinomaan puhujan vastuulla. Paikalla olisi siis ilmeisesti ihmisiä, jotka eivät siedä minkäänlaista vajavaisuutta, eivätkä kanna vastuuta omasta oppimisestaan. Saman tyyppisiä esimerkkejä on varmasti loputtomasti. HALOO!! Ketä se haittaa, jos ei puhujalla ole partavettä!?

Entäs työpaikkailmoitukset? Niissä kaikissa haetaan vain hieman maksimaalisen täydellistä parempia ihmisiä. Siitä, mitä joku on joskus onnistunut tekemään (tai ainakin kuvittelemaan) tulee yhtäkkiä kaikkien vähimmäisvaatimus. Miten realistista se on? Miten joku voi olla niin täynnä itseään, että ei ole valmis suvaitsemaan läheisyydessään maksimaalisen alle jääviä asioita? Raha on vain värikästä paperia, ja silti sitä heiluttamalla voi kuvitella saavansa mitä ikinä keksii tahtoa? Hullua.

On aina olemassa oikeus vaatia ja varjella oikeuksiaan. Entä onko enää olemassa oikeutta tehdä virheitä? Onko oikeutta olla epätäydellinen? Vain juuri niin hyvä, että kykenee riittävässä määrin? Onko oikeus hyväksyä ja antaa anteeksi? Onko oikeus luopua omastaan toisen hyväksi? Onko oikeus käyttää parhaalla tavalla hyväksi se mitä saa, sen sijaan, että paiskaisi sen antajan kasvoille, koska se ei ollut täydellinen?

Olen vähitellen oppimassa tätä. Asiakastilaisuus ei enää ahdistanut, koska arvelin sen sujuvan riittävän hyvin, kunhan vain valmistaudun hyvin. Täydellistä siitä ei varmasti tulisi, eikä tarvitsisikaan. Kunhan tekisin parhaani ollakseni keskinkertainen.

Ratkaiseva ajatus

Tänään haluan ajatella muutaman ajatuksen ratkaisukeskeisyydestä. En varsinaisesti ratkaisukeskeisestä terapiasta, vaan arkisemmasta, ratkaisukeskeisestä ajattelusta.

Lähestytäänpä asiaa ongelman kautta. Mitä ajattelen, kun vastaan tulee ongelma? Minkä ajatuksen se minussa laittaa liikkeelle? Väitän, että vastaus tähän kysymykseen on elämäni kannalta hyvin merkittävä. Mitä mieleen juolahtaa, kun edessä on pulma.

Ajattelenko minä silloin:
- Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
- Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
- Ei minulla ole mitään ongelmaa!
- Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
- Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?

Mihin nuo eri ajatusmallit johtavat?

Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
Mitä tässä siis oikeastaan sanotaan? Että tilanne vastaa mittavuudeltaan koko elämää, ja lisäksi tämä tilanne, kuten kaikki muutkin, on mahdottoman vaikea. Tähän sisältyy myös ajatus siitä, että elämän pitäisi tulla meitä vastaan itsestään jotenkin toisenlaisena ilman, että meillä on elämämme kulkuun mitään valtaa. Saahan tuollainen ajattelu kenet tahansa lannistumaan, ja lakkaamaan edes yrittämästä.

Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
No entäs tämä? Ajatus lähtee siitä, että joku on tahallaan asettanut eteemme pulman, ja haluamme tietää kuka sen teki; luultavasti rangaistaksemme häntä. Lisäksi ajatuksen mukaan ongelman avaimet ovat tällä toisella henkilöllä, eikä itsellä ole ongelman syntymiseen tai korjaamiseen osaa eikä arpaa. Muuten kuin pakottamalla tuo toinen henkilö korjaamaan virheensä.

No, kausaalisuuden periaatteella on löydettävissä henkilö, joka on myötävaikuttanut tilanteeseen tavalla tai toisella. Hän kuitenkin pyrkii pysyttelemään parhaansa mukaan piilossa. Kukaan ei myöskään enää uskalla tehdä mitään, koska kaikki pelkäävät syyllistyvänsä virheisiin. Luovuudelle ei jää tilaa.

Ei minulla ole mitään ongelmaa!
Saattaa äkkiseltään kuulostaa positiiviselta suhtautumiselta, mutta tällä kertaa kyse on ongelman kieltämisestä. Suuriakin ongelmia voi koettaa mitätöidä tahdonvoimalla, jotta harmonia säilyisi, ettei ketään loukattaisi, tai ettei itse jouduta vaikeaan tilanteeseen. Näennäinen tasapaino peittää alleen jatkuvia pulmia, joiden kieltäminen synnyttää valheiden ja ongelmien kierteen.

Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
Rationaalinen ratkaisu. Kutsutaan paikalle konsultti, joka tekee vuoden tutkimustyötä, ja kertoo sitten mikä näyttäisi olevan ongelman ydin. Enää pitäisi miettiä miten tilanne ratkaistaan. Analyysi toimii tietysti hyvänä pohjana ratkaisuille, mutta on hyvä miettiä milloin kannattaa käyttää paljon resursseja asiaan, jolla oikeastaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
On olemassa jonkinlainen lähtötilanne, se on oleellista. Tärkeintä on kuitenkin on se, mihin on menossa. Ei ole välttämätöntä tietää, miten tilanteeseen on päädytty. Sama lopputulos voidaan saavuttaa myös miettimällä miten jatkossa päädytään halutunlaiseen tilanteeseen. Ei etsitä syitä, vaan ratkaisuja. Ei siis myöskään syyllisiä, vaan ratkaisijoita.

Tavoitteensa asettaminen tuntuu usein vaikealta. Samassa silmänräpäyksessä kun esittää itselleen jonkin tavoitteen, keksii myös miksei ikinä voi saavuttaa sitä. Kaikki näkyvissä olevat esteet tulevat mieleen. Ei oikein uskallakaan ajatella mitään positiivista tulevaisuutta, kun sen näkeminen saa näkemään myös kurjan nykyisyyden.

Tavoitteen asettamisessa voi auttaa ihmekysymys:
"Jos yön aikana olisi tapahtunut ihme, ja aamulla setä olisikin täti. Kuu olisikin juustoa. Ja muutenkin kaikki olisi mahdollista, niin millaiselta minun tilanteeni silloin näyttäisi, millaista elämäni olisi?"

Kun tällä tavalla on asettanut toiveensa tavoitteeksi, se tuntuu tavoittamattomalta ja kaukaiselta kuin aurinko. (siihenhän vaadittiinkin ihme). Jotta kuitenkaan ei sortuisi epätoivoon mahdottoman edessä, on syytä rakentaa portaat. Sellaiset sopivan kokoiset askelmat, joita pitkin voi nousta pieni askel kerrallaan kohti sitä omaa aurinkoaan. Mitä minun täytyy tehdä, jotta pääsen kiipeämään ensimmäisen pienenpienen askelen kohti omaa ihmettäni? Entä toisen? Ja vähä vähältä auringon luokse kapuaminen ei näytäkään enää mahdottomalta, vaan mahdolliselta, ja kaiken lisäksi monista askelista huolimatta houkuttelevalta.

Tähän asti ei ikinä pääse, jos tyytyy etsimään syyllisiä tai tuijottaa vain tehtyihin virheisiin, kieltää ongelman olemassaolon kokonaan, tai antaa heti kättelyssä pulmilleen kohtuuttomat mittasuhteet.

Lisää voi lukea vaikkapa Ben Furmanin ja Tapani Aholan kirjasta: Muuttuset - terapiasta ratkaisuihin.

liian tyhmä

Unohdin terapiani, kunnes terppa soitti. Sovittiin, että tulen heti. Hävetti.

Puhuttiin ensin näistä arjen ongelmista, kuten valvomisesta, hajamielisyydestä, syömisestä ja itsekurin puutteesta yleensä. Tavallisesta työpäivästä. Sitten siirryttiin työmotivaatioon.

Se on heikko. Olen pitkään miettinyt työpaikan vaihtoa, mutten ole keksinyt mitään missä pärjäisin. En voi aloittaa mitään, mitä en jo osaa valmiiksi. "Ahaa, sääntö on siis, että kaikki pitää osata jo valmiiksi." No, tai ainakin oppia kerralla. Virheitä ei saa tehdä. Ei virheitä. Ei saa olla tyhmä. Ei saa aiheuttaa hankaluuksia. Ei pidä kysyä. Pitää tietää. Pitää pärjätä.

Hitto, on mahdotonta osata kaikkea valmiiksi, tai edes oppia kerralla. Voiko kukaan olettaa, että joku osaisi valmiiksi kaiken tai edes oppisi kerrasta? Oletanko minä sitä muilta? No en! Miksi muut sitten olettaisivat minun osaavan kaiken? Olenko minä itse ainut, joka sitä minulta vaatii?

Jumitanko minä elämäni omaan vaativuuteeni? Vältänkö minä kaikkea muutosta, koska oman osaamattomuuden kohtaaminen ahdistaa ja muiden mahdolliset vaatimukset pelottavat niin pirusti? Onko se reilua? Onko tämä maailma muka rakennettu supermiehistä ja kissanaisista? No ei ole! Ei hitto ole! Kaikki täällä on puutteellisia ja kelvottomia, mutta samalla myös täydellisiä ja kelvollisia.

Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. Silti ne kaikki ovat lunta.

Aivan helvetisti valoa!

Olen luullut, että näkemäni harmaa on ollut kirkasta. Mutta ei se ollutkaan. Luulin, että musta on normaalia. Mutta ei se ollutkaan. Luulin, että ahdistus on oletusarvo, mutta ei se ollutkaan. Edessäpäin näkyy valoa. Ihan helvetisti kirkasta valoa.

Avuton raivo

Terpalla taas. Löysimme lain, joka näytti kuuluvan seuraavasti:

Kun teen virheen, minut hylätään.

Totesin, ettei se tosiasiassa taida pitää paikkaansa. Pitäisi olla melko iso virhe, että ne joilla jotain merkitystä yleensä on, minut hylkäisivät. Mietittiin sitten, että miltä se tuntuisi, jos minut hylättäisiin. Yritin miettiä, mutten keksinyt. Miltä se tuntuisi? Ei miltään? Eikö minusta tuntuisi miltään, jos minut hylättäisiin? Enkö kiinny ihmisiin niin paljoa, että antaisin heille tilaisuuden hylätä minut? Mikä häkellyttävä havainto, mutta toisaalta se selittäisi paljon. No, se oli nyt sivuseikka. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että jos hylkääminen ei kerran pelota, niin mikä virheiden tekemisessä sitten pelottaa?

Ei tarvinnut kauankaan kaivella, että löytyi negatiivinen huomio, kritiikki. "No miltä se sitten tuntuu? Se tuntuu totaalisen murskaavalta. Sitä litistyy maahan toisen syyttävän sormen alla. Ja se tekee kertakaikkisen hirvittävän kipeää. Kauhea tilanne, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä. Siksi virheitä pitää välttää.

Murskautuminen ja lyttääminen on peräisin kotoa, lapsuudesta, kun mikään ei ole oikein. Se herättää Avutonta Raivoa. Pyrkimyksen taistella, kapinoida ja hyökätä vastaan. Mutta niin ei voi tehdä, koska murskaantuisi vain pahemmin. Avuton Raivo. Minä muistan sen useimmista keskusteluistani isän kanssa. Miten olen pakahtua sisällä kiehuvaan raivoon, jolle ei ole tietä ulos. Siihen avuttomuuteen, kun ei voi muuta kuin niellä ulos pyrkivää raivoa takaisin, vaikka on tukehtumaisillaan siihen. Miten se on ryöpsähtämässä esiin, ja sitä on pakko pidätellä sisällään kävelemällä huoneessaan edestakaisin, kuin häkkiin laitettu leijona. Kuin lapsi jolla on pissahätä, muttei paikkaa minne pissata. Sitä on avuton raivo.

Ei voi taistella, eikä voi jäädä siihenkään, lytättäväksi. Ei voi myöskään paeta, sillä mihin lapsi kotoaan pakenisi. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ahdistua. Ja tätä ahdistusta minä olen kantanut mukanani aina, tähän päivään saakka.

Terapeutti vertasi tilannetta poterosyndroomaan. Eturintamalla poterossa kranaattikeskityksen aikana. Vihollinen pommittaa asemia niin, että poteroon jääminen tarkoittaa todennäköistä osumaa kranaatista. Ei voi jäädä paikoilleen odottamaan, koska se tarkoittaa tuhoa. Ei voi myöskään hyökätä kohti vihollista, koska ne ampuvat, ja taas kuolee. Paetakaan ei voi koska silloin omat ampuvat karkurina. Mitä siis tehdä? Tämä on minun rintamani, minun umpikujani ja minun traumani.

"Meidän on siis selvitettävä, mikä saa sinut uskomaan, että sinut voi sillä tavoin lytätä. Ei hätää, meillä on vuosi aikaa."

Niin. Mikä minut saa uskomaan, että minut voi sillä tavalla lytätä? Voiko minut? Senkö takia minä koen jääväni tappiolle jopa lasten uhmaa vastaan? Siksikö minä pirstoudun esiteini-ikäisen nuoren uhmakkaasta katseesta? Koska minulle on opetettu, että uhma on pahasta? Koska se osuu johonkin, mikä on aivan liian kipeää?

Ja minä olen luullut sen johtuvan minusta. En ole tiennyt kaikesta siitä kivusta, joka jokaisella istunnolla kaivautuu esiin jostain pimeistä nurkista. Mutta minä en pelkää sitä kipua. Se ei voi tehdä minulle mitään. Kun minä näen sen, ymmärrän itseäni paremmin. Tule siis kipu leikkimään minun kanssani, minä tarvitsen sinua tullakseni vahvaksi.

Minulla on pirun hyvä terapeutti. Voisinpa jakaa hänet kaikkien kanssa.

(yritin etsiä tähän clip art kuvan, jossa iso peukalo liiskaa miehen. Se olisi ollut täydellinen. En vain löytänyt.)

Ajattelemattomuuttani

Ajattelematonta ajattelua. Sitä me eilen pohdimme. Miten ihmiseen rakentuu totuuksia ja sääntöjä, joita hän tottuu pitämään oikeina, ja unohtaa kyseenalaistaa ne. Totuudet, kuten "minä olen huono ihminen". "Toiset pitävät minua epäonnistuneena." "Muut näkevät minussa todennäköisimmin jotakin moitittavaa." "Moitteet ovat vaarallisia, jos minua moititaan edes kerran, olen totaalisen epäonnistunut ihmisenä."

Miten ihminen voi kantaa sisällään näin järjettömiä totuuksia? Eikö ole tilastollinen mahdottomuus, ettei jokainen joskus onnistuisi ainakin jossain aivan loistavasti?

Miten voi tietää, mitä toiset itsestä ajattelevat? Anteeksi pehtoori Pikkarainen, minua kovasti kiinnostaisi tietää, mitä te minusta ajattelette. Mutta sanooko se silloin jotakin, mitä olettaa minun haluavan kuulla? Niin, sitä minä en kai saa koskaan tietää. Voin siis vapaasti päättää, mitä haluan uskoa.

Koen sosiaaliset tilanteet vieraiden seurassa usein vastenmielisinä. Ne herättävät joskus jopa lievää paniikkia. En tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. Suustani ei tule sanoja. Haluan olla näkymätön, jottei kukaan huomaisi miten huonosti olen pukeutunut, miten sivistymätön ja epäonnistunut olen. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti pois.

Puolituttujen kanssa on lähes yhtä ahdistavaa. En muista heidän nimiään, mitä he elämässään tekevät. Enkä kehtaa kysyä, koska hävettää. En myöskään jaksa kertoa itsestäni, kuulumisistani tai työstäni. Olen aina vihannut työstäni kertomista.

En muista ihmisten nimiä, työ- tai opiskelupaikkoja, ylipäänsä mitään. Se hävettää minua.

ylös ja alas ja ympäri hei

Palvelukseen etsitään suhteellisuudentajuista jarrumiestä elämän vuoristoradalle.

Jos kykenet hahmottamaan miten ylös kannattaa kivuta, jottei lasku olisi liian kova. Jos pystyt ajamaan junaa niin, että välillä ottaa vatsanpohjasta, mutta sisuskalut eivät mene solmuun. Jos kykenet näkemään realismin ja välttymään liioittelemasta. Jos sinussa on ammattimiestä painamaan jarrua silloin, kun amatöörit vielä huutavat lisää. Ota yhteyttä.

Tarjoamme sinulle haasteellisen työn ja hyvät etenemismahdollisuudet, sekä joustavat työajat. Vakioasemoidut työhakemukset mielentilatodistuksineen voi jättää huvipuiston palautelaatikkoon. Kuoreen tunnus "RollerCoaster".

Täydellinen painajainen

Minun ristini on pyrkiä täydellisyyteen, ja se synnyttää minussa ahdistusta.

Olen oppinut, ettei mikään muu kuin täydellinen ole riittävää. Olen oppinut sen ensisijaisesti isältäni. Terapeuttini kysyi, mitä isä sanoi, kun toi kokeesta 9½. "Niinpä", sanoin minä. "Mutta se oli 10-". Isä kysyi mitä se miinus siellä perässä tekee.

Siis vaikka oli piirun verran vaille täydellinen, se ei vieläkään ollut tarpeeksi. Tämä nyt oli yksi esimerkki, mutta sitä oli minun elämäni. Olin riittämätön. Olen tästä isän kanssa jo puhunutkin, ja olen katkeruudestani päässyt yli. Olen nähnyt että hänen vahingollisen käyttäytymisensä takana oli omat ongelmansa.

Isällä oli tapana nähdä kaikki maailman epäkohdat, jotka ainakin hänen mielestään olivat kammottavia virheitä. Hän osoitti ne muille, ja antoi ymmärtää, että hän itse ymmärsi aina paremmin. Vasta nyt terapeutin osoitettua sen minulle oivalsin, että virheiden näkeminen ja osoittaminen, ja antaa ymmärtäminen, ei vielä ole mitään. Se ei ole oikea vastaus. Se on vain asenne, jolla suojataan omaa sisäistä heikkoutta.

Niinpä minä näihin päiviin saakka olen ponnistellut kohti täydellisyyttä, ollakseni varmasit virheetön yksilö. En ryhdy mihinkään, missä on virheen riski. Epäonnistumisen mahdollisuus. Tilaisuus osoittaa mitättömyytensä ja tuntea sen johdosta syvää riittämättömyyttä ja häpeää.

"Ja miten sinä siinä onnistut?", kysyi terapeutti. Sopertelin, että ei kai siinä oikein mitenkään voi onnistua. Hetken hiljaisuuden jälkeen totesi hän taas: " Se on aivan täydellisen mahdotonta kenellekään."

Niin. Koska on mahdotonta tehdä mitään täydellisesti ilman virheitä, oli jo pitkään koittanut välttää tekemästä tai sanomasta mitään. Sekään ei kuitenkaan ollut hyvä, koska häpeän omaa kykenemättömyyttäni. Häpeän virheiden tekemisen pelon pakenemistani. Ja siinä sitä ollaan.

Uhkatilanne = riittämättömyyden kokemus, joka uhkaa olemassaoloani
reaktio = Pako, pako tilanteista, joissa on (suuri) riski virheisiin.
Tulkinta = Häpeä, häpeä omaa raukkamaisuutta ja kyvyttömyyttä kohtaan
Ja tässä on ahdistukselleni oiva moottori.

Olen myös havainnut omineeni isäni käyttäytymismallin itselleni. Terapeuttini lohdutti, että minulla se on opittua, ei persoonassani. Toivotaan niin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat tuon opitun ja vahingollisen käyttäytymismallini kynsiin joutuneet, erityisesti lapsiltani ja vaimoltani.

Sain läksyksi tehdä parhaani ollakseni keskinkertainen, sillä se riittää. Että yrittää parhaansa.

Vihulainen Nro 1

Nyt se on sitten alkanut. Eilen oli ensimmäinen terapiaistunto. Jännitin etukäteen hieman millaiseksi terapeutti nyt lopulta osoittautuu. Mietin myös, että pääsinkö nyt terapiaan liian myöhään, kun olen jo melkein tasapainossa. Molemmat ennakkomietteet osoittautuivat tarpeettomiksi.

Terapeuttini vaikuttaa pätevältä ja mukavalta, ja ensimmäisen kerran perusteella terapia tulee etenemään hyvin. Kognitiivinen terapia etenee selkeästi analyyttista enemmän keskusteluna. Terapeutti kyseli, kuunteli, teki päätelmiä ja esitti tulkitsevia kysymyksiä. Miten pirussa joku voi päästä niin nopeasti perille toisen sielunelämästä. Monta osumaa naulan kantaan.

Kerroin odottavani, että terapiaprosessi sisältää tietyn määrän ahdistusta, ja olevani valmis siihen. Tähänpä terapeutti vastasikin, että ahdistus ei mitenkään kuulu siihen, ja siitä pyritään eroon mahdollisimman pian. Jo haastattelussa oli ollut puhetta siitä, miksi ihmiset masentuvat, ja nyt palasimme siihen.

Ahdistus on vihulainen numero yksi. Kun elimistö saa signaalin uhattuna olemisesta (vaikka jonkin kivuliaan tunteen vuoksi), se pyrkii tuottamaan joko taistelua (viha, raivo) pakenemista tai jähmettymistä. Jos sitten koemme nämä pyrkimykset jollakin tapaa kielteisiksi, esimerkiksi häpeämme tai koemme syyllisyyttä näistä luonnollisista reaktioistamme, koemme ne taas uhaksi itsellemme. Elimistö saa uuden signaalin uhattuna olemasta, ja tuottaa taas taistelua, pakoa tai jähmettymistä. Noidankehä on valmis.

Tästä seuraa ahdistusta ja pitkäaikainen ahdistus puolestaan laukaisee masennuksen. Jokainen normaali ihminen kuulemma pelkää ahdistusta kuollakseen, koska se on niin kivuliasta. Mutta entä jos lakkaisimme pelkäämästä sitä? Entä jos lakkaisimme kokemasta taistelu, pako tai jähmettymisreaktiomme uhkaaviksi? Veisimme voiman ahdistukseltamme.

En ole vielä ehtinyt mutustella asiaa, mutta hänen selittämänään se kuulosti loogiselta. Ja joka tapauksessa käynti helpotti merkittävästi oloani, ja paransi mielialaani, vaikka huomasinkin kantavani sisälläni edelleen enemmän kipuja, kuin olin kuvitellut.

Jäi hyvä maku, ja se kai oli tässä vaiheessa tärkeintä. Sen lisäksi päästiin oikeastaan käsiksi yhteen oleelliseen ahdistuksen lähteeseen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Tekopyhä harmitusmeemi

Tämä löytyi viralliselta meemitoimittajaltani, Tiinalta. En pidä sanasta "vituttaa". Korvasin sen sanalla "harmittaa".

MIKÄ SINUA HARMITTAA
En tiedä. Kaikki?

TALVESSA
Lumen tilalla on loskapaskaa. Lumen sijaan sataa vettä. Valkoisten hankien sijaan on kuravelliä.

KEVÄÄSSÄ
Ei kai oikein mikään.

KESÄSSÄ
Että on kylmä ja sataa vettä. Tai niin läkähdyttävän kuuma, että hiki lentää sormenpään heilautuksestakin. Ja heinät sun muut siitepölyt.

SYKSYSSÄ
Se kun ei pukeudu kunnolla, ja sitten palelee.

KOULUSSA
Se, että siellä on niin vaikeaa sekä opettajilla, että oppilailla. Siis peruskoulussa lähinnä.

CD-LEVYISSÄ
Se, ettei muka ole varaa ostaa niitä, ja että niiden kotelot hajoavat, ja että niiden etukannen väkäset ajan myötä tuppaa rikkomaan kansivihkon.

LEMMIKISSÄSI
Ei minulla ole lemmikkiä. Tykkään eläimistä jos ne on jonkun toisen, joten tilanne on hyvä.

POLKUPYÖRISSÄ
Vesisade ja vastatuuli, painava reppu, sekä leveälahkeiset housut. Ja se, että tulee hiki.

HAMEISSA
Se, ettei kukaan enää käytä hametta.

HOUSUISSA
Se, että on vain kahdet housut, joita voi käyttää julkisesti.

KORKOKENGISSÄ
Ne on jotenkin niin "kovia" jalkineita olemukseltaan.

TENNAREISSA
Jos ne on liian pienet.

VANHUKSISSA
Kiukkuisuus joissakin yksilöissä.

PIKKULAPSISSA
Se, että kaikki pitää sanoa sataan kertaan.

MIEHISSÄ
Ylimääräinen testosteroni ja känniääliöys, usein yhdistettynä.

NAISISSA
Epäjohdonmukainen kieroilu.

IHMISISSÄ YLIPÄÄNSÄ
RÖYHKEYS!

SAIRAALOISSA
Ruoka.

SYNTYMÄPÄIVÄSSÄSI
Tuli ekana mieleen pettymys. Se on väistämätön, tapahtui mitä vain. Ja joulu on vielä pahempi. En tiedä mistä johtuu.

RADIOSSA
Mainokset, etenkin radiokanavan omat mainokset. Suomi-popin ja paikallisradioiden juontajat.

TELEVISIOSSA
Ettei siihen voi imeytyä osaksi jotain kivaa ohjelmaa.

HUONEESSASI
Se on aina sotkussa. Työhuoneeni.

HARMITTAAKO SINUA USEIN?
Ei oikeastaan. Masentaa ennemminkin.

HARMITTIKO SINUA TÄTÄ KYSELYÄ TEHDESSÄ?
Masensi. En olis muuten tällaiseen ryhtynytkään. Nyt harmittaa kun se jo loppui, vaikken päässyt edes vauhtiin vielä. Normaalisti vihaan pitkiä, tyhjänpäiväisiä ja itseään toistavia meemejä.

Elämän(t)yövuoro

Olen siirtynyt elämän yövuoroon. Herään myöhään, ja menen vielä myöhempään nukkumaan. Vuorokausirytmini on kuin milläkin rock-staralla. Remu Jones, nörtti ja sohvaperuna, hauska tutustua!

Aamut on vaikeita. Kaikki tuntuu turhalta ja vastenmieliseltä. Riippumatta siitä, mihin aikaan herää. Aamupala, kaupasta eväät, toimistolle, kone auki, kahvi tippumaan, postit, sähköpostit, sekalaista asiakaspalvelua puhelimen ja sähköpostin välityksellä.

Sitten parin kolmen kahvikupin ja suklaalevyn jälkeen, noin yhden aikoihin iltapäivällä alkaa elämä voittaa. Hyvänä päivänä saattaa jopa innokkuus vallata mielen. Tätä hyvää vaihetta jatkuu tuonne noin kuuden kinkamille. Sitten tulee notkahdusvaihe. Seuraava nousu tulee tuossa kello kymmenen aikoihin illalla. Hyvä vaihe numero kaksi. Energinen, virkeä ja motivoitunut elämänvaihe, jota jatkuu noin yhteen tai kahteen yöllä. Sitten voi vielä tunnin tai pari vitkutella ja tappaa aikaa ennen pakollista nukkumaanmenoa.

Tämä on säännöllinen elämänrytmini. Aamupalalla syön jogurttia ja mysliä. Lounaalla leipää ja täysmehua, välipalaksi vähän lisää leipää ja mehua. Päivälliseksi silloin tällöin jotain ihan ruokaakin. Iltapalaksi jotain leipää ja herkkuja, mitä nyt sattuu löytymään. Siinä sivussa päivän aikana kolme mukillista kahvia, ja herkkuja.

Liikuntapäivät on kaksi kertaa viikossa puolitoista tuntia, kun käyn pelaamassa lentopalloa. Muun ajan lähinnä istun tai makaan.

Tässäkin on jo niin paljon mistä parantaa. Olen pyristellyt sillä seurauksella, että olen saanut lisäksi kyvyttömyyden tunnetta, kun en saa asioitani muutetuksi. Olenkin väsynyt pyristelemään, ja alkanut ottaa päivän kerrallaan niin kuin se tulee. Lopputuloshan on kuitenkin sama, mutta näin säästyy epäonnistumisen tuskalta. En ole ihan välinpitämättömäksi ryhtynyt, mutten stressaakaan.

Toisaalta tuntuu, että arkipäivän askareet alkavat päästä voitolle ahdistuksesta. Aika alkaa kulua normaaleissa hommissa. Näin esimerkiksi bloggailu on jäänyt ajan puutteessa vähemmälle. Toisesta syrjästä kuitenkin tuntuu, että kaikenlaisen puuhastelun tavoitteena on vain peittää alleen hupenevaa motivaatiota ja murenevaa toivoa.

Tämä suonsilmäke on imaissut minut sisuksiinsa, ja minä olen väsynyt kamppailemaan sitä vastaan. Ponnistelut eivät näytä tuottavan ainakaan mitään pitkävaikutteista tulosta, joten yhtä hyvin voi sitten kai vain elellä siinä omassa suonsilmässään, ja katsoa mitä tulee vastaan.

Päivitellen

Kello on 02:30. Ympärilläni on kolme tietokonetta, kaikki täydessä työntouhussa. Perheeseemme muutti toinen HP:n TopLappi, kun vaimo sai järjestöhommiin oman kannettavan. Minä sain kunnian laittaa sen käyttökuntoon, ja tässä sitä yhä istutaan hakemassa päivityksiä, ja ihmettelemässä tuota Vistaa.

En löytänyt kokoonpanosta esiasennettua virusturvaa, vaikka siinä kuulemma piti sellainen olla. Piti sitten hakea F-Securelta 30 päivän kokeilulisenssi, että saa haettua koneeseen päivitykset. Mutta mitenkäs haet tuommoisen asennuspaketin koneeseen, jossa ei ole virusturvaa lainkaan? Onneksi oli tässä tällainen täydessä vedossa oleva kappale vieressä, niin saatoin sillä imutella ja siirtää sitten tikulla toiselle koneelle. Ja nyt se vaan päivittää niin pirusti kaikkea, ja tällä meidän suhteellisen hitaalla kaistalla se kestää. Ja kestää...

Lisäksi toin toimistolta yhden koneen raadon, jossa on Microsoftit sisällä, mutta oli siellä vähän tökkinyt. Korvasin sillä toisen koneenraadon, jossa pyöri Ubuntu, ja joka myös vähän tökki. Kun avasin koneet, niin selvisi syykin. Ubuntukoneessa oli vain 256 Mb 133 keskusmuistia. Mietin hetken kumpaan suuntaan muistia siirtäisin, mutta kallistuin sitten kuitenkin tuon Microsoftin puoleen, vaikka raudassa vähän hävisinkin. No, jos alkaa tökkiä, niin vaihdan sitten toisinpäin. Jos tuo kovalevyllä oleva Windows pelittäisi toisessa koneessa, niin vaihtaisin heti, mutta sitähän se paskiainen ei kaiketi tee...

No, myös tuohon piti hommata joku F-Securea kevyempi virustutka, joten ei kun metsästämään. Päädyin Avast!iin, joka löysikin pari haittaohjelmaa heti ensitarkistuksella (F-Securen jäljiltä siis). Ja nyt taistelen verkkoyhteyden kanssa, joka ei tykkää toimia. Ja kun sen saan toimimaan, niin päivitellään lisää...

Tänään tuli myös KELAsta kirje. Vaimo soitti ja kysyi avaako. No, siellä sanottiin, että minulle on päätetty korvata psykoterapia. Jippii! Pääsen siis lähiaikoina aloittamaan myös itseni päivittelemisen kerran viikossa. Vihdoinkin!

20 vuotta

Löysin Tiinalta tällaisen meemin. Menneen ajan osasto, joka edustaa valtaosaa alkuperäisessä meemissä, on minulle vaikea. En ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi muistaa missä oli ja mitä teki vaikkapa uutena vuonna 2006. Mahdotonta. Mutta yritetään. Muokkasin meemiä sen verran, että kasvatin tuota tulevaisuusperspektiiviä, joka alkuperäisversiossa ylettyi vain ensivuoteen.

Kymmenen vuotta sitten, 1997:
1. Suoritin nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen perustutkintoa
2. Kesällä sai alkunsa esikoisemme
3. Olimme nykyisen vaimoni kanssa Ahvenanmaalla pyöräilemässä

Viisi vuotta sitten, 2002:
1. Perustin kahden kaverin kanssa osakeyhtiön
2. Opiskelin yhteisöpedagogiksi, ties miten monetta vuotta.
3. Olin aktiivisesti mukana paikallisessa katupartiointi systeemissä.

Kolme vuotta sitten, 2004:
1. Teimme pankille asuntovelkaa
2. Nautin mahdollisuudesta keskittyä vain yhteen asiaan opintojen päätyttyä vihdoin edellisvuonna.
3. Toinen poikamme täytti viisi vuotta

Vuosi sitten, 2006:
1. Loppuvuodesta aloin olla aika väsynyt
2. Sain hämmentävän paljon joululahjoja, melkein yhtä paljon kuin lapsena.
3. Ostimme muutaman kaverin kanssa pienen ja vanhan purjeveneen, kun saatiin halvalla.

Tähän asti tänä vuonna, 2007:
1. Tammikuussa tein elämäni tiukimman työkuukauden
2. Helmikuussa sisko yritti itsemurhaa
3. Maaliskuussa hakeuduin hoitoon, kun en enää jaksanut. Sittemmin olen yrittänyt toipua masennuksesta ja elää päivän ja joskus lyhyemmänkin hetken kerrallaan eteenpäin.

Eilen, lauantaina:
1. Lipsuin sovitusta lastenhoitovuorosta ja riitelin siitä vaimon kanssa
2. Laitoin "puutarhaa" talvikuntoon.
3. Juttelin äidin kanssa puhelimessa yli tunnin

Tänään, sunnuntaina:
1. Kävin töissä, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa
2. Katsoin formuloiden koostetta
3. Teen vielä vähän etätöitä.

Huomenna, maanantai:
1. Lähden töihin toimistolle, missä odottaa aika iso läjä hommia.
2. Käyn pelaamassa lentopalloa
3. Luultavasti bloggaan tuonne 02:00 kinkamille, jos vanhat merkit paikkansa pitää.

Ensi vuonna, 2008:
1. Pystyn asettamaan elämälleni tavoitteita ja suuntaamaan kohti niitä.
2. Käyn terapiassa.
3. Olen onnistunut mahduttamaan elämääni sekä oman riittävän latautumisaikani, työn, että perheen.

Kolmen vuoden kuluttua, 2010:
1. Pääsääntöisesti nautin elämästäni.
2. "Elämän ruuhkavuodet" alkavat helpottaa.
3. Teen jotakin, millä on tarkoitus

Viiden vuoden kuluttua, 2012:
1. Asun omakotitalossa.
2. Pääsääntöisesti pystyn seurustelemaan ihmisten kanssa avoimesti, kokematta itseäni huonommaksi.
3. Minulla on muutamia hyviä ystäviä.

Kymmenen vuoden kuluttua, 2017:
1. Vanhemmat lapset alkavat pikkuhiljaa muuttaa pois kotoa
2. Luen paljon kirjoja
3. Menestyminen ei ole minulle tärkeää

isi nauruladossa

Kun tekee mieli hymyillä, niin kannattaa katsoa tämä pikku video.

Nauru pidentää ikää. =D

Puolinainen puolimies

Luulin pitkään, että perhe-elämä on minulle ylipääsemätön haaste. Jotakin, mikä ei vain ole minua varten. Nykyään en enää olekaan niin varma onko asia näin.

Löysin vasta-argumentteja teorialleni ollessani kolmen kuukauden sairaslomalla. Kun en käynyt töissä, tuntui perhe-elämä etenkin parempina aikoina varsin siedettävältä, usein jopa mukavalta, tietenkin niissä rajoissa, mitä masennus antoi myöten.

Ajattelinkin jo löytäneeni jotakin uutta sisältäni. Jonkin uuden kyvyn olla olemassa toisia varten, kyvyn rakastaa, läheisyyden. Voihan olla, että masennus veti kohti perusasioita, tai ehkä vain kipu sai turvautumaan niihin kaikkein turvallisimpiin ihmisiin, kaikkien muiden ihmiskontaktien kuihtuessa pois. Saattoihan se olla siskon itsemurhayrityskin, joka laittoi ajattelemaan, millaiset eväät haluaa omille lapsilleen antaa. Ehkä nämä kaikki yhdessä, sama se. Pääasia oli, että kykenin olemaan osa perhettäni.

Ajatus totaalisesta muutoksesta kuitenkin haihtui töihin palatessa, sillä tilanteeseen tuli takapakkia. Vähitellen alkoi mielessä muhia uusi ajatus: ehkä en olekaan koskaan ollut kykenemätön perhe-elämään sinänsä. Ehkä minulla vain ollut siihen energiaa. Ehkä työnteko ja mahdollinen krooninen masentuneisuus vain oli vienyt niin paljon energiaa, ettei kotona enää ole ollut mitään annettavaa. Ehkä silloin vaatimus siitä, että pitäisi vielä ammentaa itsestään on saanut ahdistumaan lisää ja pakenemaan omiin oloihini.

Tätä tukisi ainakin se, että minä kyllä pidän lapsista, ja lasten kanssa leikkimisestä. Minä myös tiedän, että omat lapseni ovat minulle tärkeitä. Siksi onkin niin ahdistavaa, ettei saa annetuksi heille sitä, mitä he kaipaisivat eniten, eli läsnäoloa.

Koska vaimo edustaa myös lapsihässäkkää, joka pyörii lasten tarpeiden ympärillä, on häntäkin vaikea lähestyä. Henkinen läsnäolo nostaa mieleen vaatimuksen siitä, että pitäisi tehdä jotain enemmän ja paremmin, ja ahdistuksen siitä, ettei jostain syystä pysty niin tekemään.

Kaikkien näiden "järkevien" itsepuolustuspäätelmien takana kaihertaa armoton syyllisyys ja epävarmuus. Entä jos olenkin vain yksinkertaisesti piittaamaton, omahyväinen ja laiska, käytän hyväkseni vaimoni kiltteyttä, ja viis veisaan lasteni hyvinvoinnista?

Ja kaiken tämän taustalla kummittelevat niin tutut kysymykset:

• Onko olemassa absoluuttista pahuutta ilman järkevää selittävää syytä?
• Voiko legopalikoistaan rakentaa sellaisenkin tornin, jota niistä ei näyttäisi saavan, jos vain tarpeeksi yrittää?

Onni syö aikaa

Lehti leijaa,
jälleen,
kevyesti.

Aurinko laski,
nousi,
ikuisesti.

Pimeys uinuu,
pitkään
kaamos kesti.

Kuulas ilma,
onnen
manifesti.

Kaamos kuule,
vielä
jatkuu pesti.

Tiedäthän,
oon irti
heppoisesti.

kirjattu lähetys

Viime aikoina on ollut esillä teema siitä, kummalla on vastuu toisten kirjoitusten ymmärtämisestä: kirjoittajalla vai lukijalla. Vastuun yksipuolinen siirtäminen toiselle osapuolelle tuntuu epäreilulta. Tarkoitukseni ei ole ripittää ketään. Haluan vain tuoda oma näkemykseni esiin, kun en malta sitä pitää omana tietonanikaan. Ja jostainhan sitä pitää postailla.

Minusta vastuu ymmärryksestä on yhtä lailla molemmilla osapuolilla. inakin siinä tapauksessa, että viestin halutaan tulevan ymmärretyksi. Jos se puolestaan on tarkoitettu vain herättämään ajatuksia, niin sittenhän on sama miten se tulkitaan, koska kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeita. Käsittelen nyt kuitenkin vain viestintää, jossa toisten halutaan ymmärtävän viestimme oikein. Käyn seuraavassa vaiheittain läpi näkemykseni vastuun jakautumisesta.

Viestin tavoitteen määrittely
Viestin lähettäjän vastuulla on miettiä, mitä haluaa sanoa, kenelle ja miksi? Mitä viestillä halutaan saada aikaan?

Viestin ilmaisutavan muotoilu
Viestin lähettäjän vastuulla on muotoilla viesti niin, että se on vastaanottajan huomioiden mahdollisimman yksiselitteisesti tulkittavissa. Viestinnästä vain pieni osa koostuu sanoista. Niinpä kirjallisessa viestissä suurin osa viestistä jää välittymättä. Siksi sen vähäisen sanallisen osan pitäisi olla tarkkaan harkittua ja mahdollisimman yksiselitteistä.

Ainakin minulta itseltäni tämä vaihe tuppaa unohtumaan kokonaan. Sitä vain alkaa suoltaa sekavia ajatuksiaan toisten nähtäville miettimättä sen kummemmin päämääriä tai viestin vastaanottajia. Lopputuloksena on sitten sekavia postauksia, joista saattaa puuttua kokonaan punainen lanka. Etenkin kommenttilootassa käy usein näin. Itsensä ilmaisemisen tarve on suurempi kuin asian määrä.

Viestin vastaanottaminen
Saatuaan viestin, vastaanottajan tehtävänä on yrittää ymmärtää, mitä viestin lähettäjä viestillään tarkoitti. Koska hän ei voi olla siitä varma, vaan tulkitsee asioita omasta näkökulmastaan, kannattaa hänen tarkistaa lähettäjältä ymmärsikö viestin oikein. Myös lähettäjän kannattaa tarkistaa, että hänen viestinsä on ymmärretty niin kuin se oli tarkoitettu.

Tämä on jo tosi hankala vaihe. Aika usein viestiä tulkitsee vain omasta näkökulmastaan, ja unohtaa edes miettiä mikä toisen näkökulma ja motiivi olisi voinut olla, puhumattakaan eri vaihtoehdoista. Saattaa loukkaantua omasta tulkinnastaan, tarkistamatta sitä ensin oikeaksi. Toisaalta myös viestin lähettäjä saattaa loukkaantua siitä, että häntä ymmärretään väärin, lähettäjän tulkinnan mukaan tahallaan tai tahattomasti.

Ymmärrykseen pääseminen
Viestin vastaanottajan pitää kysyä ja tarkistaa, ja lähettäjän täsmentää viestiään niin kauan, että ainakin kohtuullisella tasolla voidaan katsoa viestin tulleen ymmärretyksi. "Tarkoititko, että...?" "En, vaan...." "Ai siis...?" "Juuri niin!"
Vasta kun ensimmäinen viesti on ymmärretty, voidaan siihen liittää seuraava viesti.

Tämä ymmärtämisprosessi saattaa jäädä läpi käymättä monestakin syystä. Ensinnäkin on joskus vaikea myöntää toiselle, ettei ymmärtänyt. Toisethan voisivat pitää tyhmänä. Sitä usein myös luulee ymmärtäneensä, eikä näe tarpeelliseksi tarkistaa asiaa, kunnes selviää, ettei oikeasti ymmärtänytkään. Joskus ei vaan jaksa yrittää ymmärtää, kun ei näe asiaa niin merkittäväksi itselleen.

Huvittavan yleistä on, että samaa lausetta jankataan uudestaan ja uudestaan, yhä kovenevalla äänellä. Jos ei toinen sitä lausetta heti ymmärtänyt, miksi se tulisi ymmärretyksi jos sen sanoo kovemmalla äänellä? Ehkä kannattaisi käyttää jotain toisia sanoja...
"Annatko sen minulle." "Minkä?" "No sen." "Siis minkä sen?" No sen sieltä! Etkö tajua?!"

Harvoinhan tämä näin toteutuu, ja siksi niitä väärin tulkintoja ja loukkaantumisia niin paljon tulee. Vastuu ymmärtämisestä on minusta kuitenkin ehdottomasti molemmilla osapuolilla.

Viestin lähettäjällä on lisäksi vastuu siitä, että kirjoittaa korrektisti, eikä pyri tahallaan loukkaamaan ketään. Vaikka kyse olisikin minun omasta blogistani, koen olevani KOHTUUDELLA vastuussa sanojeni vaikutuksista, sellaisistakin, jotka ovat syntyneet tuottamuksellisesti. Eihän liikenteessäkään ole yliajo-oikeutta.

Jos viestintäni loukkaa jotakuta, ja se tulee tietooni, pitäisin kohtuullisena pyytää anteeksi, ja kertoa, etten tarkoittanut, vaikkei syy olisikaan minun. Luultavasti kuitenkin minäkin olen ihminen, enkä pysty tätä käytännössä toteuttamaan niin usein kuin voisi olla hyväksi. Mutta onhan tiedostaminen jo hyvä alku.

Sananvapaus tuo mukanaan vastuun sanojensa seurauksista.

Rakastakaa minua!

Muutama sananen rakkaudesta. Ihmisten välisestä rakkaudesta. Sitähän me kaikki janoamme; että kokisimme jonkun todella rakastavan meitä. Aidosti, syvästi ja kokonaan. Ei niinkään seksuaalisessa mielessä, vaan enemmänkin persoonaamme. Sitä, mitä me todella koemme olevamme.

Sitähän minäkin haluan; että tietäisin... ei. - sitähän minä etsin, rakkautta. Kaikkialta minne menen. Teen kaikkeni tullakseni hyväksytyksi, teen kaikkeni, että joku rakastuisi minuun. Että joku sanoisi minun olevan paras ja ihanin ja fiksuin. Mitä kaikkea olenkaan valmis tekemään kuullakseni tuon? Silloin kun on rikki, ei uskalla tulla edes näkyville, koska itse näkee itsensä niin toivottoman surkeana ja mitättömänä, että haluaisi muuttua näkymättömäksi. Eiväthän muutkaan voi minua arvostaa, jos en edes itse siihen pysty.

Oppisinpa itse rakastamaan itseäni. Kuulisinpa sanovani itselleni: "oletpas sinä hyvä, ihana ja fiksu, ihailen sinua todella". Sen jälkeen en olisi enää niin riippuvainen ulkoisesta rakkaudesta.

Tiedän, että nuorin poikani rakastaa minua. Kun tulen töistä, kuuluu olohuoneesta usein pienten jalkojen töminän säestämä huuto: "iishi", kun hän rientää syliini. Miten paljon se lämmittääkän isän mieltä. Ja minäkin rakastan häntä. Olenpa miten masentunut tahansa, juuri hänen valloittava rakkautensa saa minut sulamaan. Ja mitä minä muka olen tehnyt ansaitakseni tuon kaiken?

Tuossa on pojasta kuva. Otin sen keväällä kuvaamaan mielentilaani. Kaiken masennuksen keskellä tuntui kulkevan polku kohti valoa. Luulin ensin olevani tuossa konttaamassa, mutta tuli nyt mieleeni, että ehkä minua tässä johdetaan eteenpäin.

Ja vielä Maija Vilkkumaalta kipale, joka on ihan suora kopio minun elämästäni, ja jota typerä yodude ei valitettavasti tunne. Omistan kipaleen rakkaalle vaimolleni.

MÄ JÄÄN

Mä oon kuten luulet
aivan kuin tuulet
mä käännyn mä väännyn
mä muualle haikaan
aikaa ja eilistä
tuijotan peilistä
pakenen töihini
öihini vangiksi jään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan
valua pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Niin mä olen monta yötä levotonta
tahtonut sun kainaloon
päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse
sanon vain mä tässä oon
ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet
rauhoitu en mihinkään
mä väännyn ja mä murrun öihini mä turrun
hukuttaudun ikävään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Onni nukkuu vaan

Viikko on ollut aika synkkä. Pahaa oloa siellä ja täällä. Kun kaikki onnen avaimet tuntuvat yksi toisensa jälkeen valuvan hiekkaan halvaantuneista käsistä, joissa ei ole voimaa niitä puristaa. Kun viimeinenkin toivo näyttää menetetyltä. Kun seinät kaatuvat päälle ja pelkkä olemassaolon tuska uhkaa ajoittain räjäyttää tajunnan.

Miten silloin voi päätyä ajattelemaan, että onnea on? Ettei peli sittenkään ole vielä pelattu? Miten silloin voi äkisti nähdä valon kajastuksen, vaikkei edes tunnelin päätä ole näkyvissä?

Sain luettua Likaisen Lapsen suositteleman kirjan pimeän poika. Laitan suosituksen eteenpäin. Pimeän poika - David Pelzer - on elänyt lapsuutensa helvetissä. Sellaisessa, joka voisi murtaa kenet tahansa. Helvetissä keskeiseksi elämän periaatteeksi tuli selviytyminen. Helvetistä täytyy selviytyä. Jokaisesta hetkestä pitää selvitä hengissä. Ei saa luovuttaa, pitää vain yrittää parhaansa ja selviytyä jollakin keinoin.

Vain selviytymällä hetken kerrallaan läpi helvetin voi antaa ajalle mahdollisuuden parantaa haavoja niin, että pystyy taas yrittämään vähän enemmän. Sillä ei ole väliä, miten usein kaatuu, miten korkealta putoaa, tai miten pirstaleiksi särkyy. Tärkeää on se, että nousee uudelleen ylös, ja alkaa kasata elämänsä paloja, niin hitaasti kuin tarpeen on, ja niin usein kuin täytyy. Jos ei koskaan anna periksi, kasvaa mahdollisuus kaiken paranemisesta päivä päivältä.

Joka päivä ei siis tarvitse olla positiivinen, täydellinen, reipas tai edes kykenevä. Voi olla vaikka miten surkea ja lamaantunut, kunhan selviytyy siihen asti, että tavalla tai toisella jaksaa taas kammeta itsensä pystyyn. Älä koskaan luovuta! Jos luovutat, aloita alusta kun jaksat. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, vaikkei siltä tuntuisikaan.

Olenko oman onneni seppä? Saanko sen, mitä haluan, jos tarpeeksi yritän? Siitä en ole varma. Mutta tuskin ainakaan, jos en edes yritä. Vain minä voin selvittää, millainen minun onneni on, mistä lähtisin liikkeelle sitä etsiessäni. Eihän se onni välttämättä heti ensimmäisellä yrityksellä synny. Täytyy ehkä etsiä toisenlainen muotti. Ehkä täytyy hankkia erilaisia raaka-aineita kuin pajan nurkista löytyy. Kenties on mentävä vielä mestarin oppiin. On ihan varmasti yritettävä ja erehdyttävä, otettava opiksi ja yritettävä uudelleen. Paiskattava yhtenä iltana työkalut nurkkaan, ja otettava ne sieltä toisena päivänä uudelleen käteen. Opeteltava takomaan juuri sellainen onni, joka on itselle sopiva.

On yhdentekevää kauanko siihen menee. Ei ole väliä montako kertaa epäonnistuu tai luovuttaa, kunhan yhtä usein nousee ja yrittää uudelleen. On lakattava odottamasta huomista, mutta luotettava siihen, että kaikesta huolimatta se tulee, tapahtuipa mitä vain. Tänään on tehtävä se, minkä tänään voi tehdä, mutta toisaalta luotettava siihen, että loput ehtii huomenna. On taottava voimien mukaan. Joskus saa aikaan vain iskun päivässä, joka sekin osuu kipeästi sormeen. Toisinaan työ edistyy paremmin. Eikä kumpikaan päivä ole toista parempi.

Minusta olisi mainiota, jos luettuasi tämän laittaisit tuonne kommenttilootaan jonkun runon- tai laulunpätkän, joka käsittelee onnea. Ehkä kirjoittaisit siitä jonkin ajatuksenkin? Ei ehkä kokonaisia lyriikoita tai runoja, mutta säe tai pari, se oleellinen sisältö.

Onnea Siskolle!

Siskolla on tänään syntymäpäivä.

Olen siskoani aika paljon vanhempi, ja hänen ollessaan pieni, minä usein hoidin häntä. Sisko oli kiltti sisko, jolla oli pitkät hiukset ja uteliaan lempeät silmät. En valitettavasti muista niistä ajoista kovin paljon. Kuitenkin tuohon aikaan sisko oli minulle lähinnä kuin elävä ja rakas nukke. Sellaisia sisaruksia, joiden kanssa olisi voinut tehdä kolttosia, tai tapella, minulla ei ollut. Olinhan yhdeksän vuotta häntä vanhempi, ja muita vielä enemmän. Muuttaessani pois kotoa, he olivat kaikki vielä melko pieniä. Asuin jonkin matkan päässä oman perheeni kanssa, joten näimme vain harvakseltaan.

Sitten eräänä päivänä muistan huomanneeni, että siskosta oli tullut iso. Sisko ei enää ollut mikään vahdittava ja hoidettava, vaan ihan oikea juttukaveri. Olin ihan tohkeissani, sillä nyt minusta tuntui, että vihdoinkin minulla oli ihan oikea ja tasaveroinen sisarus. Se oli eriskummallisen hieno tunne. Toivottavasti ne, joilla on sellainen ollut aina, osaavat arvostaa sitä.

Taidan olla aika huono kertomaan tai osoittamaan sitä heille, mutta sisarukseni ovat minulle hyvin tärkeitä. On tyhmää, ettei elämässään ymmärrä järjestää riittävästi aikaa niille asioille, jotka oikeasti ovat tärkeitä. Sen sijaan sitä juoksee kaikenlaisten tyhjänpäiväisten asioiden perässä, ja täyttää niillä aikansa. Täytyypäs alkaa katsoa tätä elämää ja sen arvoja (taas kerran) toiselta kantilta.

Kiitos kaikille maailman siskoille ja veljille, että olette olemassa, sillä ilman teitä elämä olisi yksinäistä! (siitäkin huolimatta, että saatatte joskus olla tosi ärsyttäviä, ja toisinaan kiusaatte) ;D

Ja vielä iso karhunrutistus omilleni!

Optikolla

Koska laaja lukijakuntani alkaa jo käydä kärsimättömäksi, niin laitan nyt tähän oman linssikokoelmani näytteille. ;) Katsotaanpas mitä kaikkea löytyy...

PERSOONALLISIA LINSSEJÄ

Analyysiluuppi
Minä haluan purkaa osiin kaiken näkemäni, tutkia miten se toimii, miten se liittyy muihin asioihin, mitkä syyseuraussuhteet ja lainalaisuudet siinä vaikuttavat. Tarkkailen tilanteita ja teen havaintoja. Yritän ymmärtää miksi. Lähinnäkin antimaterian puolella, sillä koneet eivät minua niinkään kiinnosta muuten kuin käyttövälineinä. Tekniikasta en mitään ymmärrä, eikä se edes hirveämmin kiinnosta. Matematiikkakin oli kivaa niin kauan, kuin sitä pystyi ymmärtämään konkreettisesti. Siinä vaiheessa kun piti alkaa opetella ulkoa, menetin kiinnostukseni siihen.


JOITAKIN OPITTUJA LINSSEJÄ

Maalaislinssit - lapsuudenkotini
Olen kasvanut ja elänyt valtaosan elämääni maalaistalossa. Hoitanut eläimiä, tehnyt ruumiillista työtä yhtä paljon kuin käynyt koulua, ollut köyhä, viettänyt paljon aikaa pelloilla ja metsissä, kulkenut pimeässä, paininut lehmien kanssa, hiihtänyt kouluun umpihangessa, elänyt elämäni urheilukentällä, koska muutakaan ei ollut.

Tästä on vaikea sanoa miten se minuun vaikuttaa. En kuitenkaan olisi valmis vaihtamaan sitä pois, vaikka olenkin päättänyt, etten ikinä ala maanviljelijäksi, koska rahansa voi saada niin paljon helpommallakin.

Jeesuslinssit - perusarvoni
Minulla on aika vahvat Jeesus linssit, ja olenkin joskus leikkisästi todennut itsestäni, että minä olenkin tällainen Jeesus. Tämä ei onneksi tarkoita, että kuvittelisin olevani Jumalan poika suoraan alenevassa polvessa. Sen sijaan oikeuskäsitykseni perustuu suurelta osin tuohon Jeesus -filosofiaan. Armo on kova juttu, ihan noin maallisessa merkityksessään. Raamatussa on uuden testamentin puolella paljon hyviä opetuksia ja elämänohjeita.

Olen saanut nämä linssit varmaan alunperin kotoa. Koti ei ollut uskonnollinen, mutta Jeesus-arvot olen varmaan sieltä imenyt kultaisine sääntöineen. Ne saivat vahvistusta rippikoulussa, ja kasvoivat entisestään seurakuntanuorissa hääriessä, ja hetken aikaa seurakunnan nuorisotyötä tehdessä. Seurakunnassa toiminta päättyikin siihen, että Jeesus filosofiani eriytyi täysin Jumalasta, ja Jumalan olemassaolon todistelu alkoi tuntua mahdottomalta. Mainittakoon vielä, että meidän pienellä kylällämme seurakunnan toiminnassa olivat aina mukana myös kulmakunnan pahimmat huligaanit, kiitos loistavan nuorisotyöntekijän, ja seurakunnan antijulistavan otteen. Seurakuntaani saan pitkälti kiittää elämästäni. En todellakaan tiedä missä olisin ilman sitä.

Tämä on linssi, jonka ehdottomasti haluan pitää elämässäni vahvasti mukana.

biologialinssit - maailmankuvani
Koska Jumalan olemassaolo kävi minulle mahdottomaksi, oli luonnollista imeä itselleni biologinen maailmankuva. Näiden lasien läpi ihminen on biologis-psykologinen olento, yksi eläin muiden joukossa. Näiden lasien läpi ihmisen toiminta perustuu pääosin samoihin lainalaisuuksiin kuin muidenkin eläinten. Näiden lasien läpi elämää katsotaan maapallon mittakaavassa, osana monimutkaista systeemiä. Näiden lasien läpi katsottuna ihmisen elinympäristö on muuttunut niin nopeasti, ettei ihminen itse ole pysynyt perässä. Evoluutio on pudonnut kelkasta, ja ihminen on monessa kohtaa epätarkoituksenmukainen ympäristöönsä nähden. Onneksi meillä on valtava sopeutumis- ja oppimiskyky, jolla pääsääntöisesti tätä kompensoida. Simpanssin mielenliikkeet kuitenkin asuvat meissä edelleen pinnan alla, ja se aiheuttaa ongelmia. Asiaa helpottaisi jos pystyisimme tunnistamaan nämä asiat, ja myöntämään niiden olemassaolon. Silloin järkemme voisi tehdä asialle jotain, mutta sen sijaan me kiellämme ne ja lakaisemme totuuden maton alle. Luulemme olevamme jotakin niin paljon parempaa ja täysin erilaista. Ylemmyydentuntomme ei kestäisi sellaista kolausta, eikä ainakaan kristinusko yhtään tee asiaa helpommaksi.

Nämä linssit olen saanut eräältä biologilta, joka oli toisen asteen opettajani. Jos hän nyt ei mikään kasvatti-isä sentään ollut, niin jonkinlainen miehenmalli kuitenkin.

Humanistis-kasvatustieteelliset linssit - koulutukseni
Oivallinen vastapaino edellisille. Nämä olen saanut opintojeni myötä. Näen joka puolella kehittymisen ja kasvamisen tarpeita ja mahdollisuuksia, sekä niitä tukevia toimintoja, sekä toimintojen puutetta. Näen aikuisten ongelmien johtuvan lasten ongelmista, jotka puolestaan johtuvat edellisten aikuisten ongelmista, ja niin edelleen. Lasten kasvattamiseen tasapainoisiksi aikuisiksi ei vain käytetä riittävästi resursseja. Ei perheissä, ei kouluissa, ei yhteisöissä eikä politiikassa. Ja kuitenkin se olisi ainoa tie ratkaista maailman ongelmat.

No, tämän olen oppinut koulusta, ja se on ehdottoman välttämätön linssi tasapainottamaan luonnontieteellisen linssin vaikutuksia.

Vainparasonriittäväälinssit - laatuvaatimukseni
Näiden linssien läpi katsoessa keskinkertainen ja puutteellinen näyttää mitättömältä ja arvottomalta. Hienoa on vain megasupervavisuttava. Muu on turhaa. Nämä ovat kaksiteholinssit, ja ne toimivat tehokkaimmin kun katselee itseään. Vaikka miten ponnistelisi, ei itseään pysty näkemään riittävänä, koska ei ole täydellinen. Koska aina joku voi osoittaa, että et sinä ole hyvä, jos olisit, tekisit niin ja osaisit tämän. Vain täydellinen on siis riittävää, ja huomatkaa, että sekään ei ole muuta kuin riittävää. Valitettavasti jonkin verran tämä kohdistuu myös ulkomaailmaan. Lähinnä sillä tavoin, että näyttää kuin muillekin riittäisi vain täydellinen. Niin kuin mikään, mitä teen, ei riittäisi muille, eivätkä muut voisi pitää sellaisista vajavaisista aikaansaannoksista. Näiden linssien läpi katsellessa ei koe mielihyvää asioista, jotka eivät ole täydellisen vavisuttavia. Nämä ovat siis tyytymättömyyslinssit.

Luulen saaneeni nämä linssit pääosin isältäni, joka kymppi miinuksen kokeesta kysyi miksi siinä on se miinus, ja ikäisiini nähden hyvinkin mittavasta työpanoksestani huolimatta piti minua laiskana. En enää ole katkera, mutten myöskään voi olla tiedostamatta asiaa.
Toisesta näkökulmasta miehenmallini opasti minua tekemään aina kaiken huolellisesti, koska
kaikki on vain sitä miltä se näyttää.

Nämä linssit ovat heikentyneet viime aikoina. Olen välillä kyennyt nauttimaan pienistä asioista, olemaan ylpeä pienistä onnistumisista, ja tiedostamaan, etteivät muutkaan ole täydellisiä, eikä suuri osa sitä odotakaan. Jossakin määrin haluan pitää kiinni korkeista laatuvaatimuksistani, mutta voisin kyllä oppia olemaan vähemmän ankara ja enemmän rakastava kaikenlaista vajavaisuutta kohtaan, niin itsessäni kuin ympäröivässä maailmassakin. Se lisäisi merkittävästi onnellisuuttani, ja läheisteni onnellisuutta.

Filosofianlinssit - elämänkatsomukseni
Näiden linssien kautta katselen maailmani ilmiöitä. Nämä linssit toitottavat jatkuvasti, että kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Että maapallo ei välttämättä ole litteä ja asioita voi katsoa monelta kantilta. Lopullisia totuuksia ei siis ole, eikä hyvä tai paha ole absoluuttista.
Pahin virhe on luulla tietävänsä varmasti, miten jokin asia on.

Nämä linssit ovat peräisin lukioajoilta, jolloin kirjoittelimme kaverini kanssa aforismeja, kuuntelimme enigmaa ja pohdimme syntyjä syviä. Filosofiani on aina rajoittunut pitkälti arkipohdiskeluun ja keskusteluun, ei niinkään kuuluisien filosofien ajatuksiin tutustumiseen. No, luinhan minä Sofian maailman, mutta se siitä.

Näistäkin linsseistä olen ihan tyytyväinen, mutta ne täytyy muistaa pitää kohtuuden rajoissa, tai lähtee ihmiseltä järki.

Yrittäjälinssit - työni
Näiden linssien läpi näkyy kannattavuutta (tai lähinnä kannattamattomuutta), kysynnän ja tarjonnan lakia, markkinointia, asiakaspalvelua, ja kaikkea muuta kaupallista. Yrittäjä ei voi valittaa kenellekään pitkistä työajoista, huonoista työoloista, pienestä palkasta tai huonosta johtamisesta.

Nämä linssit ovat jotenkin ajautuneet päähäni, ja olisin valmis vaihtamaan ne työntekijän linsseihin. Jos joskus joku voisi sanoa, miten asia kannattaa tehdä, jos joskus voisi vaatia palkankorotusta, tai edes nyt sitä palkkaa. Voisi vain vedota lakiin ja työehtosopimukseen, että kyllä minulle pitää tästä maksaa, eikä minun tarvitse tehdä tätä. Luultavasti vielä joskus vaihdankin...


JOITAKIN KESKEISIÄ TUNNELINSSEJÄ

Yksinäisyyslinssit
Nämä linssit aktivoituvat helposti, jos tulee pienikin viite siitä, että joku ei ole tyytyväinen minuun, ei arvosta minua, tai peräti halveksii minua. Useinkaan näin ei todellisuudessa ole, mutta linssit ovat niin herkät, että ne nostavat esiin pienetkin merkit, ja paisuttavat ne valtaviin mittasuhteisiin.

Olen saanut nämä linssit jo ihan pienenä. Lapsena minulla oli kavereina vain mummoja ja serkku silloin tällöin. Päiväkerhossa lunastin paikkani hauskuttamalla muita. Olen aina elänyt elämääni muille, en niinkään itselleni. Olen tehnyt elämästäni sellaista, että se kelpaa muille, sen sijaan, että tekisin siitä sellaisen, josta itse nauttisin.

Tästä minun pitää päästä eroon. Minun pitää oppia itse arvostamaan itseäni. Pitää opetella uskomaan, että yksi pieni aalto ei kaada koko venettä.

Masennuslinssit
Mustat tai harmaat linssit, jotka herkästi pätkähtävät silmille. Siitä pirulliset, että ne vievät tilan kaikilta muilta linsseiltä, ja suodattavat kaiken vähänkin hyvän pois, ja näyttävät pelkkää paskaa. Näistä tuskin pääsee kokonaan eroon, mutta niiden vahvuutta täytyy saada pienemmäksi, ja lyhennettyä niiden käyttöaikaa.

Innostuslinssit
Nämäkin linssit ovat aika vahvat, ja ne vuorottelevat masennuslinssien kanssa. Innostuslinssit päässä maailma on täynnä mahdollisuuksia, eikä mitään niin järisyttävää voi tapahtua, ettei siitä selvittäisi. Silloin kaikki on hyvin, aletaan liikkua, tehdä ahkerasti töitä ja asetetaan tavoitteet niiiiin korkealle, että niitä on mahdoton saavuttaa. Kun tämän huomaa, on linssien vaihdon aika.


Tämä on nyt melko karrikoitu, ja hätiköiden päätelty kokoelma, mutta riittäköön tähän tarkoitukseen. Voin jatkaa pohdiskelua sitten terapeuttini kanssa... Tai vaikka kommenttilootassa...