Queen of diamonds

Pohjakosketus

Olen ollut pitkään poissa, mikä on sekä hyvä, että huono asia. Toisaalta poissaoloni on viesti melko vahvasta elämäntilanteesta. Sellaisesta, joka ei vaadi sielunsa avaamista ja sydänverensä vuodattamista pikseleiksi ruudulle, mikä on helpoin keino sanoittaa tuntemuksiaan. Toisaalta olen poissa blogini lisäksi omasta sisäisestä maailmastani, enkä pidä siitä, että elämäni pyörii pelkkien ulkoisten asioiden ympärillä.

Olen oppinut omasta elämästäni sen, ettei mikään ole ikuista. Eivät ilot, eivätkä surut, ei onni, ei epätoivo. Minun elämäni on jatkuvasti vellova muutoksen aallokko. En pysty sitoutumaan asioihin pidemmäksi aikaa, kuin käsillä olevaksi hetkeksi. Tällaiselle persoonallisuudelle on varmasti nimikin. Minunlaiselleni, jonka innostus vyöryy hyökyaallon lailla, kunnes se iskeytyy vastassa olevaan rantaan, valuu rantahiekkaan ja takaisin mereen.

Niinpä ikuista ei ole poissaolo blogistani, vaikken toisaalta voi sanoa olevani palannut. Olen kuitenkin täällä nyt, tässä hetkessä. Olen täällä, koska tämä maailma elää yhä minussa.

Olen nyt syönyt masennuslääkkeitä melkein kolme vuotta. Se on pitkä aika. Kävin terapiassa yli vuoden, ja nyt olen ollut reilun vuoden käymättä. Olen ymmärtänyt, että masennuksesta toipuminen on hidasta. Muistan myös hyvin arvion siitä, että uudelleen masentuminen on minulle tilastollisesti monin verroin todennäköisempää, kuin edellisen jakson viimeiseksi jääminen. Muistan hoitavan lääkärini sanoneen, että lääkitys saattaa jäädä pysyväksi estolääkitykseksi.

En koskaan oikein ollut varma lääkkeen tehosta. Sen vaikutukset ovatkin tulleet esiin vasta koettaessani sen lopettamista. Olin jo aiemmin lääkärin ohjeen mukaan vähentänyt annoksen hyvin pieneksi. Hänen ohjeensa mukaan olen koettanut muutamaan kertaan lopettaa sitä, mutta aina lopulta kuitenkin päätynyt sitä jatkamaan, kuten hänen neuvonsa oli, mikäli alkaisi tuntua huonolta.

Aiemmin olen jatkanut lääkkeen ottamista jo lopettamisesta seuranneiden fyysisten oireiden vuoksi. Lääkityksen lakattua muuttuu olo muutaman päivän kuluttua tokkuraiseksi, kuin olisi pienessä pöhnässä. Kun lääkkeen jälleen ottaa, katoaa olo noin puolessa vuorokaudessa.

Tällä kertaa muutin taktiikkaa, ja otin aina yhden lääkkeen silloin, kun olo alkoi mennä huonoksi. Pääsinkin jo fyysisten oireiden yli, mutta sitten tuli seinä vastaan. Hyvin nopeasti vajosin takaisin masennuksen porteille. Synkkyys kasvoi, ahdistus vaikeutti keskittymistä ja palasin muutaman kerran jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Lopullisesti tilanne räjähti käsiin juuri joulun alla.

Joulu on minulle muutenkin vaikeaa aikaa, sillä oma sisäinen joulupukkini tuo minulle joka vuosi risuja. Koskaan en ole ollut tarpeeksi kiltti ansaitakseni lahjoja. Koskaan en ole tehnyt tarpeeksi osoittaakseni toisille välittämistä. Joulu on minulle masentuneisuuden aikaa. Mikä ihme siis jälleen sai minut lopettamaan lääkityksen juuri jouluksi?

Joulun alla en enää kestänyt omaa sisäistä rikkinäisyyttäni. Koin itseni ulkoa päin loukatuksi ja väärin kohdelluksi, ja räjähdin hyvin hatarin perustein pomolleni. Pahaksi onneksi pomo ei pystynyt sivuuttamaan purkaustani, vaan otti siitä nokkiinsa. Jos olisi käynyt tuuri, hän olisi voinut kuitata sen toteamalla vaikka "oho, mistäs nyt kenkä puristaa?" tai jotain sinne päin. Osuin kuitenkin ilmeisesti asiattomalla hyökkäykselläni liian arkaan paikkaan, jääden kuulluksi tulemisen sijaan vastajyrän alle. Jälkeenpäin aggressiivinen ja hyökkäävä viestini tuntui typerältä, olin hyvin pahoillani ja rikki asian johdosta. Pyysin toki käytöstäni anteeksi. Pystyin suoraan yhdistämään tämän reaktioni joihinkin niistä keskusteluista, joita kävin blogini alkuaikoina; ensin säälimätön hyökkäys, ja sen jälkeen loukkaantuminen toisen vastareaktiosta, ja kyvyttömyys päästää tilanteesta irti.

Vasta tajuttuani tämän huomasin, miten syvälle masennukseen olin huomaamattani luiskahtanut sinä suunnilleen kuukauden pituisena jaksona, jonka olin ollut pääsääntöisesti ilman lääkkeitä. Nyt olen aloittanut lääkkeiden syömisen uudelleen, ja neljäntenä päivänä sen jälkeen olo on jo huomattavasti parempi.

Positiivinen oivallus tilanteesta on se, että lääkkeistä todella on apua. Ikävämpi johtopäätös taas se, että tarvitsen niitä lääkkeitä, mahdollisesti lopun ikääni, enkä ehkä koskaan ole kokonaan vapaa masennuksen otteesta.

Shelter from a storm

Pardoksaalisuus on hämmennystä herättävä piirre elämässä, jossa totuudesta on muutenkin vaikea saada kiinni. Elämässä, jossa auringonpaisteella on taipumus muuttua myrskyksi hyvinkin nopeasti.

Kaipaan yksinäisyyttä ja suoranaista pysähtyneisyyttä elämään. Sellaista rauhaa, jossa lähistöllä hyppelevä lintu tai käpyvarastojaan täydentävä orava voisi täyttää elämän kokonaiseksi tunniksi.

Toisaalla minussa palaa tarve löytää seuraa. Mietin kadonneita ihmisiä, kavereita ja ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat etääntyneet ja olen antanut välimatkan kasvaa, täysin tietoisena, tai jaksamatta harppoa heidän perässään. Ajoittain olen itsekin hiippaillut tieheni vähin äänin. Aina en oikein jaksa, enkä osaa olla seuramies.

Toisinaan hapuilen yöhön löytääkseni jonkun, johon tarttua. Joskus pieninkin positiivinen signaali saa minut roihahtamaan niin, että joudun pinnistelemään ollakseni polttamatta kaikkea happea ympäriltäni. Ja suojatakseni itseäni siltä pettymyksen hyökyaallolta, joka pian vyöryy sammuttaman tulen.

Pienten arjen yhteyksien sijaan etsin jotakin sielujen sympatiaa, kuin elämä olisi farytale ja ihmiset keijukaisia. Olen saanut nauttia siitä useasti ja pitkään, joten on vaikea hyväksyä, ettei sitä enää olisi.

Etsin sitä kadonnutta nuoruutta, niitä hulluja vuosia, jolloin tarvitsi välittää vain tästä hetkestä, ja jolloin ihmiset olivat tässä ja nyt, aina läsnä ja valmiina.

Piippolan vanha isäntä

Pipolaarilla oolii taalo

Hiiala illala ei!

Tämä toimi foneettisesti niin hienosti, että päätin olla välittämättä hienoisesta epätarkkuudesta sisällössä; talohan nimittäin oli sillä ykköstyypin tyypillä.

Pyhää vihaa

Lukiessani aiemmin Dexterin synkän kyytiläisen ja tämän kollegojen tekemistä pikku silppuamistöistä, ihmettelin miksi muka ensihoitajat oksentaisivat noita irvokkaita ruumiita nähdessään. Ajattelin, että niillä tuskin olisi sellaista vaikutusta minuun.

Eilen sain päätökseen Mankellin väärät jäljet. Eivät siinäkään kirveellä halki lyödyt päät minua koskettaneet. Sain kuitenkin vatsanpuruja siitä, miten lapsia kohdellaan. Wallanderhan ei tietysti ole totta, eikä kyseinen tarinakaan. Totta kuitenkin on, että tässä ihmeellisessä maailmassa lapsia myydään seksityöläisiksi. Ja totta on, etteivät he makaa sängyissään työttöminä, ja syljeskele kattoon. Miten helvetissä sellainen voi olla mahdollista?

Maailma on sairas, mikä on tietenkin vain määrittelykysymys. Osa tästä maailmasta on kuitenkin aivan helvetin sairas.