Piippolan vanha isäntä

Pipolaarilla oolii taalo

Hiiala illala ei!

Tämä toimi foneettisesti niin hienosti, että päätin olla välittämättä hienoisesta epätarkkuudesta sisällössä; talohan nimittäin oli sillä ykköstyypin tyypillä.

Pyhää vihaa

Lukiessani aiemmin Dexterin synkän kyytiläisen ja tämän kollegojen tekemistä pikku silppuamistöistä, ihmettelin miksi muka ensihoitajat oksentaisivat noita irvokkaita ruumiita nähdessään. Ajattelin, että niillä tuskin olisi sellaista vaikutusta minuun.

Eilen sain päätökseen Mankellin väärät jäljet. Eivät siinäkään kirveellä halki lyödyt päät minua koskettaneet. Sain kuitenkin vatsanpuruja siitä, miten lapsia kohdellaan. Wallanderhan ei tietysti ole totta, eikä kyseinen tarinakaan. Totta kuitenkin on, että tässä ihmeellisessä maailmassa lapsia myydään seksityöläisiksi. Ja totta on, etteivät he makaa sängyissään työttöminä, ja syljeskele kattoon. Miten helvetissä sellainen voi olla mahdollista?

Maailma on sairas, mikä on tietenkin vain määrittelykysymys. Osa tästä maailmasta on kuitenkin aivan helvetin sairas.

Sumuisten vuorten gorilla

Se tapahtuu taas. Olen herännyt unesta, jota normaali valveillaoloaikani muistuttaa. Olen herännyt todellisuuteen, joka vanhasta tottumuksesta mitä pikimmin osoittautuu jollakin tapaa niin mahdottomaksi, että päätän unohtaa sen olemassaolon, ja nukahtaa uudelleen. Nukutan tunteeni turtaan tiedottomuuteen.

En herää helposti, vaan havahtuminen vaatii jonkinlaisen pienen maanjäristyksen. Jotakin, mikä on riittävän voimakasta tunkeutuakseen läpi teräksen. Se voi olla sitä hyvässä tai pahassa, lopputulokseen sillä ei ole vaikutusta. Se suunnaton onni, johon olen herännyt tuntuu mahdottomalta saavuttaa, tai se kurjuus, oma tai toisten, kertakaikkiaan sietämättömältä.

Kipu ja sietämättömyys eivät olle suorassa yhteydessä vallitsevaan todellisuuteen, vaan kokemieni tunteiden äärimmäisyyteen. Tarvitsen sumua, jonka suojiin voin laskea itseni. Sumua jonka keskellä olen näkymättömissä maailmalta, ja maailma minulta. Kunnes taas jonakin päivänä tuuli saa sumun haihtumaan.

Tyhjyys sisälläni estää kirjoittamisen. Nyt olen läsnä, tässä hetkessä. En tiedä miten kauan.

blinks

Omistin tästä Chris Isakin version C-kasetilla, mutta on myönnettävä, että tämä HIMin versio toimii myös erittäin hyvin.

Olen jäänyt pahaan lukukoukkuun, ja tänään yrittäessäni hakea kirjastosta uutta Mankelia, jouduin pahaan pulaan. Kirjasto ei ollut enää auki. Harmistuneena siinä sitten tokaisin poikani kummisedälle, jotta mielelläni maksaisin viisi euroa lisää veroa siitä ilosta, että kirjasto olisi auki.

Edellisestä kehkeytyikin mielenkiintoinen ajatusleikki: jospa kunnallisveroa korotettaisiin vaikkapa kahdella prosenttiyksiköllä. Juju piilisi siinä, että sen saisi korvamerkitä. Haluan, että tämä raha käytetään kirjaston palveluiden parantamiseen. Päivähoitoon. Koirapuistoon. Katukuvan parantamiseen.

Maailma on tullut hulluksi. Mahdotonta kohkaamista sinne sun tänne, sen ja tämän asian puolesta, tai sitä vastaan.