kirjattu lähetys

Viime aikoina on ollut esillä teema siitä, kummalla on vastuu toisten kirjoitusten ymmärtämisestä: kirjoittajalla vai lukijalla. Vastuun yksipuolinen siirtäminen toiselle osapuolelle tuntuu epäreilulta. Tarkoitukseni ei ole ripittää ketään. Haluan vain tuoda oma näkemykseni esiin, kun en malta sitä pitää omana tietonanikaan. Ja jostainhan sitä pitää postailla.

Minusta vastuu ymmärryksestä on yhtä lailla molemmilla osapuolilla. inakin siinä tapauksessa, että viestin halutaan tulevan ymmärretyksi. Jos se puolestaan on tarkoitettu vain herättämään ajatuksia, niin sittenhän on sama miten se tulkitaan, koska kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeita. Käsittelen nyt kuitenkin vain viestintää, jossa toisten halutaan ymmärtävän viestimme oikein. Käyn seuraavassa vaiheittain läpi näkemykseni vastuun jakautumisesta.

Viestin tavoitteen määrittely
Viestin lähettäjän vastuulla on miettiä, mitä haluaa sanoa, kenelle ja miksi? Mitä viestillä halutaan saada aikaan?

Viestin ilmaisutavan muotoilu
Viestin lähettäjän vastuulla on muotoilla viesti niin, että se on vastaanottajan huomioiden mahdollisimman yksiselitteisesti tulkittavissa. Viestinnästä vain pieni osa koostuu sanoista. Niinpä kirjallisessa viestissä suurin osa viestistä jää välittymättä. Siksi sen vähäisen sanallisen osan pitäisi olla tarkkaan harkittua ja mahdollisimman yksiselitteistä.

Ainakin minulta itseltäni tämä vaihe tuppaa unohtumaan kokonaan. Sitä vain alkaa suoltaa sekavia ajatuksiaan toisten nähtäville miettimättä sen kummemmin päämääriä tai viestin vastaanottajia. Lopputuloksena on sitten sekavia postauksia, joista saattaa puuttua kokonaan punainen lanka. Etenkin kommenttilootassa käy usein näin. Itsensä ilmaisemisen tarve on suurempi kuin asian määrä.

Viestin vastaanottaminen
Saatuaan viestin, vastaanottajan tehtävänä on yrittää ymmärtää, mitä viestin lähettäjä viestillään tarkoitti. Koska hän ei voi olla siitä varma, vaan tulkitsee asioita omasta näkökulmastaan, kannattaa hänen tarkistaa lähettäjältä ymmärsikö viestin oikein. Myös lähettäjän kannattaa tarkistaa, että hänen viestinsä on ymmärretty niin kuin se oli tarkoitettu.

Tämä on jo tosi hankala vaihe. Aika usein viestiä tulkitsee vain omasta näkökulmastaan, ja unohtaa edes miettiä mikä toisen näkökulma ja motiivi olisi voinut olla, puhumattakaan eri vaihtoehdoista. Saattaa loukkaantua omasta tulkinnastaan, tarkistamatta sitä ensin oikeaksi. Toisaalta myös viestin lähettäjä saattaa loukkaantua siitä, että häntä ymmärretään väärin, lähettäjän tulkinnan mukaan tahallaan tai tahattomasti.

Ymmärrykseen pääseminen
Viestin vastaanottajan pitää kysyä ja tarkistaa, ja lähettäjän täsmentää viestiään niin kauan, että ainakin kohtuullisella tasolla voidaan katsoa viestin tulleen ymmärretyksi. "Tarkoititko, että...?" "En, vaan...." "Ai siis...?" "Juuri niin!"
Vasta kun ensimmäinen viesti on ymmärretty, voidaan siihen liittää seuraava viesti.

Tämä ymmärtämisprosessi saattaa jäädä läpi käymättä monestakin syystä. Ensinnäkin on joskus vaikea myöntää toiselle, ettei ymmärtänyt. Toisethan voisivat pitää tyhmänä. Sitä usein myös luulee ymmärtäneensä, eikä näe tarpeelliseksi tarkistaa asiaa, kunnes selviää, ettei oikeasti ymmärtänytkään. Joskus ei vaan jaksa yrittää ymmärtää, kun ei näe asiaa niin merkittäväksi itselleen.

Huvittavan yleistä on, että samaa lausetta jankataan uudestaan ja uudestaan, yhä kovenevalla äänellä. Jos ei toinen sitä lausetta heti ymmärtänyt, miksi se tulisi ymmärretyksi jos sen sanoo kovemmalla äänellä? Ehkä kannattaisi käyttää jotain toisia sanoja...
"Annatko sen minulle." "Minkä?" "No sen." "Siis minkä sen?" No sen sieltä! Etkö tajua?!"

Harvoinhan tämä näin toteutuu, ja siksi niitä väärin tulkintoja ja loukkaantumisia niin paljon tulee. Vastuu ymmärtämisestä on minusta kuitenkin ehdottomasti molemmilla osapuolilla.

Viestin lähettäjällä on lisäksi vastuu siitä, että kirjoittaa korrektisti, eikä pyri tahallaan loukkaamaan ketään. Vaikka kyse olisikin minun omasta blogistani, koen olevani KOHTUUDELLA vastuussa sanojeni vaikutuksista, sellaisistakin, jotka ovat syntyneet tuottamuksellisesti. Eihän liikenteessäkään ole yliajo-oikeutta.

Jos viestintäni loukkaa jotakuta, ja se tulee tietooni, pitäisin kohtuullisena pyytää anteeksi, ja kertoa, etten tarkoittanut, vaikkei syy olisikaan minun. Luultavasti kuitenkin minäkin olen ihminen, enkä pysty tätä käytännössä toteuttamaan niin usein kuin voisi olla hyväksi. Mutta onhan tiedostaminen jo hyvä alku.

Sananvapaus tuo mukanaan vastuun sanojensa seurauksista.

Rakastakaa minua!

Muutama sananen rakkaudesta. Ihmisten välisestä rakkaudesta. Sitähän me kaikki janoamme; että kokisimme jonkun todella rakastavan meitä. Aidosti, syvästi ja kokonaan. Ei niinkään seksuaalisessa mielessä, vaan enemmänkin persoonaamme. Sitä, mitä me todella koemme olevamme.

Sitähän minäkin haluan; että tietäisin... ei. - sitähän minä etsin, rakkautta. Kaikkialta minne menen. Teen kaikkeni tullakseni hyväksytyksi, teen kaikkeni, että joku rakastuisi minuun. Että joku sanoisi minun olevan paras ja ihanin ja fiksuin. Mitä kaikkea olenkaan valmis tekemään kuullakseni tuon? Silloin kun on rikki, ei uskalla tulla edes näkyville, koska itse näkee itsensä niin toivottoman surkeana ja mitättömänä, että haluaisi muuttua näkymättömäksi. Eiväthän muutkaan voi minua arvostaa, jos en edes itse siihen pysty.

Oppisinpa itse rakastamaan itseäni. Kuulisinpa sanovani itselleni: "oletpas sinä hyvä, ihana ja fiksu, ihailen sinua todella". Sen jälkeen en olisi enää niin riippuvainen ulkoisesta rakkaudesta.

Tiedän, että nuorin poikani rakastaa minua. Kun tulen töistä, kuuluu olohuoneesta usein pienten jalkojen töminän säestämä huuto: "iishi", kun hän rientää syliini. Miten paljon se lämmittääkän isän mieltä. Ja minäkin rakastan häntä. Olenpa miten masentunut tahansa, juuri hänen valloittava rakkautensa saa minut sulamaan. Ja mitä minä muka olen tehnyt ansaitakseni tuon kaiken?

Tuossa on pojasta kuva. Otin sen keväällä kuvaamaan mielentilaani. Kaiken masennuksen keskellä tuntui kulkevan polku kohti valoa. Luulin ensin olevani tuossa konttaamassa, mutta tuli nyt mieleeni, että ehkä minua tässä johdetaan eteenpäin.

Ja vielä Maija Vilkkumaalta kipale, joka on ihan suora kopio minun elämästäni, ja jota typerä yodude ei valitettavasti tunne. Omistan kipaleen rakkaalle vaimolleni.

MÄ JÄÄN

Mä oon kuten luulet
aivan kuin tuulet
mä käännyn mä väännyn
mä muualle haikaan
aikaa ja eilistä
tuijotan peilistä
pakenen töihini
öihini vangiksi jään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan
valua pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Niin mä olen monta yötä levotonta
tahtonut sun kainaloon
päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse
sanon vain mä tässä oon
ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet
rauhoitu en mihinkään
mä väännyn ja mä murrun öihini mä turrun
hukuttaudun ikävään

Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Onni nukkuu vaan

Viikko on ollut aika synkkä. Pahaa oloa siellä ja täällä. Kun kaikki onnen avaimet tuntuvat yksi toisensa jälkeen valuvan hiekkaan halvaantuneista käsistä, joissa ei ole voimaa niitä puristaa. Kun viimeinenkin toivo näyttää menetetyltä. Kun seinät kaatuvat päälle ja pelkkä olemassaolon tuska uhkaa ajoittain räjäyttää tajunnan.

Miten silloin voi päätyä ajattelemaan, että onnea on? Ettei peli sittenkään ole vielä pelattu? Miten silloin voi äkisti nähdä valon kajastuksen, vaikkei edes tunnelin päätä ole näkyvissä?

Sain luettua Likaisen Lapsen suositteleman kirjan pimeän poika. Laitan suosituksen eteenpäin. Pimeän poika - David Pelzer - on elänyt lapsuutensa helvetissä. Sellaisessa, joka voisi murtaa kenet tahansa. Helvetissä keskeiseksi elämän periaatteeksi tuli selviytyminen. Helvetistä täytyy selviytyä. Jokaisesta hetkestä pitää selvitä hengissä. Ei saa luovuttaa, pitää vain yrittää parhaansa ja selviytyä jollakin keinoin.

Vain selviytymällä hetken kerrallaan läpi helvetin voi antaa ajalle mahdollisuuden parantaa haavoja niin, että pystyy taas yrittämään vähän enemmän. Sillä ei ole väliä, miten usein kaatuu, miten korkealta putoaa, tai miten pirstaleiksi särkyy. Tärkeää on se, että nousee uudelleen ylös, ja alkaa kasata elämänsä paloja, niin hitaasti kuin tarpeen on, ja niin usein kuin täytyy. Jos ei koskaan anna periksi, kasvaa mahdollisuus kaiken paranemisesta päivä päivältä.

Joka päivä ei siis tarvitse olla positiivinen, täydellinen, reipas tai edes kykenevä. Voi olla vaikka miten surkea ja lamaantunut, kunhan selviytyy siihen asti, että tavalla tai toisella jaksaa taas kammeta itsensä pystyyn. Älä koskaan luovuta! Jos luovutat, aloita alusta kun jaksat. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, vaikkei siltä tuntuisikaan.

Olenko oman onneni seppä? Saanko sen, mitä haluan, jos tarpeeksi yritän? Siitä en ole varma. Mutta tuskin ainakaan, jos en edes yritä. Vain minä voin selvittää, millainen minun onneni on, mistä lähtisin liikkeelle sitä etsiessäni. Eihän se onni välttämättä heti ensimmäisellä yrityksellä synny. Täytyy ehkä etsiä toisenlainen muotti. Ehkä täytyy hankkia erilaisia raaka-aineita kuin pajan nurkista löytyy. Kenties on mentävä vielä mestarin oppiin. On ihan varmasti yritettävä ja erehdyttävä, otettava opiksi ja yritettävä uudelleen. Paiskattava yhtenä iltana työkalut nurkkaan, ja otettava ne sieltä toisena päivänä uudelleen käteen. Opeteltava takomaan juuri sellainen onni, joka on itselle sopiva.

On yhdentekevää kauanko siihen menee. Ei ole väliä montako kertaa epäonnistuu tai luovuttaa, kunhan yhtä usein nousee ja yrittää uudelleen. On lakattava odottamasta huomista, mutta luotettava siihen, että kaikesta huolimatta se tulee, tapahtuipa mitä vain. Tänään on tehtävä se, minkä tänään voi tehdä, mutta toisaalta luotettava siihen, että loput ehtii huomenna. On taottava voimien mukaan. Joskus saa aikaan vain iskun päivässä, joka sekin osuu kipeästi sormeen. Toisinaan työ edistyy paremmin. Eikä kumpikaan päivä ole toista parempi.

Minusta olisi mainiota, jos luettuasi tämän laittaisit tuonne kommenttilootaan jonkun runon- tai laulunpätkän, joka käsittelee onnea. Ehkä kirjoittaisit siitä jonkin ajatuksenkin? Ei ehkä kokonaisia lyriikoita tai runoja, mutta säe tai pari, se oleellinen sisältö.

Onnea Siskolle!

Siskolla on tänään syntymäpäivä.

Olen siskoani aika paljon vanhempi, ja hänen ollessaan pieni, minä usein hoidin häntä. Sisko oli kiltti sisko, jolla oli pitkät hiukset ja uteliaan lempeät silmät. En valitettavasti muista niistä ajoista kovin paljon. Kuitenkin tuohon aikaan sisko oli minulle lähinnä kuin elävä ja rakas nukke. Sellaisia sisaruksia, joiden kanssa olisi voinut tehdä kolttosia, tai tapella, minulla ei ollut. Olinhan yhdeksän vuotta häntä vanhempi, ja muita vielä enemmän. Muuttaessani pois kotoa, he olivat kaikki vielä melko pieniä. Asuin jonkin matkan päässä oman perheeni kanssa, joten näimme vain harvakseltaan.

Sitten eräänä päivänä muistan huomanneeni, että siskosta oli tullut iso. Sisko ei enää ollut mikään vahdittava ja hoidettava, vaan ihan oikea juttukaveri. Olin ihan tohkeissani, sillä nyt minusta tuntui, että vihdoinkin minulla oli ihan oikea ja tasaveroinen sisarus. Se oli eriskummallisen hieno tunne. Toivottavasti ne, joilla on sellainen ollut aina, osaavat arvostaa sitä.

Taidan olla aika huono kertomaan tai osoittamaan sitä heille, mutta sisarukseni ovat minulle hyvin tärkeitä. On tyhmää, ettei elämässään ymmärrä järjestää riittävästi aikaa niille asioille, jotka oikeasti ovat tärkeitä. Sen sijaan sitä juoksee kaikenlaisten tyhjänpäiväisten asioiden perässä, ja täyttää niillä aikansa. Täytyypäs alkaa katsoa tätä elämää ja sen arvoja (taas kerran) toiselta kantilta.

Kiitos kaikille maailman siskoille ja veljille, että olette olemassa, sillä ilman teitä elämä olisi yksinäistä! (siitäkin huolimatta, että saatatte joskus olla tosi ärsyttäviä, ja toisinaan kiusaatte) ;D

Ja vielä iso karhunrutistus omilleni!

Optikolla

Koska laaja lukijakuntani alkaa jo käydä kärsimättömäksi, niin laitan nyt tähän oman linssikokoelmani näytteille. ;) Katsotaanpas mitä kaikkea löytyy...

PERSOONALLISIA LINSSEJÄ

Analyysiluuppi
Minä haluan purkaa osiin kaiken näkemäni, tutkia miten se toimii, miten se liittyy muihin asioihin, mitkä syyseuraussuhteet ja lainalaisuudet siinä vaikuttavat. Tarkkailen tilanteita ja teen havaintoja. Yritän ymmärtää miksi. Lähinnäkin antimaterian puolella, sillä koneet eivät minua niinkään kiinnosta muuten kuin käyttövälineinä. Tekniikasta en mitään ymmärrä, eikä se edes hirveämmin kiinnosta. Matematiikkakin oli kivaa niin kauan, kuin sitä pystyi ymmärtämään konkreettisesti. Siinä vaiheessa kun piti alkaa opetella ulkoa, menetin kiinnostukseni siihen.


JOITAKIN OPITTUJA LINSSEJÄ

Maalaislinssit - lapsuudenkotini
Olen kasvanut ja elänyt valtaosan elämääni maalaistalossa. Hoitanut eläimiä, tehnyt ruumiillista työtä yhtä paljon kuin käynyt koulua, ollut köyhä, viettänyt paljon aikaa pelloilla ja metsissä, kulkenut pimeässä, paininut lehmien kanssa, hiihtänyt kouluun umpihangessa, elänyt elämäni urheilukentällä, koska muutakaan ei ollut.

Tästä on vaikea sanoa miten se minuun vaikuttaa. En kuitenkaan olisi valmis vaihtamaan sitä pois, vaikka olenkin päättänyt, etten ikinä ala maanviljelijäksi, koska rahansa voi saada niin paljon helpommallakin.

Jeesuslinssit - perusarvoni
Minulla on aika vahvat Jeesus linssit, ja olenkin joskus leikkisästi todennut itsestäni, että minä olenkin tällainen Jeesus. Tämä ei onneksi tarkoita, että kuvittelisin olevani Jumalan poika suoraan alenevassa polvessa. Sen sijaan oikeuskäsitykseni perustuu suurelta osin tuohon Jeesus -filosofiaan. Armo on kova juttu, ihan noin maallisessa merkityksessään. Raamatussa on uuden testamentin puolella paljon hyviä opetuksia ja elämänohjeita.

Olen saanut nämä linssit varmaan alunperin kotoa. Koti ei ollut uskonnollinen, mutta Jeesus-arvot olen varmaan sieltä imenyt kultaisine sääntöineen. Ne saivat vahvistusta rippikoulussa, ja kasvoivat entisestään seurakuntanuorissa hääriessä, ja hetken aikaa seurakunnan nuorisotyötä tehdessä. Seurakunnassa toiminta päättyikin siihen, että Jeesus filosofiani eriytyi täysin Jumalasta, ja Jumalan olemassaolon todistelu alkoi tuntua mahdottomalta. Mainittakoon vielä, että meidän pienellä kylällämme seurakunnan toiminnassa olivat aina mukana myös kulmakunnan pahimmat huligaanit, kiitos loistavan nuorisotyöntekijän, ja seurakunnan antijulistavan otteen. Seurakuntaani saan pitkälti kiittää elämästäni. En todellakaan tiedä missä olisin ilman sitä.

Tämä on linssi, jonka ehdottomasti haluan pitää elämässäni vahvasti mukana.

biologialinssit - maailmankuvani
Koska Jumalan olemassaolo kävi minulle mahdottomaksi, oli luonnollista imeä itselleni biologinen maailmankuva. Näiden lasien läpi ihminen on biologis-psykologinen olento, yksi eläin muiden joukossa. Näiden lasien läpi ihmisen toiminta perustuu pääosin samoihin lainalaisuuksiin kuin muidenkin eläinten. Näiden lasien läpi elämää katsotaan maapallon mittakaavassa, osana monimutkaista systeemiä. Näiden lasien läpi katsottuna ihmisen elinympäristö on muuttunut niin nopeasti, ettei ihminen itse ole pysynyt perässä. Evoluutio on pudonnut kelkasta, ja ihminen on monessa kohtaa epätarkoituksenmukainen ympäristöönsä nähden. Onneksi meillä on valtava sopeutumis- ja oppimiskyky, jolla pääsääntöisesti tätä kompensoida. Simpanssin mielenliikkeet kuitenkin asuvat meissä edelleen pinnan alla, ja se aiheuttaa ongelmia. Asiaa helpottaisi jos pystyisimme tunnistamaan nämä asiat, ja myöntämään niiden olemassaolon. Silloin järkemme voisi tehdä asialle jotain, mutta sen sijaan me kiellämme ne ja lakaisemme totuuden maton alle. Luulemme olevamme jotakin niin paljon parempaa ja täysin erilaista. Ylemmyydentuntomme ei kestäisi sellaista kolausta, eikä ainakaan kristinusko yhtään tee asiaa helpommaksi.

Nämä linssit olen saanut eräältä biologilta, joka oli toisen asteen opettajani. Jos hän nyt ei mikään kasvatti-isä sentään ollut, niin jonkinlainen miehenmalli kuitenkin.

Humanistis-kasvatustieteelliset linssit - koulutukseni
Oivallinen vastapaino edellisille. Nämä olen saanut opintojeni myötä. Näen joka puolella kehittymisen ja kasvamisen tarpeita ja mahdollisuuksia, sekä niitä tukevia toimintoja, sekä toimintojen puutetta. Näen aikuisten ongelmien johtuvan lasten ongelmista, jotka puolestaan johtuvat edellisten aikuisten ongelmista, ja niin edelleen. Lasten kasvattamiseen tasapainoisiksi aikuisiksi ei vain käytetä riittävästi resursseja. Ei perheissä, ei kouluissa, ei yhteisöissä eikä politiikassa. Ja kuitenkin se olisi ainoa tie ratkaista maailman ongelmat.

No, tämän olen oppinut koulusta, ja se on ehdottoman välttämätön linssi tasapainottamaan luonnontieteellisen linssin vaikutuksia.

Vainparasonriittäväälinssit - laatuvaatimukseni
Näiden linssien läpi katsoessa keskinkertainen ja puutteellinen näyttää mitättömältä ja arvottomalta. Hienoa on vain megasupervavisuttava. Muu on turhaa. Nämä ovat kaksiteholinssit, ja ne toimivat tehokkaimmin kun katselee itseään. Vaikka miten ponnistelisi, ei itseään pysty näkemään riittävänä, koska ei ole täydellinen. Koska aina joku voi osoittaa, että et sinä ole hyvä, jos olisit, tekisit niin ja osaisit tämän. Vain täydellinen on siis riittävää, ja huomatkaa, että sekään ei ole muuta kuin riittävää. Valitettavasti jonkin verran tämä kohdistuu myös ulkomaailmaan. Lähinnä sillä tavoin, että näyttää kuin muillekin riittäisi vain täydellinen. Niin kuin mikään, mitä teen, ei riittäisi muille, eivätkä muut voisi pitää sellaisista vajavaisista aikaansaannoksista. Näiden linssien läpi katsellessa ei koe mielihyvää asioista, jotka eivät ole täydellisen vavisuttavia. Nämä ovat siis tyytymättömyyslinssit.

Luulen saaneeni nämä linssit pääosin isältäni, joka kymppi miinuksen kokeesta kysyi miksi siinä on se miinus, ja ikäisiini nähden hyvinkin mittavasta työpanoksestani huolimatta piti minua laiskana. En enää ole katkera, mutten myöskään voi olla tiedostamatta asiaa.
Toisesta näkökulmasta miehenmallini opasti minua tekemään aina kaiken huolellisesti, koska
kaikki on vain sitä miltä se näyttää.

Nämä linssit ovat heikentyneet viime aikoina. Olen välillä kyennyt nauttimaan pienistä asioista, olemaan ylpeä pienistä onnistumisista, ja tiedostamaan, etteivät muutkaan ole täydellisiä, eikä suuri osa sitä odotakaan. Jossakin määrin haluan pitää kiinni korkeista laatuvaatimuksistani, mutta voisin kyllä oppia olemaan vähemmän ankara ja enemmän rakastava kaikenlaista vajavaisuutta kohtaan, niin itsessäni kuin ympäröivässä maailmassakin. Se lisäisi merkittävästi onnellisuuttani, ja läheisteni onnellisuutta.

Filosofianlinssit - elämänkatsomukseni
Näiden linssien kautta katselen maailmani ilmiöitä. Nämä linssit toitottavat jatkuvasti, että kaikki ei välttämättä ole sitä miltä näyttää. Että maapallo ei välttämättä ole litteä ja asioita voi katsoa monelta kantilta. Lopullisia totuuksia ei siis ole, eikä hyvä tai paha ole absoluuttista.
Pahin virhe on luulla tietävänsä varmasti, miten jokin asia on.

Nämä linssit ovat peräisin lukioajoilta, jolloin kirjoittelimme kaverini kanssa aforismeja, kuuntelimme enigmaa ja pohdimme syntyjä syviä. Filosofiani on aina rajoittunut pitkälti arkipohdiskeluun ja keskusteluun, ei niinkään kuuluisien filosofien ajatuksiin tutustumiseen. No, luinhan minä Sofian maailman, mutta se siitä.

Näistäkin linsseistä olen ihan tyytyväinen, mutta ne täytyy muistaa pitää kohtuuden rajoissa, tai lähtee ihmiseltä järki.

Yrittäjälinssit - työni
Näiden linssien läpi näkyy kannattavuutta (tai lähinnä kannattamattomuutta), kysynnän ja tarjonnan lakia, markkinointia, asiakaspalvelua, ja kaikkea muuta kaupallista. Yrittäjä ei voi valittaa kenellekään pitkistä työajoista, huonoista työoloista, pienestä palkasta tai huonosta johtamisesta.

Nämä linssit ovat jotenkin ajautuneet päähäni, ja olisin valmis vaihtamaan ne työntekijän linsseihin. Jos joskus joku voisi sanoa, miten asia kannattaa tehdä, jos joskus voisi vaatia palkankorotusta, tai edes nyt sitä palkkaa. Voisi vain vedota lakiin ja työehtosopimukseen, että kyllä minulle pitää tästä maksaa, eikä minun tarvitse tehdä tätä. Luultavasti vielä joskus vaihdankin...


JOITAKIN KESKEISIÄ TUNNELINSSEJÄ

Yksinäisyyslinssit
Nämä linssit aktivoituvat helposti, jos tulee pienikin viite siitä, että joku ei ole tyytyväinen minuun, ei arvosta minua, tai peräti halveksii minua. Useinkaan näin ei todellisuudessa ole, mutta linssit ovat niin herkät, että ne nostavat esiin pienetkin merkit, ja paisuttavat ne valtaviin mittasuhteisiin.

Olen saanut nämä linssit jo ihan pienenä. Lapsena minulla oli kavereina vain mummoja ja serkku silloin tällöin. Päiväkerhossa lunastin paikkani hauskuttamalla muita. Olen aina elänyt elämääni muille, en niinkään itselleni. Olen tehnyt elämästäni sellaista, että se kelpaa muille, sen sijaan, että tekisin siitä sellaisen, josta itse nauttisin.

Tästä minun pitää päästä eroon. Minun pitää oppia itse arvostamaan itseäni. Pitää opetella uskomaan, että yksi pieni aalto ei kaada koko venettä.

Masennuslinssit
Mustat tai harmaat linssit, jotka herkästi pätkähtävät silmille. Siitä pirulliset, että ne vievät tilan kaikilta muilta linsseiltä, ja suodattavat kaiken vähänkin hyvän pois, ja näyttävät pelkkää paskaa. Näistä tuskin pääsee kokonaan eroon, mutta niiden vahvuutta täytyy saada pienemmäksi, ja lyhennettyä niiden käyttöaikaa.

Innostuslinssit
Nämäkin linssit ovat aika vahvat, ja ne vuorottelevat masennuslinssien kanssa. Innostuslinssit päässä maailma on täynnä mahdollisuuksia, eikä mitään niin järisyttävää voi tapahtua, ettei siitä selvittäisi. Silloin kaikki on hyvin, aletaan liikkua, tehdä ahkerasti töitä ja asetetaan tavoitteet niiiiin korkealle, että niitä on mahdoton saavuttaa. Kun tämän huomaa, on linssien vaihdon aika.


Tämä on nyt melko karrikoitu, ja hätiköiden päätelty kokoelma, mutta riittäköön tähän tarkoitukseen. Voin jatkaa pohdiskelua sitten terapeuttini kanssa... Tai vaikka kommenttilootassa...

iso kynä

Tässä kaikille alle kolmekymppisille, ja etenkin Tiinalle, (kun kerran aina on sitä nykypoppia esittelemässä) vähän mussiikkia! ;)

Tässä linkki YouTubeen.

Tässä toinen hyvä biisi.

Ja vähän päihdevalistusta.

Pieni ja hento ote olisi ollut rautaa, mutta eipä löytynyt. Hakekaa kirjastosta.

Nauttikaapas... =)

Piilolinssit

Kun elää, alkaa nähdä asiat tietyllä tavalla. Tai oikeammin alkaa tulkita ympäristöstään tekemiä havaintoja tietyn kaavan mukaan. Ajatteluun muodostuu kerroksia, joiden läpi kaikki uusi informaatio suodattuu. Kuin katsoisimme maailmaa monen väristen linssien läpi. Tämä tekee kaikista tulkinnoistamme hyvin subjektiivisia ja värittyneitä.

Mitä tästä seuraa? Tästä seuraa se, että eri ihmiset tulkitsevat samaa asiaa eri tavalla, riippuen linssiensä vaikutuksesta. Tästä seuraa se, että aletaan nähdä toisten olevan oikeassa, ja toisten väärässä, koska omien linssien läpi tuijottaen toisen sanomisissa tai tekemisissä ei vain näytä olevan mitään järkeä. Tästä seuraa loukkaantumisia asioista, joita ei ole tarkoitettu loukkaamaan. Yleensä ottaen kaikkia kuviteltavissa olevia väärinkäsityksiä ja ristiriitoja.

Väitän, että useimmat meistä viihtyvät parhaiten sellaisten ihmisten kanssa, joiden linsseissä on suunnilleen sama väritys kuin omissa on. He ovat fiksuja ja ymmärtävät miten asiat ovat (meidän mielestämme). Joillakin on kyky nauttia myös erilaisten ihmisten seurasta. Olen miettinyt mistä se johtuu, mutta tätä kirjoittaessa mieleeni juolahti eräskin selitys. Voisiko se johtua siitä, että on tietoinen omista linsseistään, ja kiinnostunut ymmärtämään, millaisten linssien läpi toinen maailmaa katselee?

Käsittämättömiin asioihin alkaa tulla järkeä, kun tietää millaiset lasit toisella on nokallaan. Loukkaukset lakkaavat tuntumasta loukkauksilta, kun tietää sanojan lähtökohdat. Sama pätee tietysti myös itseen; itseäänkin alkaa ymmärtää paremmin, kun tietää millaiset lasit nokalla on, ja miten ne omaan ajatteluun vaikuttavat. Vasta sitten voi muuttaa ajatteluaan, kun on tietoinen omista tulkintarakenteistaan, ja kykenee arvioimaan niitä uudelleen. Pohtimaan, voisiko jotkut linssit heivata pois, ja voisiko tietoisesti rakentaa itselleen jotkin toisenlaiset linssit. Aika vaikeaa on vain päättää alkaa ajatella vastoin senhetkistä parempaa ymmärrystään.

Taidan tehdä tästä itseni näköisen lauantaimeemin, ja haastan muutamia ihmisiä vastaamaan tähän. Käyn ilmoittamassa valituille henkilökohtaisesti heidän blogissaan. Vastaan tähän myös itse seuraavassa postauksessani, koska en halua ohjata muiden ajattelua tämän enempää.

Siis: Millainen linssikertymä sinulla on silmilläsi? Kerro ne, jotka eivät ole liian henkilökohtaisia tai arkaluontoisia.

Yhdeksän vuodenaikaa

Alkusyksy on hienoa aikaa. Maailma täynnä värejä, jotka vesisade saa loistamaan kirkkaina. Lehdet putoilevat maahan, ja askelet suihkivat mukavasti kuivissa, kahisevissa vaahteranlehdissä.

Tasaisen harmaata, mutta jotenkin kaunista kaikessa yksinkertaisuudessaan. Vaikka kaikki näyttää kuolleelta, niin kuitenkin elämä vain odottaa parempaa aikaa. Se on yhtä todellista kuin kesällä, mutta nyt se nukkuu ja kerää voimia herätäkseen taas uuteen kukoistukseen.

Öinen pakkanen puhaltaa maahan kuuraa. Ruoho jäätyy harmaaksi ja ratisee vienosti jalan alla. Auringon alkaessa lämmittää, vaihtuu huurre valossa kimalteleviksi vesipisaroiksi.

Ensilumi. Lumiukko. Lumisota. Maa peittyy valkoiseen kaapuun. Lasten riemu täyttää maailman. Nauru raikuu myöhään iltaan.

Kirkkaan tähtitaivaan alla, kunnon pakkasella, keskellä yötä. Sivakoida maaseudun rauhassa pitkin aukeita peltoja, kantohangen rahistessa suksien alla. Kuu valaisee maisemaa säteiden sirotessa kirkkaasta hangesta. Hengitys höyryää, ja hiljaisuuden rikkoo vain ajoittainen koiran haukahdus jossakin kaukana. Ihana rauha.

Räystäät alkavat tiputtaa vettä. Aurinko alkaa lämmittää. Kiihkeä odotus alkaa vallata mielen. Pukeutumisessa reilua optimismia. Vetisellä suolla paljain jaloin. Mättäät ovat päältä lämpimiä, mutta sisältä jäässä. Ja vesi on kylmää kuin Siperia. Välillä uppoaa toinen jalka polvea myöden, kun hyppy seuraavalle mättäälle jää lyhyeksi. Pitkä odotus palkitaan. Kevät on tulossa!

Ilma väreilee odotuksesta. Minä hetkenä hyvänsä saattaa nousta ensimmäinen leskenlehti, puhjeta pienen pieni hiirenkorva, ruohoon tulee vihertävä sävy, ilman täyttää lintujen laulu. Maailma on vaaleanvihreä.

Uimavedet alkavat houkuttaa, ja iltaisin voi katsella auringonlaskua terassilta. Katsella, miten maailma kukoistaa. Nauttia leppeästä kesäillasta, tai yllättäen puhkeavasta sadekuurosta, ja sitä seuraavasta auringonpaisteesta. Kaikkialla tuoksuu elämä.

Entäpä loppukesä? Mitäpä silloin? Äiti maa tuottaa meille hedelmää: marjoja, porkkanoita, omenoita, sieniä, mitä vain. Tarvitsee vain valita. Takana on rennot ajat, edessä uusi alku. Uusi mahdollisuus. Uudet tuulet, uusi kierros.

Näihin tunnelmiin innoitti Elegia kauniilla syyskuvillaan...

Älä välitä mistään -päivä

Hetki sitten ajattelin, että voisin hehkuttaa tsempata täällä älä masennu mistään -päivän puolesta. Että huomenna pidettäisiin kansallinen päivä, jolloin olisi suotavaa olla masentumatta mistään, olla huolestumatta, pelkäämättä, ahdistumatta, ja suhtautua kaikkeen yltiöpositiivisesti ja valoisasti.

Kävi kuitenkin niin, että matkalla sohvalta tietokoneelle - minä masennuin. Tai siis mieliala heilahti ok:sta surkeaan. Olisiko tuossa mennyt 10 sekuntia. Niinpä ajattelin, että ehkä sellaista päivää eivät voi päättää viettää kuin ne, jotka ovat sellaisia muutenkin. Loput vain ahdistuvat omasta kyvyttömyydestään viettää tätä päivää., mikä kääntäisi koko ajatuksen nurinkuriseksi.

Niinpä tämä latistui "älä välitä mistään" -päiväksi. Jokainen tulkitkoon sen haluamallaan tavalla. Toivotan teille ihan minkälaista vain "älä välitä mistään" -tiistaita. Olisi kiva kuulla, miten tuo teema teidän päivässänne toteutuu.

Hyvää yötä...

Kaikki paha on jonkun hyvää

Miksi näemme asiat niin erilaisina? Kai se johtuu siitä, että jokainen elämänsä aikana kokee ihan eri asioita, ja jo ensimmäinen kokemuksemme (ei, oikeastaan jo perimämme) saa meidät näkemään kaikki tulevat asiat erilaisina. Näistä erilaisista kokemuksista sitten muodostuvat maailmankuva, ihmiskuva, arvot ja kaikki muu, minkä pohjalta ajatuksemme rakentuvat.

Niinpä olisi todella omituista, jos meillä kaikilla olisi samanlainen näkemys asioista - sama näkemys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Ihminen ei ole yksiselitteisesti ajatustensa herra, vaikka niiden suhteen paljon valtaa onkin. Ajatteluaan voi nähdäkseni rakentaa vain tehtyjen havaintojen, sekä niiden mahdollistaman mielikuvituksen perusteella. Eihän voi tietää sellaisesta, mistä ei mitään havaintoja ole? Jokaisella sanalla ja teolla on pitkänpitkä historiansa. Ne eivät synny vain tässä ja nyt, vaan ne alkoivat syntyä jo sukupolvia sitten. Jokainen pystyy lopultakin ajattelemaan asioita vain omasta todellisuudestaan käsin.

Jotkut ihmiset ovat rikkinäisiä. Ei, kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä, tavalla tai toisella. Jokaiseen on maailma jättänyt jälkensä. Ja ne jäljet näkyvät ihmisistä ulospäin. Ne näkyvät minusta, sinusta ja hänestä. Ne jäljet saavat joskus ihmisen toimimaan vastoin parempaa tietoaan, tai oikeudentajuaan, vaikkei olisikaan paha.

En sano, että tämä vapauttaisi ihmistä vastuusta sanojensa ja tekojensa suhteen. Eikä se liiemmin minusta oikeuta yhtä satuttamaan toista. Eikä toista satuttamaan yhtä. Mutta se helpottaa ymmärtämään "Pahuutta", joka minusta on viime kädessä aina pyrkimystä hyvään sekin. Yhden hyvä vain sattuu silloin olemaan ristiriidassa jonkun toisen hyvän kanssa.

Minä tiedän olevani herkkäpintainen. Tiedän, että saadessani osuman, reagoin siihen herkästi. Tiedän, että silloin saatan sanoa tunteideni palossa sellaista, mikä on epäreilua, väärin ja ajattelematonta. Saatan sanoa asioita puolustaakseni itseäni. Saatan ymmärtää väärin toisen sanat. Saatan tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä toisista ihmisistä.

Jokaisen täytyy puolustaa omaa sisintään. Jokaisen täytyy tehdä se käytettävissään olevin keinoin. Toisten sisin kestää enemmän kolhuja kuin toisten. Ja se tietysti vaikuttaa puolustusherkkyyteen. Toisilla puolestaan on enemmän valmiuksia käsitellä kohtaamiaan hyökkäyksiä, tai sanoisiko ennemmin törmäyksiä. Itsehän me ne tulkitsemme hyökkäyksiksi oman kokemusmaailmamme perusteella, oli niitä sellaisiksi tarkoitettu tai ei.

Omia puoliaan jokaisen kuuluukin pitää. Itseään täytyy tarvittaessa puolustaa. Se on elämän säilymisen edellytys. Ensikädessä ihminen on terveesti itsekäs olento, joka ajattelee ensin omaa parastaan, sitten niiden parasta, jotka jostain syystä ovat itselle tärkeitä, ja jos nämä eivät ole uhattuna, niin sitten muiden parasta, siinä järjestyksessä, mikä niiden merkityksellisyys itselle on. Me puolustamme aina itsellemme tärkeitä asioita, ja hyökkäämme niille uhkaa tuottavien asioiden kimppuun.

Mutta sekä puolustautuminen, että uhkaavien asioiden kimppuun hyökkääminen ja niitä eliminoimaan pyrkiminen ovat pyrkimystä hyvään. Tärkeiden asioiden suojelemista. Absoluuttista pahaa on vain satukirjoissa ja tarinoissa. Muu on pyrkimystä johonkin hyvään, tai rikkinäisyyden mukanaan tuomaa kykenemättömyyttä.

Se, joka itse ei ole aiheuttanut mitään ei-toivottua kenellekään, heittäköön ensimmäisen kiven ja olkoon hyvä. Se, joka aina on pyrkinyt vain tuhoamaan ja pilaamaan kaiken silkkaa pahuuttaan ja ilkeyttään, tulkoon heitetyksi kivellä. Amen.

ei mitään, ei ketään, ei missään

Tyhjä ja turta. Pahoinvointia, heikotusta. Tämän päivän eväät. Ei paikkaa, eikä seuraa, joka tuntuisi hyvältä. Kuitenkaan en haluaisi olla yksin. Ei mitään, mikä olisi tekemisen arvoista. Eikä mitään hyvää syytä tähän kaikkeen.

Kellun taas rannattomalla merellä. Myrskyä ei ole, ei tuulenvirettäkään. Odotan vain, että tulisi laiva joka veisi minut pois. Olen pettynyt, että olen taas täällä. Välissä jo näin rannan, ja pyristelin sitä kohti. Luulin, että se oli tulossa lähemmäs, mutta nyt olen taas täällä. Vailla toivoa, ilman eväitä lautallani kellun. Tunnoton oon.

Saada-Antaa

Heräsi taas edellisestä ajatuksia, nimittäin kaikenlaisten tunnustusten saamisesta, vastaanottamisesta ja antamisesta. Ja palautteesta ylipäätään. Tämä on nimittäin pirskatin tärkeä, mutta monille myös hyvin vaikea laji.

Minulle on ollut hyvin vaikea hyväksyä saamaani positiivista palautetta. En niinkään ajattele ihmisten haluavan minulta jotakin vastineeksi, vaan lähinnä uskon heidän yrittävän lohdutella reppanaa. Säälikannustuksen saaminen taas tuntuu jotenkin tosi ala-arvoiselta, ihan kuin ei edes oletettaisi minun pystyvän johonkin todelliseen hyvään suoritukseen, niin pitää sitten vähästäkin kehua. On monesti ollut vaikea nähdä, mitä hyvää siinä omasta mielestään paskasti menneessä hommassa muka oli. Tämä johtunee enimmäkseen niistä kovista odotuksista, joita itselleni asetan. Täydelliseen pyrkimisestä, joka on minulla vanha vamma.

Kritikin vastaanottaminen on helpompaa, jos se on hyvin perusteltua ja asiallista. Vaikka se tekeekin toki kipeää. Siihen on helpompi uskoa; miksi kukaan nyt sanoisi mitään negatiivista, ellei todella tarkoittaisi sitä? Eihän sillä voi saavuttaa mitään, toisin kuin mielistelevällä tai kannustavalla positiivisella palautteella.

Minä olen hyvin tarkka saamani palautteen suhteen, ja toivon saavani palautteeni (niin korjaavan kuin kiittävänkin) muodossa:

1) Mitä konkreettista minä olen tehnyt?
2) Miltä se on palautteen antajasta tuntunut?
3) Mitä konkreettisia ja välittömiä seurauksia siitä on kenties ollut palautteen antajalle?

Tohtori Thomas Gordon hykertelee mielissään kun siteeraan häntä, mutta minusta nuo kolme seikkaa yksinkertaisesti tekevät palautteesta uskottavaa, ja helpommin vastaanotettavaa.

Aiemmin yritin aina vähätellä itseäni ja suorituksiani; "eihän tuo nyt mitään ollut". Nykyään yritän opetella ottamaan palautetta vastaan jo siitäkin syystä, että olisi epäkohteliasta vähätellä toisen antamaa tunnustusta. Kaikkein parhaalta tuntuu ventovieraan ihmisen antama positiivinen palaute. Ventovierailla ei ole mitään ylimääräisiä motiiveja, ei tarvetta lohduttaa, ei tarvetta saada mitään vastineeksi. Vain tarve sanoa, että hei, sehän meni hyvin!

Palautteen antaminen sitten... Yritän antaa myönteistä palautetta aina kun minusta siihen on todellinen tilaisuus. Saatan sanoa asiakaspalvelijalle, että olipas kanssasi kiva asioida. (etenkin näteille tytöille ;) Ja saamaani kiitosta yritän muistaa jakaa myös eteenpäin niille, joille se itseni lisäksi kuuluu.

Suurin haaste on kuitenkin tuo korjaava palaute, mutta harjoittelemalla kai sekin vaan paranee. Ja jos aikoo tulla jossakin taitavaksi, on ensin suostuttava olemaan siinä ihan surkea. Näin sanoo Jari Sarasvuo. Ja minähän uskon...

Tunnustuksia

Sain Brimiltä tällaisen tunnustuksen, ja olen siitä hyvin ylpeä. Tunnustuksen sisältö kuuluu Allyn tekemän hienon suomennoksen mukaan:

Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa,
vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan.
Ne herättellee myöski järkevää keskustelua,
vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan
lähheisyyen ja ystävyyen tunnun.

Ja niille, joilla Lontoon kieli taipuu, niin alkuperäinen repostelu:

They don't limit their visits to only the rich and successful, but spend some time to say hello to new blogs as well. They are the ones who engage others in meaningful conversations, refusing to let it end at a mere hello - all the while fostering a sense of closeness and friendship.

Tunnustus on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Olen jo Brimin lisäksi majatalopitäjällemme Tiinalle ehtinyt kertoa, että hänellä tuo osui kohdalleen. Merkin arvoisia olisi monia muitakin. (sinäkin Alccikseni, jos sallit omistusmuodon käytön vain tässä nimenomaisessa tilanteessa). Näitä tunnustuksia on kuitenkin lähipiirissä jo jaettu, joten ulotan tunnustukseni vähän kauemmas. Tämä henkilö kirjoittaa avoimesti kipeästä aiheesta, ja asiaa. Hänen blogissaan on lämmin tunnelma. Hän on mielestäni tunnustuksen ansainnut.

Hän on *rumpujen pärinää* Anonyymi alkoholistin lapsi. Käykääpäs lukaisemassa...

Uskalsin jopa vähän ounastellakin tätä, juurikin Brimiltä. Kun tuli tuo viimeisin "tapaus", aloin pelätä saavani tämän ihan vain sen perusteella. Kaiken kukkuraksi kävin vielä ylistämässä, miten hyvin tuo tunnustus sopii Brimille (mikä on ihan totta minusta). Siinä kirjoittaessani hoksasinkin jo, että tämä nyt haisee ihan tunnustuksen kerjäämiseltä. Päätin kuitenkin kertoa rehellisen mielipiteeni, siitäkin huolimatta. Nyt yritän tässä sitten selitellä asiaa parhain päin... ;)

Kyllä minä oikeasti uskon Brim, että sinä et tätä ihan tuosta vain antanut, kunnioitan tätä, älä huoli... (vaikka taidankin tehdä tästä keskimääräistä suuremman numeron, minä kun olen) Hih!

Aikaa ei ole!

Tässä on nyt se peräänkuulutettu keskustelu maailmankatsomuksista. Täällä saa vapaasti melskata, minua ei häiritse, vaan ennemminkin ilahduttaa.

Ajattelin nyt ottaa tässä esiin yhden pointin, joka heräsi yrittäessäni ihmetellä kuka tuo (EDIT: väärä nimi lipsahti alunperin) Mikko Lahti oikein on. Hänen viimeisimmän postauksensa viimeinen lause kommenttina alkuräjähdykseen kuuluu: "Kuka painoi nappia". No...

Ajassahan on kyse vain ihmisen rytmitajusta. Siitä, miten me koemme vuodenaikojen vaihtelut, vuorokaudenaikojen vaihtelut, ja monet muut rytmisesti toistuvat asiat. Asetamme ne suoralle viivalle, aikajanalle. Ilman ihmisen rytmitajua, siis ilman ihmistä, ei kuitenkaan ole olemassa aikaa. Aika on harhaa. Juma, tämähän kuulostaa suurimmalta keksinnöltä sitten sen, kun maapallosta tuli pyöreä!

Tästä ajan harhakuvasta syntyvät myös käsitteet ennen ja jälkeen. Eli jos aikaa ei ole, ei ole myöskään käsitteitä "ennen" ja "jälkeen".

Tuntuu mahdottomalta ajatella, että aine voisi syntyä itsestään tyhjästä. (mikään ei kuitenkaan todista, että se olisi mahdotonta, vaikka me emme sitä kykenekään ymmärtämään). Mutta aineen ei kuitenkaan ole tarvinnut syntyä tyhjästä, mistään maagisesta luomisprosessista, tai ylipäänsä yhtään mistään. Aine on voinut olla aina olemassa, muodossa tai toisessa.

Me elämme ajan harhassa, ja yritämme kiivaasti selittää, mistä maailma on tullut, mitä oli ennen sitä. Luomiskertomus on minusta vain hyvä yritys selittää tämä tyhjästä syntymisen ongelma. Samalla on havaittu, että tätä jumalaahan voisi käyttää selityksenä monelle muullekin asialle, Jumalan pelolla voisi ohjailla ihmisiä, ja se, joka on saavuttanut aseman Jumalan äänitorvena, voi käyttää rajatonta valtaa, jota yksikään ihminen ei voi kiistää.

Ennen tieteen kehitystä tämä meni vielä läpi. Nyt tiede on alkanut tuoda toisenlaista maailmankuvaa, ja uskonto on menettämässä otettaan etenkin tieteistyneessä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan voi olla ihan varma, joten uskontoa ja sen rituaaleja vaalitaan ihan varmuuden vuoksi, ja koska niihin on totuttu, myös niiden toimesta, jotka eivät koe Jumalaa todelliseksi.

Tiede on kuitenkin törmännyt tähän itse mahdottomaksi todistamaansa asiaan: aine ei voi syntyä tyhjästä. Mutta nytpä sekin asia tuli ratkaistua. Aine ei ole syntynyt, se on aina ollut.

Ja Seppo Lahti: Ehkä Jumala painoi nappia, mutta mistä Jumala sitten tuli?

Nämä ajatukset voivat olla virheellisiä, Jumala voi olla olemassa, ja aikakin voi olla todellista, mutta juuri nyt minulle tämä kuulostaa loogiselta. Entäs teille?

Pelkäämisen taito

Olen ajatellut lukea Antero Toskalan kirjan: Pelot ja niiden voittaminen. Ehkä sitten olisin viisaampi kirjoittelemaan aiheesta, mutten nyt malta odottaa sinne asti.

Minusta pelkääminen on taito. Pelätä voi toki taitamattomastikin, mutta taitava pelkääjä pitää pelon tarkoituksenmukaisena. Siis mitäkö?

Pelko on tunne, joka tuntuu vastenmieliseltä. Kuten sen kuuluukin. Pelon tehtävä on saada meidät välttämään vaaraa. Kävelet pimeässä metsässä, ja jossakin rasahtaa. Säpsähdät, adrenaliini pinkaisee liikkeelle, jähmetyt paikallesi kuuntelemaan. Miksi? Koska se voisi olla sinulle elintärkeää. Vielä melko lyhyen aikaa sitten meillä oli luontaisia vihollisia, joita meidän oli varottava. Selviytyminen saattaisi olla sekunnin murto-osista kiinni. Pitää pysähtyä paikantamaan uhkaava vaara, ja olla valmiina puolustautumaan tai pakenemaan, ja olla sillä aikaa mahdollisimman huomaamaton, jos vaikka uhka ei olisikaan vielä huomannut meitä. Tätä tarkoitusta varten meillä on kyky tuntea pelkoa.

Jostakin syystä meillä on tapana halveksua pelkoa, ja sitä tuntevia ihmisiä. Ihanne on täydellinen pelottomuus, spartalainen soturi, joka ei vaaran edessä lamaannu, vaan käy sitä kohti oman henkensä menettämisen uhallakin. Ymmärrän tämän seikan sotilaallisen merkityksen, mutta onko tällainen ihanne mielekäs yksilön kannalta? Eikö ole viisasta kuunnella pelon ääntä, ja välttyä vaaroilta? Minusta on.

Me länsimaisen tehokkuusyhteiskunnan perilliset korostamme järkeä ja loogista ajattelua, ja halveksumme tunteita, koska ne tuntuvat epäloogisilta ja vaikeasti hallittavilta. Tunteita ei sovi näyttää, koska se osoittaa heikkoutta ja kevytmielisyyttä. Ja luoja armahtakoon sitä, joka erehtyy kokemaan, tai mikä vielä pahempaa, tuomaan julki jotain kivuliaita ja ristiriitaisia tunteita. Me pelkäämme kipua niin paljon, ettemme voi kestää kivuliaita tunteitakaan. Emme omiamme, emmekä toisenkaan. Toisen pelon edessä olemme avuttomia.

Pelkojemme kohteet ovat moninaisia. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, miten vaarallinen jokin asia todellisuudessa on, vaan miten vaaralliseksi itsellemme sen koemme. Pelko on siis hyvin subjektiivista. Arvioimme siis aina jonkin asian vaarallisuutta juuri itsellemme, ja siksi pelkäämme eri asioita kuin naapurimme, lapsemme tai puolisomme. Pelkäämme eri asioita, kuin toisissa kulttuureissa elävät. Joskus arviomme osuvat paremmin kohdalleen todellisuuden suhteen, joskus huonommin. Jotkut ovat taipuvaisia yliarvioimaan itsensä osaamatta pelätä vaarallisiakaan asioita. Hyvin tyypillistä pienillä lapsilla ja nuorilla ihmisillä. Mitä tietoisemmaksi tulee omasta kuolevaisuudestaan, sitä aremmaksi (viisaammaksi) käy.

Kuitenkin monella on ulkoisesti perusteettomia pelkoja, jotka lisäksi tarpeettomasti rajoittavat heidän elämäänsä, ja jopa "pilaavat" sen. Kuitenkaan kaikista perusteettomistakaan peloista ei ole haittaa. Niistä voi nautiskella, ja niitä pitää hyvänä. Tähänhän perustuvat kauhuelokuvat, kummitusjunat, huvipuistojen härpäkkeet ja moni muu asia.

Kun siis seuraavan kerran pelkäät jotakin mieti mielessäsi: Onko pelolleni todella olemassa peruste? Tulkitsenko tilannetta todenmukaisesti, vai pelkäänkö jotakin, mitä ei ole olemassa. Tarvitsenko minä tätä pelkoa pysyäkseni hengissä ja terveenä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Estääkö tämä palko minua saavuttamasta jotakin, mitä elämässäni haluan? Annanko sen estää itseäni? Voinko muuttaa tulkintaani? Voinko totutella tähän pelottavaan asiaan, ja hankkia näin vähitellen todisteita itselleni siitä, onko asia todella pelkäämisen arvoinen? Vai haluanko pitää tästä pelostani kiinni, ja nauttia siitä aika ajoin?

Elämässä me väkisin joudumme tekemisiin pelon kanssa. Mutta miten siihen suhtaudumme? Kiellämmekö sen olemassaolon kokonaan? Olemmeko valmiita kuulemaan, mitä sillä on sanottavana, ja harkitsemaan asiaa? Hylkäämmekö automaattisesti kaiken, mikä synnyttää meissä pelkoa? Minkä pelon voi välttää, ja mikä täytyy kohdata?

Joskus voi joutua tilanteeseen, joka synnyttää voimasta, jopa kuolemanpelkoa. Tai ehkä oikeammin pakokauhua. Myös tämän pakokauhun kokeminen on subjektiivista, mutta tunne on siitä riippumatta jokaisella yhtä aito. Joku voi kokea tällaisen pakokauhun asiasta, joka toisen mielestä ei ole lainkaan pelottava. Kun joutuu kohtaamaan tällaisen sivuuttamattoman kuolemanpelon, ollaan tekemisissä sellaisten mekanismien kanssa, jotka synnyttävät meissä henkisiä traumoja. Enemmän tai vähemmän pysyviä kipupisteitä, joiden lähestyminen saa meidät aina palaamaan tuohon samaan pakokauhun tunteeseen.

Kurjaksi tämän tekee se, että myös tilanteet, jotka jollakin tapaa tuntuvat muistuttavan tuosta tilanteesta, saattavat laukaista tämän reaktion. Saman kaltainen tuoksu, ääni, tunnekokemus tai muu aiheeseen liittyvä seikka. Tällöin on vaikea itse, saati toisten ymmärtää mistä on kysymys. Miksi joku reagoi niin voimakkaasti tilanteeseen, jossa ei näyttäisi olevan mitään erityistä.

Kiperä kysymys minusta on, minkä asteista pelkoa yksilö voidaan vaatia kohtaamaan. Äärimmäinen esimerkki tästä on sota. Joku voi päättää asettaa melkoisen määrän ihmisiä niin äärimmäisiin olosuhteisiin, ettei niistä koskaan toivu kunnolla. Saavuttaakseen mitä?

Entäs työelämä? Milloin työntekijällä on oikeus kieltäytyä jostakin sellaisesta, joka tuottaa hänelle niin suurta pelkoa, että siitä on pysyviä seurauksia?

Entäpä koulumaailma? Kuka muistaa tilanteen, jossa on pitänyt esiintyä luokan edessä, vaikka on ollut suunniltaan pelosta? Tuo kuoleman pelkoon rinnastettava paniikki voi yhtä hyvin syntyö jostain abstraktista kokemuksesta. Tyypillisesti hylätyksi tulemisen tai naurunalaiseksi joutumisen pelosta.

Lähes kaikki me pelkäämme jotain, joku korkeita paikkoja, joku jumalaa, joku hämähäkkejä, ja joku äitiä tai isää. Tiettyyn rajaan asti pelko on tervettävää ja erittäin tarpeellista, ja siksi minusta pitäisi lakata käyttämästä sellaisia solvauksia kuin pelkuri tai vellihousu. Ja selvittää tällaisen asenteen omaaville, että pelkääminen on tärkeää. Täydellinen pelottomuus huolestuttavaa ja vaarallista, niin itselle kuin muillekin.

Kolmen kympin kriisi

Tämä on kolmaskymmenes postaukseni. Olen keskittynyt niin monessa perättäisessä tekstissä pelkkään uikuttamiseen, että haluaisin kirjoittaa jotain rakentavampaa.

Aloitan nyt kuitenkin sillä, että olen huomannut tulleeni aggressiivisemmaksi. Pienikin ärsyke riittää kohottamaan verenpainetta. Pankkiautomaatille erään tapahtuman äärellä jonottaessa joku ohi kulkija tokaisi seurassaan olleelle henkilölle: "katso nyt, nuokin ovat tuhlanneet kaikki rahansa". No en ole ttu mitään tuhlannut! Pienikin vastoinkäyminen, ja olen sisäisesti raivon partaalla. Yritän parhaani mukaan pitää ulkokuoreni tyynenä, mutta sisällä kiehuu. Kuin haavoittunut peto, joka nurkkaan ahdistettuna puolustaa itseään hyökkääjää vastaan. Se näkyy täällä blogistanissakin.

Voiko se johtua lääkkeistä? Muistelisin niille luvatun sellaisiaki sivuvaikutuksia. Olen tosin popsinut niitä jo aika pitkään, joten tuskin on kyse siitä. Olenko vain joutunut entistä ahtaammalle? Vai voiko tämä liittyä paranemisen prosessiin. Että opettelen tuntemaan myös aggressioita? Että opettelen puolustamaan itseäni? Että alan tuntea olevani jollakin tapaa arvokas? Etten enää suostu kynnysmatoksi? En tiedä.

Ajattelin tänään laittaa ulko-oveen tiivistenauhaa, kun alkaa tuulla aika kylmästi ovenraosta. Maalasin kesällä ovenkarmit, ja jäi silloin tiivisteet laittamatta.

Alkaisi jo se terapia. Olo on kuin lapsella jouluaattona. Milloin se pukki tulee, ja saadaan lahjoja. Mitä minä toivoisin lahjaksi? Toivoisin löytäväni terveyden- ja sairauden tunteet. Että tietäisin, mikä on tervettä, ja mikä sairasta, masennukseen kuuluvaa. Toivoisin löytäväni ne ajatus- ja toimintamallit, jotka vievät minua metsään, ja oppivani muuttamaan niitä. Toivoisin, että saisin valmennusta ja kannustusta, että joku kertoisi miten edistyn, että joku osaisi antaa oikeita asioita harjoiteltavaksi. Sitä minä joulupukilta odotan.

Kun vielä asuin lapsuudenkodissani, joulut olivat pahinta aikaa. En kestänyt saada lahjoja. Toisten kiltteys tuntui aivan liialliselta. Ja jotenkin olin kuitenkin aina myös pettynyt. Olen huono kestämään pettymyksiä. Toissajouluna sain paketin, jossa näytti olevan pressokeitin, jollaisesta olin haaveillut pitkään. Se oli paras lahjani pitkiin aikoihin, kunnes avasin laatikon, ja löysin sieltä jo valmiiksi itselleni kuuluneen höylän. Kiva... Koska olimme appilassa, en edes pystynyt pakenemaan pettymystäni nuoleskelemaan. Naurettavaa, että aikuinen mies ei kestä tuollaista pettymystä, mutta minkäs teet.

Pahin kaikista kuitenkin oli viimeisin joulu, jonka olimme kotona. Jostain syystä näytti siltä, että aikuiset olivat olleet todella kilttejä. En käsitä mistä ne kaikki lahjat olivat tulleet, sillä niitä oli valtava vuori. Lapset vastaavasti saivat paketteja niin vähän, että se tuntui todella pahalta. Lapsetkin sitä ihmettelivät, ja osasin niiiin hyvin eläytyä heidän pettymykseensä. Olisi pitänyt tarkistaa asia ennakolta. Tyhmä-tyhmä-tyhmä! Ei ollut MITÄÄN oikeita sanoja. Pelkästään vääriä. Eihän ne lahjat pääasia ole, paitsi lapsille.

Ja vielä yksi varhaisempi pettymys. Muistan sen hyvin elävästi. Olin aika pieni, kun meille tuli setä-vieras. Olimme kai aika köyhiä, eikä meillä juurikaan mitään herkkuja syöty. (Muistan, että usein syötiin pelkkää perunaa suolan ja voin kera). Silloin kuitenkin isäni sanoi, että autossa oli pussillinen munkkeja, ja pyysi minua hakemaan ne. Olin onneni kukkuloilla, kun tulin pusseineni takaisin sisään. Munkkien sijaan pussissa kuitenkin oli pultteja. Aika pettynyt olin. En ollut hyvä kestämään pettymystä silloin, enkä ole sitä vieläkään. Usein hyvinä hetkinä rakennan mieleeni kuvia hienosta elämästä, suuresta parannuksesta, jonka jälkeen elän täydellisen kurinalaista elämää. Mutta sitten tulee aina pettymys, joka syöksee minut alimpaan helvettiin. Sellaiseen toivottomuuteen, että yritän vältää innostumista ja suuria toiveita.

"Toi-vo-on-vain-en-sim-mäi-nen-as-kel-tiel-lä-pet-ty-mys-ten"

Täydellinen mörkö

Tässä muumitestini tulokset. Tiinalta bongattua...

Muumipeikko
[ ] Sanon paljon kaksimielisesti ajateltavia asioita
[ ] Pidän seikkailusta
[x] Minulla on todella kiltti äiti
[x] Olen itsekin kiltti
[] Nukun paljon talvella
[ ] Ystäväni joutuu jättämään minut usein lähtiessään itse matkoille
[x] ..se masentaa/masentaisi minua
[ ] Laitan toisten tarpeet omieni edelle
[x] Olen mustasukkainen
4/9

Muumimamma
[ ] Annan aina periksi
[x] Olen hyvin huolehtivainen
[x] Kaikki ovat omalla tavallaan kauniita ja ihania ihmisiä
[x] Olen ymmärtäväinen
[x] En suutu miltei koskaan
[ ] Olen hyvä laittamaan ruokaa
[x] En tahdo pahoittaa kenenkään mieltä
[ ] 'Järjestettäisiinkö juhlat? Tehtäisiin hyvää ruokaa ja kutsuttaisiin kaikki ystävät!'
[ ] Olen aina valmis kuuntelemaan toisten murheita
5/9

Nipsu
[ ] Olen materialisti
[x] Olen hyvin ahne
[x] Hyvä ruoka on heikkouteni
[x] Olen pelokas
[x] Olen mukavuudenhaluinen
[x] Olen aamu-uninen
[x] Hotkin syödessäni
[ ] Olen pitkä
[x] Inhoan kylmää
7/9

Pikku Myy
[ ] Olen pieni
[ ] ..mutta pirun pippurinen!
[ ] Puren
[ ] Pidän puoliani
[ ] En pelkää mitään tai ketään
[ ] Olen aggressiivinen
[ ] Kuitenkin ihan mukava
[ ] Olen tomera
[ ] En kuitenkaan johtaja-tyyppiä
0/9

Niisku
[ ] Olen älykäs
[ ] Saan hulluja ideoita
[x] Saatan vaikuttaa etäiseltä tai viileältä
[x] Olen enemmän looginen, kuin tunteellinen
[ ] Voin tehdä 20 tuntia työtä putkeen täysin tyytyväisenä
[ ] Työ/koulu on minulle tärkeää
[ ] Nolostun, jos joudun romanttiseen/tunteelliseen tilanteeseen
[ ] Haluaisin olla/olen keksijä
[ ] Työnteko on hauskaa!
2/9

Muumipappa
[ ] Olen arvovaltainen
[x] Olen rapakunnossa
[ ] Kerron mielelläni tarinoita muille
[x] Olen laiska
[ ] Menen sekaisin, jos näen/näkisin itsessäni vanhuudenmerkkejä
[ ]Tahtoisin olla ikuisesti nuori ja vetreä
[x] Menetän hermoni nopeasti
[x]Olen heinänuhan uhri
[ ] Kaikesta huolimatta olen jalomielinen
4/9

Mörkö
[x] Viihdyn yksinäni
[x]..tai ainakin olen usein yksinäni
[x] Olen katkera
[x] Olen melankolinen
[x] Näytän kärsivältä ja/tai surulliselta
[x] Jotkut saattavat pelätä minua
[x] Minulle on sanottu, että jäädytän kaiken, mihin kosken (ei ole sanottu, mutta teen niin)
[x] Pelastaisin metsästä liekkien keskeltä tytön, joka pitäisi minua rumana, ällöttävänä, kamalana hirviönä
[x] Jotkut ajattelevat minut sympaattisena, toiset taas inhottavana ja ilkeänä
9/9

Haisuli
[ ] Olen varsinainen kiusankappale
[ ] En piittaa seurauksista
[ ] ..useimmiten niitä ei ole
[ ] Olen varsinainen uivelo
[ ] Ihmiset ajattelevat minut ilkeänä
[ ] ..mutta en sitä oikeasti ole
[ ] Härnääminen on hauskaa
[ ] Jos veljeni kaatuu ansakuoppaan, kaikki tietävät heti, kuka sen ansakuopan on virittänyt: minä
[x] Minulla ei oikein ole ystäviä
1/9

Nuuskamuikkunen
[x] Olen syvällinen
[x] Pidän ihmisten seurasta (joidenkin harvojen)
[x] ..mutta vastapainoksi tarvitsen yhtä paljon yksinäisyyttä
[x]Jaksan kävellä hurjan pitkiä matkoja
[x]...vapaaehtoisesti
[x] Otan yleensä huomioon myös toiset
[x] Olen itsepäinen
[x] Olen filosofinen
[ ]Nautin ulkoilusta ja telttailusta
8/9

Hemuli
[x] Olen kohtelias
[ ] Olen luonnonlapsi
[x] Olen taipuvainen liioitteluun
[ ] Keräilen kasveja tai postimerkkejä
[x] Kiinnostuksenkohteeni vaihtelevat tiuhaan
[x] Myönnän yleensä erehdykseni (jos joku sen saa kiistatta osoitettua)
[ ] Olen kirjaviisas
[ ] Pukeudun usein violettiin
[x] Olen ystävällinen
5/9

Surku
[x] Olen surumielinen
[x] Olen pessimistinen (omasta mielestäni realistinen)
[ ] Pidän erittäin paljon susista
[x] Tahtoisin olla joku toinen
[ ] Vaatteissani/laukuissani tms. on hakaneuloja
[x] Salailen toisilta jotakin piirrettäni tms.(esim. seksuaalinen suuntautuminen, fetissit, ihailemani henkilö etc.)
[ ] Olen ollut erittäin vaarallisessa tilanteessa
[ ] ..en hätääntynyt/hätääntyisi, en pelkää kuolemaa
[ ] Olen pieni enkä lainkaan voimakas
4/9

Noita
[ ] Halveksin jotakin tiettyä lajia/rotua/tyyliä
[ ] ..enkä tahdo olla missään tekemisissä sen lajin/rodun/tyylin edustajissa, enkä tahdo että kukaan sukulaisenikaan on
[ ] Liiallinen kiltteys ällöttää
[ ] Minulla on punaiset hiukset
[ ] Kerron mielipiteeni ihmisistä avoimesti
[ ] Olen kumaraselkäinen
[ ] En kaipaa toisten ihmisten apua
[ ] ..silloinkaan, kun todellisuudessa sitä tarvitsisin
[x] Saatan olla itsekäs
1/9

Piisamirotta
[x] Maapallo on vain yksi vaivainen tähti avaruudessa, katsokaas näin, sillä ei ole mitään merkitystä loppupeleissä..*heittää syömäkelvollisen pikkuleivän törkeästi pois*
[x] Tahtoisin erakoitua
[x] Olen pessimistinen (realistinen, siis)
[ ] Uskon, että ilmastonmuutos johtaa maapallon äkilliseen tuhoon
[x] Olen filosofi(nen)
[x] Olen vakava
[ ] Kotini hajosi
[ ] En välttämättä huomaa jos istun kakun päälle
[ ] Nauran harvoin
5/9

Vilijonkka
[ ] Olen hienostunut
[x] Olen kunnollinen
[x] En pidä epäsiisteistä ja meluavista ihmisistä
[x] Tahdon kasvattaa lapseni hyvin
[x] ..joka tarkoittaa sitä, että he lukevat ja opiskelevat paljon, tietävät mikä on oikein ja mikä väärin, eivätkä ole äänekkäitä ja rasavillejä
[x] Olen tiukkapipoinen
[ ] Saan hepulin, jos joku jättää sukkansa makuuhuoneen lattialle
[ ] Olen ylpeä
[x] Olen pikkutarkka
6/9

Muumien Esi-isä
[ ] Saan paljon enemmän tuhoa aikaan, mitä saattaisi ulkokuoreni ansiosta luulla
[ ] Hajotan kaiken, mihin kosken
[ ] Ammuin kerran vahingossa haulikolla
[ ] Olen kohtuuton
[ ] Tahdon tutkia kaikkea uutta
[ ] En aina tottele käskyjä, joita minulle annetaan
[ ] ..johtuen siitä, että en ymmärrä puhetta
[ ] Minua on helppo höynäyttää
[ ] Saatan syödä siihen asti, että pyörryn/oksennan
0/9

Ninni
[ ] Olen huomaamaton
[x] Joku sukulaiseni on kohdellut minua erittäin kylmästi
[x] Minulla on huono itsetunto
[ ] Olen kuin näkymätön
[ ] En puhu lähes koskaan
[ ] ..ja puhuessani ääneni on hiljainen ja heikko
[ ] Olen saamassa itsevarmuutta
[x] Puolustan ystäviäni (ja muitakin puolustuksen tarpeessa olevia)
[ ] ..vaikka se onkin pelottavaa
3/9

Olen siis täydellinen mörkö, ja lähes täydellinen nuuskamuikkunen. Aika paljon myös Nipsua ja Vilijonkkaa.

Elämään eksynyt

Tuntuu taas, että olen totaalisen eksyksissä elämässäni, enkä osaa tulkita sitä lainkaan tehdäkseni minkäänlaisia valintoja. En osaa enää luottaa omiin havaintoihini. En osaa luottaa siihen, minkä itse koen oikeaksi. Kaikki näyttää olevan joko-tai-tai.

Haluaisin elämääni oppaan. Tai oikeastaan en sittenkään opasta, vaan matkakumppanin. Jonkun, joka kulkisi mukana, ettei tarvitsisi kulkea yksin elämänsä erämaassa. Nyt minä tunnen istuvani vankkurissa, joka on matkalla jonnekin. Jos haluan pysyä kyydissä, minun on mentävä sinne, minne muutkin menevät. Jos haluan mennä muualle, saan mennä sinne yksin. Minne vankkurit menevät, tai minne muualle voisin tai tahtoisin mennä, sitä en tiedä. Enkä tiedä onko sillä edes väliä minne menen, kunhan voisin vaikuttaa suuntaan.

Muut tuntuvat puhuvan jotain toista kieltä. He ovat jostain vieraasta maasta. Missä minun maani on? Missä on minun kansani? Onko sitä? Olenko vain jonkinlainen mutaatio, poikkeama vakiosta? Ymmärtääkö kukaan kieltäni, vai voiko sitä ylipäänsä ymmärtää?

Vaikka olen seurassa, olen silti yksin. Kunpa joku tulisi iltanuotiolle kanssani, ja puhuisi minun kieltäni. Kunpa niin olisi aina.

Monesti en näe mitään syytä, miksi yrittäisin. Usein en jaksa yrittää, vaikka näkisinkin jonkun syyn. Joskus yritän minkä itsestäni saan irti, mutta vaikka hetkessä onnistuisin ja kuvittelisin minulla olevan jotain mahdollisuuksia, ei kestä kauaakaan kun todistan itselleni, että kaikki oli vain kuvitelmaa, vain toiveunta, eikä todellisuudella ole taaskaan mitään muuta annettavaa kuin kipua.

Mutta mitä tässä suremaan, minullahan on kyyti elämäni päätepysäkille, matkaseuraa ja kaikki mahdollisuudet mihin tahansa. Pitää vain tietää mitä tahtoo, ja olla valmis tekemään tarvittava sen saavuttamiseksi. Eikö niin? Mutta voiko seppä kadottaa vasaransa niin, ettei enää pysty takomaan, vaikka kuinka nyrkillä hakkaisi kuumaa rautaa? Vai onko aina todella kyse vain siitä, että seppä toivoisi vasaran heiluvan itsestään?

taa-taa-ahdis-taa

Mutta mikä? Sekö, että otin esiin vanhan mörköni, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteeni? Vyöryikö se tilaisuuden tullen ylitseni? Vai sekö, että otin puheeksi asian, josta ei olisi saanut puhua? Pelkäänkö toisten vihaa vääryyteni takia? Vai olenko vain käyttänyt niin paljon energiaa, ettei sitä nyt taas ole käytettäväksi. Vai kiristääkö masennus vain otettaan parin löysemmän päivän jälkeen?

Ei taas oikein tule työn tekemisestä mitään, enkä oikein osaa käydä käsiksi ahdistuksen lähteeseen, kun en tiedä mistä se tulee. Aamulla olin kotona, ja syvennyin blogistaniin, pitkästä aikaa. Syventyessäni unohdin ulkopuolisen maailman, ja kinkkukiusauksen, joka olisi pitänyt ottaa uunista. Siitä sain ihan hienovaraisen palautteen. Huomasin saaneeni kommentin postaukseeni. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaa, niin toisaalta olin vähän pettynyt siihen, että se oli tutulta ihmiseltä, eikä joltain sellaiselta, jolla ei ole mitään annakkosuhdetta itseeni. Niin mukava ja tärkeä ihminen kuin hän onkin, niin kaipaan täysin riippumatonta peiliä itselleni. Sellaista, jolla ei ole mitään erityistä tarvetta tai odotusta minun suhteeni. Siis joku tuntematon.

Sitten tulin tänään toimistotöihin parin muualla vietetyn työpäivän jälkeen. Olisiko siinä ahdistuksen syy? Onko se tämä toimisto, joka minua ahdistaa?

Tämä ei ole sellaista pelonsekaista ahdistusta kuin ennen asiakaskontaktia. Se menee ohi sillä hetkellä kun homma lähtee käyntiin. Tämä on selittämätöntä, jollakin tavalla lamauttavaa tai kuristavaa ahdistusta, kuin aivot kävisivät ylikierroksilla vaarassa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Paine tuntuu sietämättömältä, kuin hengitystä pidättäessä, mutta tietä pinnalle ei vain oikein tunnu löytyvän, jotta voisi vetää helpottavan henkäyksen ilmaa keuhkoihin.

No, kai tämä tästä taas jossain vaiheessa helpottaa.

Vihainen veljeni näyttää kasvonsa

Blogistanissa saamani palautteen, sekä omavalvonnan perusteella olen päätynyt ajattelemaan, että olen nykyään valmis hyökkäämään. Tänään tein tuon saman havainnon ihan oikeassa maailmassa. Melko pienestä ärsykkeestä kiehahdin, ja kovasti.

Olin eräässäkin paikassa tuottamassa heidän asiakkaalleen palvelua. Eli käytännössä minäkin olin heidän asiakkaansa. Olin lastin purkamisen ajaksi jättänyt autoni ihan kauniisti sivuun, joskaan ei pysäköintipaikalle. No, pihaan tulevalle tielle pysäköi rekka, jonka kuski ystävällisesti kysyi, onko hänen ajopelinsä tiellä, kun pitäisi ensin selvittää mihin ajetaan. No, ei ollut ainakaan minun tielläni, ymmärsin täysin tilanteen. No, hetken kuluttua paikan isäntä (mikä lie vahvimestari tai talonmies) tulee paikalle ja huutaa matkan päästä "onko tuo sinun autosi?" (tarkoittaen minun autoani). Vastaan asiallisesti, että on, ja kysyn siirränkö. Juu, siirrä. "Mihin", kysyn minä. No mahdollisimman pitkälle kuulemma. No, työtä käskettyä, siirrän auton parkkialueen takanurkkaan, ja nousen autosta. En ensin tajua tapahtunutta, mutta sitten ymmärrän, että huuto tarkoitti minua: "Hei tuurikuski, se on edelleen tiellä!" Anteeksi mikä? Tuurikuski? Niinkö hän kutsuu asiakastaan, joka on oma-aloitteisesti siirtänyt autonsa pois rekan tieltä? Pinna palaa, mutta hillitsen itseni, ja pyydän häntä (hieman kireästi, myönnän) kertomaan, mihin hän sitten täsmälleen haluaa minun pysäköivän, ja siirrän autoni siihen. Kuulemma rekka aikoo jättää "yhden osan itsestään" siihen parkkipaikalle. Kiehun edelleen raivosta. Milloin minä muka olen hänen muroihinsa kussut? Eikä se rekka siihen mitään "osaa" jättänyt, eikä auto olisi ollut tiellä siinä alkuperäisessäkään paikassa. Mutta ehkä hän ei vielä tiennyt sitä. Suunnittelen, kaikki mahdolliset nasevat huomautukset, joita hänelle voisin esittää, kun uudelleen tapaamme.

No, sitten päivän päätyttyä, kun olemme kahvilla hän kysyy "oletteko te huomennakin täällä?" Asiakkaamme vastaavat, että ovat he täällä seuraavat neljä päivää. Mies jatkaa, ja meille valkenee, että hän tarkoittaa meitä. Hänellä nimittäin on pulma, jossa hän tarvitsisi meidän apuamme. Ihan hänen ikioma pulmansa, joka ei mitenkään liity meihin. "Hoitaisitteko sen?" On miehellä Jumalauta otsaa! Kiehun taas, mutta lupaamme katsoa asiaa kun olemme juoneet kahvimme. "No, minun työvuoroni kyllä loppuu kohta." Ai hänen työvuoronsa loppuu kohta, jos me tulemme ratkaisemaan hänen pulmaansa. No, eipä se ole meidän ongelmamme.

Menemme sitten katsomaan tilannetta, mutta sitä ennen pitää keräillä tarvittavat välineet kasaan. Siinä kestää hetken, ja se sopii minulle ihan hyvin. Kestäköön. Päättyköön hänen työvuoronsa. Niin minunkin päättyi, ja nyt minun pitäisi tehdä hänen työnsä, ja hän uikuttaa kun HÄNEN työvuoronsa päättyy? No voi perkele! No, hoidamme homman, joka ei lopultakaan ole kovin suuri, mutta erikoisosaamisestamme on siinä apua. Joskin koko homma vaikuttaa meistä ihan turhalta. Hitto - pompottaako se meitä tahallaan? Haluaako se näyttää, kuka on herra talossa? Suunnittelen taas mielessäni kaikki piikikkäät kommentit valmiiksi. Mutta me hoidamme homman, mehän asiakaspalvelemme kaikkia kontaktejamme. "Katsomossa" notkuu kolme miestä, joista yksi on asiakkaamme, joka yrittää pelastaa tilanteen tuntiessaan selvästi myötähäpeää. Ja kolmas on kai ihan paikallinen, ja ihan asiallinen.

Homma tulee hoidettua, ja lattialle jää ylimääräinen naru. Ajattelin sen nyt ainakin jättää hänelle itselleen siivottavaksi, mutta minuun iskee piru. Vyyhteän kirkkaankeltaisen narun kauniisti ja käyn ojentamassa sen hänelle, hän kun istuu niin mukavasti ja kommentoi, että olisihan tuon voinut itsekin tehdä, vähän nopeammin vaan. Vitsiksi oli kai tarkoitettu, mutta ei ihan tavoittanut maalia. Minua ei enää vituta niin paljon, koska olen henkinen voittaja. Vaikka tuskin hän tajusi olevansa mitenkään väärässä. Luultavasti hän vain piti meitä juoksupoikinaan. Kysyi kyllä vielä, että laskutetaanko jotain. Tekisi mieleni sanoa, että kyllä, tonnin lasku tulee perästä, mutta olen kuitenkin vain ihan hiljaa. Ei, laskuteta, jos saadaan huomenna taas kahvia ja pullaa, niin eiköhän se ole ok. No, ei sitä kyllä kukaan olisi maksanutkaan. Poistumme paikalta, kun takaamme kuuluu: "Kiitos". Ei se kylläkään ollut talkkari, vaan se kolmas mies. "Eipä mitään." Myöhemmin ihmettelemme miehen käytöstä. Ehkä kaikkia ei vain ole luotu toimimaan ihmisten kanssa...

Hyvä on. Itse hikeennyin aika pienestä, ja suunnittelin kaikkea asiatonta ja typerää, ja osin toiminkin niin, joskin aika hienovaraisesti. Mutta tämä että suutun itseeni kohdistuvasta vääryydestä, on jotain uutta. Aiemmin olen vain alistunut muiden pompoteltavaksi. Nyt keitti kovasti, vaikkei sentään ihan yli asti. Sisäisesti kuitenkin puolustin itseäni. Sanoin itselleni, että hän on väärässä. Se on minusta iso askel edistystä! Hyvä minä! Turpiin sortajalle! (ihan noin kuvaannollisesti siis vaan)

Turtana olen turvassa

Aina välillä tulee sellainen tunne, että sisällä myllertää myrsky, joka on suunnaton ja pitelemätön. Se saa voimansa pettymyksestä, pelosta, turhautumisesta ja epätoivosta. Sen suunnattomissa pyörteissä on valtava voima, joka imaisee mukaansa. Myrskyn voima on niin suuri, ettei sitä vastaan voi nousta.

Kuitenkin jokin tuntuu pitelevän sitä aloillaan, kuin se olisi puserrettu pieneen painesäiliöön. Sieltä se hullun lailla pyrkii vapauteen, etsii heikkoa kohtaa, jota käyttää hyväkseen. Se käyttää kaiken voimansa pyrkiessään vapauteen. Se yrittää houkutella ja manipuloida, jotta päästäisin sen vankilastaan. Ja aina se löytää keinon, ennemmin tai myöhemmin. Se kerää voimansa, paisuu täyteen mittaansa, ja kaappaa minut mukaansa. Samalla hetkellä kuitenkin iskee turtumus, joka repäisee minut myrskyn silmästä. Se peittää minut harsollaan niin, etten kykene näkemään, kuulemaan, tai ajattelemaan, vaan eristyn totaaliseen tyhjyyteen. Tiedän kyllä myrskyn olemassaolon ja näen sen raivon, mutta se ei millään tavalla kosketa minua. Koko maailman olemassaolo ei enää kosketa minua.

Kun myrsky on taas joutunut palaamaan ahtaaseen vankilaansa, hellittää vähitellen turtumuskin. Kykenen taas ajattelemaan, tuntemaan, ja näkemään merkityksiä. Kykenen kiintymään, toivomaan ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen, kunnes huomaan tulleeni taas ovelasti huijatuksi, että haaveiden ainoa tarkoitus olikin saada minut varomattomaksi, ja jälleen myrsky lähtee vyörymään vapauteen.

Minä tiedän, ettei tämä myrsky tule mistään ulkoa, vaan se syntyy, kasvaa ja raivoaa minun omissa aivoissani. Ovelasti se huijaa minut ajattelemaan asioita, jotka ovat omiaan antamaan sille voimaa. Se ajaa minut noidankehään, jossa kieroutuneet tulkinnat johtavat vääriin tuntemuksiin, ja ne taas yhä virheellisempiin johtopäätöksiin. Ei tarvita suurtakaan tuulenviriä, kun se tässä noidankattilassa saadaan paisumaan korvia huumaavaksi pyörteeksi.

Mitä minun pitäisi tehdä? Minun pitäisi oppia tuntemaan myrskyni. Minun pitää oppia pitämään se nälässä ja heikkona. En saa sortua ruokkimaan sitä. Minun pitää opetella katkaisemaan alkava pyörre heti kun huomaan ilmavirran liikkeen. Mitä juonia se ikinä keksiikin, ne perustuvat aina siihen, että se haluaa ravintoa voimaa saadakseen. Ja minun tulee yksinkertaisesti pitää se nälkäisenä.

En tiedä saanko sitä lopullisesti näännytettyä koskaan. Mutta ehkä opin hallitsemaan sitä, ja pitämään sen aisoissa.

Ostetaan: Selkäranka

Olisiko kellään myydä vähän käytettyä, jämäkkää selkärankaa? Koitin jo elintenluovutuksen kautta, mutta tällä hetkellä ei yhtään selkärankaa ole vapaana. Voisin kyllä antaa omani vaihdossa. Ei tässä mitään pahempaa vikaa ole. Ei särje, liikkuu hyvin. Ainoa vika on, että se ei pysy pystyssä. Pyrkii aina notkahtamaan taakan alla. Välillä se tuntuu olevan kuin ankerias; ei minkäänlaista pitoa. Ja ranteissa on vähän samaa vikaa, turhan löysät. Mutta jos pitää valita, niin otan sitten sen selkärangan ennemmin. Ja siihen asti kunnes sopiva luovuttaja löytyy:

Palvelukseen halutaan: Personal Trainer
Haluaisin palkata itselleni oman personal trainerin, joka juoksisi jatkuvasti perässä kannustamassa, että hyvin se menee, vielä vähän, älä jätä kesken, anna mennä vaan, älä syö sitä jne. Joku joka kannustaisi, rohkaisisi, vaatisi ja houkuttelisi, näyttäisi tekniikkavirheet ja auttaisi korjaamaan niitä. Kulkisi rinnalla, ja olisi minua varten.

Saisikohan KELAlta sellaiseen tukea? Valmennetaanhan ihan terveitä urheilijoitakin. Ihan vain sen takia, että joku voisi nipistää juoksuajastaan jonkun kymmenyksen pois. Tai hypätä vähän korkeammalle. Mitä se ketään hyödyttää? Vähentääkö se kenenkään kärsimystä? Kaikenlaiseen taiteeseen ja kulttuuriinkin syydetään apurahoja. Jopa pankkeja on vanhoina hyvinä aikoina avustettu järjettömillä summilla. Mutta entä sairaat ja pahoinvoivat? Entä yhteiskunnan tulevat tukipilarit? Otetaan vain lasten ja nuorten mielenterveystyöstä pois valtion 4 miljoonan euron rahoitus, ja alennetaan sen sijaan perintöveroa. Aika hyvä arvovalinta. Kyllä tässä suuret ikäluokat nyt sahaavat omaa oksaansa, kun eivät huolehdi eläkkeidensä maksajista. Ei paljon järki päätä pakota...