Heräsi taas edellisestä ajatuksia, nimittäin kaikenlaisten tunnustusten saamisesta, vastaanottamisesta ja antamisesta. Ja palautteesta ylipäätään. Tämä on nimittäin pirskatin tärkeä, mutta monille myös hyvin vaikea laji.
Minulle on ollut hyvin vaikea hyväksyä saamaani positiivista palautetta. En niinkään ajattele ihmisten haluavan minulta jotakin vastineeksi, vaan lähinnä uskon heidän yrittävän lohdutella reppanaa. Säälikannustuksen saaminen taas tuntuu jotenkin tosi ala-arvoiselta, ihan kuin ei edes oletettaisi minun pystyvän johonkin todelliseen hyvään suoritukseen, niin pitää sitten vähästäkin kehua. On monesti ollut vaikea nähdä, mitä hyvää siinä omasta mielestään paskasti menneessä hommassa muka oli. Tämä johtunee enimmäkseen niistä kovista odotuksista, joita itselleni asetan. Täydelliseen pyrkimisestä, joka on minulla vanha vamma.
Kritikin vastaanottaminen on helpompaa, jos se on hyvin perusteltua ja asiallista. Vaikka se tekeekin toki kipeää. Siihen on helpompi uskoa; miksi kukaan nyt sanoisi mitään negatiivista, ellei todella tarkoittaisi sitä? Eihän sillä voi saavuttaa mitään, toisin kuin mielistelevällä tai kannustavalla positiivisella palautteella.
Minä olen hyvin tarkka saamani palautteen suhteen, ja toivon saavani palautteeni (niin korjaavan kuin kiittävänkin) muodossa:
1) Mitä konkreettista minä olen tehnyt?
2) Miltä se on palautteen antajasta tuntunut?
3) Mitä konkreettisia ja välittömiä seurauksia siitä on kenties ollut palautteen antajalle?
Tohtori Thomas Gordon hykertelee mielissään kun siteeraan häntä, mutta minusta nuo kolme seikkaa yksinkertaisesti tekevät palautteesta uskottavaa, ja helpommin vastaanotettavaa.
Aiemmin yritin aina vähätellä itseäni ja suorituksiani; "eihän tuo nyt mitään ollut". Nykyään yritän opetella ottamaan palautetta vastaan jo siitäkin syystä, että olisi epäkohteliasta vähätellä toisen antamaa tunnustusta. Kaikkein parhaalta tuntuu ventovieraan ihmisen antama positiivinen palaute. Ventovierailla ei ole mitään ylimääräisiä motiiveja, ei tarvetta lohduttaa, ei tarvetta saada mitään vastineeksi. Vain tarve sanoa, että hei, sehän meni hyvin!
Palautteen antaminen sitten... Yritän antaa myönteistä palautetta aina kun minusta siihen on todellinen tilaisuus. Saatan sanoa asiakaspalvelijalle, että olipas kanssasi kiva asioida. (etenkin näteille tytöille ;) Ja saamaani kiitosta yritän muistaa jakaa myös eteenpäin niille, joille se itseni lisäksi kuuluu.
Suurin haaste on kuitenkin tuo korjaava palaute, mutta harjoittelemalla kai sekin vaan paranee. Ja jos aikoo tulla jossakin taitavaksi, on ensin suostuttava olemaan siinä ihan surkea. Näin sanoo Jari Sarasvuo. Ja minähän uskon...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdintaa sinulla täällä. Olen itsekin ”joutunut” paljon ajattelemaan tuota palautteen (ja kritiikin) saamisen ja antamisen ”ideologiaa”.
Palautteen antaminen ja ottaminen vastaan ovat taitolajeja. Minulla on vähän samantyyppisiä vaikeuksia ottaa positiivista palautetta vastaan kuin sinullakin: epäilen onko se aitoa: Jos vain sanotaan niin, kun ei kehdata tai haluta loukata. Säilytetään harmonia.
Tuon pohtiminen ei kuitenkaan pidemmän päälle auta, kun ei sen (palautteen) aitoutta tai motiiveja voi edes logiikalla päätellä. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa tavakseni osata vastaanottaa positiivistakin palautetta ja iloita siitä. Jos nyt joku näkee vaivan valehdella tai mielistellä, niin kai se on hänen oma häpeä. Helppo taas sanoa: eri asia, kun tilanne päällä.
Palautteenantajakin voisi katsoa peiliin ennen kuin ryhtyy laukomaan mielipiteitään. On ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kunnon kritiikki vain karaisee. Hän varmaan on ihan oikeassa, mutta senkin voi esittää asiallisesti. Olen jopa taipuvainen olemaan sitä mieltä, että asiallisesti ja rakentavasti annettu kritiikki/palaute on hyödyllisempää kuin pataluhaksi haukkuminen sen varjolla, että toinen karaistuisi.
Ehkäpä jollekin tuollainen karu ja ei-huomaavainen palaute toimiikin motivaattorina, mutta minua sellainen lannistaisi. Sen takia ärsyttää eräät ihmiset (ei siis täällä blogistanissa), jotka haluavat väen vängällä antaa palautteensa tyyliin ”ihan paska, mitäs järkeä tuota oli noin tehdä tai kuvata tai kuvailla jne. eivätkä tajua, että kaikkia ei kiinnosta eikä opeta tuonkaltainen palaute. Miksi silloin pitää väkisin niin toimia, ihmettelen.
Nuo sinun mainitsemasi kolme kohtaa voisin allekirjoittaa itsekin.
Kiitos Elegia! =) Yritän täyttää blogikuvauksessa asettamiani kriteereitä. Mukavaa, jos niistä herää ajatuksia muillekin, ja aina jos päästään keskusteluun, on mahdollista oppia jotain uutta...
Jos korjaava palaute pitää antaa tunnemyrskyssä, niin on vaikea muistaa esittää sitä asiallisesti. Jos taas miettii pitkään, jää helposti koko palaute antamatta, kun homma vanhenee. Mutta harjoittelemallahan sitä vaan oppii. "Kun joka tapauksessa epäonnistut, epäonnistu aina eteenpäin. Näin olet yhden askelen lähempänä tavoitettasi" Ja arvatkaas kuka se tämän sanoi?
Tuo karaiseminen nyt minusta kuulostaa ihan vaan tekosyyltä. Kyllä jokainen pystyy halutessaan ihan itse karaisemaan itseään, ei siihen muiden apua kaivata.
Toinen lempparini Ben Furman on kirjoittanut ihan hyvän kirjan: työpaikan hyvä henki, ja kuinka se tehdään. Siinä oli aika paljon ristiriidoista, ja Furmania on kiittäminen osasta noita postauksen ajatuksiani. Pitäisi lukea se uudelleen, tai ehkä ostaa omaksi. Suosittelen muillekin luettavaksi.
Furmanilla on muuten paljon muitakin hyviä kirjoja, kuten: "Jossakin on ilo" kirja masentuneille. Luin senkin tuossa keväällä. Ratkaisukeskeinen ajattelu on minusta hieno laji!
Lähetä kommentti