Elämän(t)yövuoro

Olen siirtynyt elämän yövuoroon. Herään myöhään, ja menen vielä myöhempään nukkumaan. Vuorokausirytmini on kuin milläkin rock-staralla. Remu Jones, nörtti ja sohvaperuna, hauska tutustua!

Aamut on vaikeita. Kaikki tuntuu turhalta ja vastenmieliseltä. Riippumatta siitä, mihin aikaan herää. Aamupala, kaupasta eväät, toimistolle, kone auki, kahvi tippumaan, postit, sähköpostit, sekalaista asiakaspalvelua puhelimen ja sähköpostin välityksellä.

Sitten parin kolmen kahvikupin ja suklaalevyn jälkeen, noin yhden aikoihin iltapäivällä alkaa elämä voittaa. Hyvänä päivänä saattaa jopa innokkuus vallata mielen. Tätä hyvää vaihetta jatkuu tuonne noin kuuden kinkamille. Sitten tulee notkahdusvaihe. Seuraava nousu tulee tuossa kello kymmenen aikoihin illalla. Hyvä vaihe numero kaksi. Energinen, virkeä ja motivoitunut elämänvaihe, jota jatkuu noin yhteen tai kahteen yöllä. Sitten voi vielä tunnin tai pari vitkutella ja tappaa aikaa ennen pakollista nukkumaanmenoa.

Tämä on säännöllinen elämänrytmini. Aamupalalla syön jogurttia ja mysliä. Lounaalla leipää ja täysmehua, välipalaksi vähän lisää leipää ja mehua. Päivälliseksi silloin tällöin jotain ihan ruokaakin. Iltapalaksi jotain leipää ja herkkuja, mitä nyt sattuu löytymään. Siinä sivussa päivän aikana kolme mukillista kahvia, ja herkkuja.

Liikuntapäivät on kaksi kertaa viikossa puolitoista tuntia, kun käyn pelaamassa lentopalloa. Muun ajan lähinnä istun tai makaan.

Tässäkin on jo niin paljon mistä parantaa. Olen pyristellyt sillä seurauksella, että olen saanut lisäksi kyvyttömyyden tunnetta, kun en saa asioitani muutetuksi. Olenkin väsynyt pyristelemään, ja alkanut ottaa päivän kerrallaan niin kuin se tulee. Lopputuloshan on kuitenkin sama, mutta näin säästyy epäonnistumisen tuskalta. En ole ihan välinpitämättömäksi ryhtynyt, mutten stressaakaan.

Toisaalta tuntuu, että arkipäivän askareet alkavat päästä voitolle ahdistuksesta. Aika alkaa kulua normaaleissa hommissa. Näin esimerkiksi bloggailu on jäänyt ajan puutteessa vähemmälle. Toisesta syrjästä kuitenkin tuntuu, että kaikenlaisen puuhastelun tavoitteena on vain peittää alleen hupenevaa motivaatiota ja murenevaa toivoa.

Tämä suonsilmäke on imaissut minut sisuksiinsa, ja minä olen väsynyt kamppailemaan sitä vastaan. Ponnistelut eivät näytä tuottavan ainakaan mitään pitkävaikutteista tulosta, joten yhtä hyvin voi sitten kai vain elellä siinä omassa suonsilmässään, ja katsoa mitä tulee vastaan.