perjantai 28. maaliskuuta 2008

Pinteessä

Olen tänään käynyt laboratoriotesteissä. Ne kestivät siinä määrin pitkään, että piti välissä käydä hakemassa mukaan vaimo, joka oli lähdössä juniorin kanssa liikenteeseen, ja heittivät minut sitten uudelleen sairaalalle. Minulle tehtiin sokerirasitustesti. Rasitan kyllä ihan päivittäin itseäni sokerilla siinä määrin, että kyllä mahdollistenongelmien luulisi jo tulleen esiin ilmankin. Otettiin sydänfilmiä ja mitattiin kolesterolia. Kävinpä vielä myöhemmin erikseen mittauttamassa verenpaineenikin.

Kävelin siitä sitten sairaalalta noin 5 km ensin, ihan vain saadakseni liikuntaa. Sitten bussilla kotiterveysasemalle, jossa siis samalla se verenpaine. Sieltä sitten kävellen kotiin, kaupan kautta, tottakai.

No tässä tulee se pinne: Vähän ennen kotia hoksaan, ettei minulla ole avaimia, eikä kotona ole ketään. Vaimo avaimineen tulossa vasta joidenkin tuntien kuluttua. Samalla oivallan, että puhelimestakin on akku lopussa, joten en voi edes soittaa ja pyytää tulemaan aiemmin. Ja eikö siinä samassa puske päälle vielä hirmuinen tarve käydä puuteroimassa nenää! Miksi aina juuri silloin, kun siihen on mahdollisimman huonot mahdollisuudet? Kysynpä vaan.

torstai 27. maaliskuuta 2008

Edessä uusi elämä

Tänään olen tehnyt yhden elämäni suurimmista päätöksistä. Olen irtisanonut itseni nykyisestä työpaikastani. Siitä yhdestä ja ainoasta, jossa olen varsinaisesti ollut, ja josta osan itsekin omistan. 1.9.2008 alkaen teen työkseni jotakin muuta.

Pelkäsin tehdä tätä ratkaisua, koska en ole ollut varma osaisinko tehdä jotakin muuta. Nyt olo on kuitenkin helpottunut, ja tuntuu, että maailma on mahdollisuuksia täynnä. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

projekti: putkijalustasta kaappi

Värkkäsin akvaarion putkijalustasta tällaisen kaapin seuraavalla tavalla.

  1. Pohjalevyn nurkkiin sahataan alumiiniprofiilin kokoiset kolot, ja levy asetetaan lepäämään vaakaputkien päälle.
  2. 2x2 tuuman puusta tehdään jalustan pystyputkien pituiset palikat.
  3. Palikoiden yhteen särmään sahataan pystyprofiilin muotoinen ja kokoinen kolo koko pituudelta, jolloin palikasta tulee L-mallinen.
  4. Kun palikka painetaan kehikon pystyprofiilia vasten sisäpuolelta, on kokonaisuuden muoto jälleen 2x2 tuumaa. Alumiiniprofiili näkyy jalustan kulmissa, mutta sen vieressä kummallakin sivulla näkyy puuta.
  5. Liimapuulevystä tehdään sopivat seinälevyt päätyihin. Levyt kiinnitetään kalusteruuveilla 2x2 tuuman palikoihin, jolloin jalustan jalka jää levyn ja puutolppien väliin, ja kokonaisuus lukittuu paikoilleen. Alumiiniin ei tarvitse tehdä yhtään reikää.
  6. Ovien ympärille tehdään kehikko, joka peittää näkyvistä kulmien alumiinin, puupalikat, sekä akvaarion aluslevyn pehmikkeineen. Minä tein materiaalin puutteessa irto-osista, mutta kannattanee tehdä kokonainen.
  7. Sitten vain ovet, saranat saa hyvin kiinni niihin pystytolppiin.
  8. Itse käsittelin osat petsilakalla ennen kiinnitystä. Ulkopuolet ja pohjan kahteen kertaan, sisäpuolet kertaalleen.
Tämän projektin materiaalina on on ollut vanha kirjoituspöytä. Ei jäänyt riittävän suurta palaa, että etuseinän kehyksen olisi saanut yhdestä palasta. Paremmilla taidoilla, työkaluilla ja työtiloilla olisi saanut aikaan siistimmänkin toteutuksen, mutta idea toimi minusta loistavasti.

Valitettavasti ovet vielä puuttuvat kuvasta. Muutenkin eri työvaiheista olisi voinut ottaa paremmat kuvat, mutta tehköön joku sen, jos rakentaa vastaavan.

maanantai 24. maaliskuuta 2008

Kamu?

Nosta sinä vaan päätäsi, niin minä katson sinua silmästä silmään. Voit ympäröidä minut, mutta näen sinun lävitsesi. Voit väsyttää minut uuvuksiin, mutta minä piristyn taas. Voit pelotella tulevalla, mutta kävelen sitä kohti kuitenkin. Ja jos haluat, voit kiusata menneillä, mutta olen nähnyt sen kaiken ennenkin. Jos kuitenkin aiomme viettää aikaa yhdessä, voisimme ehkä mieluummin koittaa tulla toimeen? Tehdä yhteistyötä?

Nosta sinä esiin se mikä on rikki tai viallista, ja minä katson mitä sille voi tehdä. Pysäytä sinä minut, niin katson ympärilleni. Heitä sinä minut leijonille, niin minä kesytän ne. Etsi sinä lukot, ja minä etsin avaimet. Sitten voimme yhdessä astua ulos aurinkoon.

Ote edesmenneestä salaisesta blogistani. Olen tainnut sen ennenkin julkaista täällä, mutta hämmästelin tuosta ajatelmasta kumpuavaa voimaa. Se on niin Zen.

lauantai 22. maaliskuuta 2008

SUURET

1, ?, 17, ?, 24, 34, ?

Ajattelin ensin laittaa kaikki, mutta hoksasin saavani pienemmän summan, jos joku muukin osuu oikeaan. Lottoan harvoin, mutta kaikki oljenkorret on käytettävä. Olen päättänyt voittaa.

Hain eilen kioskilta kupongin. Päätin täyttää yhden ruudukon, enempäähän ei tarvita. Kioskin koneet arpovat aina mitä sattuu numeroita, eikä lottopallokone ikinä ainakaan niitä samoja. (päätelmä?)

Katsoin tässä hiukan takaperin huumaa, jossa kisailtiin ajatusten lukemisessa. En tiedä, voiko lottopallokoneen ajatuksia varsinaisesti lukea, voiko tulevaisuutta ennustaa, tai kohtaloaan nähdä ennakolta. Koska tässä on paljon pelissä, päätin haudata skeptismini, ja yrittää.

Siinä minä sitten vessassa istuskellessa mietin paremman puutteessa oikeita lottonumeroita. Suljin silmäni, ja hetken pinnistelyn jälkeen mieleeni putkahtikin numero, joka tuntui oikealta. Ensin yksi, ja sitten toinen. Ja vielä kaksi lisää.

Asian toimituksen jälkeen kiireesti kuponkia täyttämään, ennen kuin unohtuisivat. Ruudukkoa katsellessa tuli tunne, että ensimmäiset kaksi olivat menneet lähelle, mutta väärin. Korjasin ne oikeaan ruutuunsa. Osoittautui, ettei kolmatta numeroa ole lottoruudukossa, joten korvasin sen toisella, joka alkoi ihan tuntua siltä alkuperäiseltä numerolta. "Minä se olen, olen vain täällä piilossa." Neljännen ruksasin sellaisenaan.

Tarvittiin vielä kolme. Katselin ruudukkoa, ja koitin kuunnella numerojen kutsua, arvioiden, tunnustellen. Melkein kuin siinä TV -pelissä, jossa avataan yksi kerrallaan salkkuja. Pystyin melkein kuulemaan musiikin, joka nostatti perhoset vatsaan.

Alkupää tuntui hylkivän vahvasti. Ei siis pieniä numeroita (vaikka yleensä aina onkin kakkonen tai kolmonen). Löysin kaksi ilmiselvää oikeaa, mutta kolmas tuntui epäröivän. Kuin pohtien olisinko minä oikea henkilö voittamaan jättipottia. Lopulta sain kiinni seitsemännestä numerosta, ja ruksasin sen lappuuni.

Mieleen hiipi epäilyksen siemen; entä jos nämä eivät olekaan TÄMÄN viikon oikeat numerot? Varmuuden välttämiseksi ruksasin rivin voimaan kymmeneksi viikoksi.

Ei kun lappua kioskille. Ajattelin täyttää sellaisen lomakkeen, jolla voitot saa suoraan tilille, mutta sellaisia ei kuulemma enää ole. Olisi sen tilinumeron saanut käsinkin syötettyä. Olin selvittänyt oikeat lottonumerot, mutten ole varma omasta tilinumerostani. Kaikkea sitä..

Sain kupongin, jolla voisin hakea ilmaista Veikkaus -korttia. Vilauttamalla korttia pelatessa, saa siis rahat tilille. Ilmeisesti Veikkaus halajaa kanta-asiakaskorttimarkkinoille: "eskittämällä
rahapelit meille, saat selviä etuja. Pelaamalla rahapelejä meillä, osallistut joka kuukausi arvontaan. Ja tämä vain Veikkaus -kortin haltijoille"

perjantai 21. maaliskuuta 2008

Poikkiteloin

Terapeutti koittaa opettaa, että saa tehdä niin kuin haluaa. Tai olla tekemättä. Kuitenkin, jos kaikki tekisivät näin... No, luultavasti hän vähän ampuu yli korostaakseen pointtiaan. En ole kenenkään orja. Minulla on yhtäläinen oikeus tehdä mitä haluan, kuin muillakin. Miten siis voin pitää tästä oikeudestani kiinni? Joskushan toiset tulevat väistämättä olemaan kanssani eri mieltä.

Voin yrittää olla nopein, vahvin ja nokkelin. Voin yrittää tavalla tai toisella päihittää muut, tukkia suut. Voin hankkia liittolaisia, joilla on samat intressit. Voin mennä niin pitkälle, kuin tarpeelliseksi näen. Voin vaikka tappaa, tai aloittaa sodan toista kansaa vastaan. Erittäin suoraviivaista ja yksinkertaista. Vaatii vain riittävästi voimaa, fyysistä, henkistä tai poliittista.

Voin yrittää käydä vaihtokauppaa, rakentaa molemminpuolista hyötyä. Tarjota tätä vastineeksi tuosta. Vaihdon välineet voivat olla mitä moninaisimpia; tavarasta ja palveluksista aina imarteluun ja hyvään omaantuntoon saakka.

Tiettyyn rajaan asti on mahdollista vältellä itseään vahvempia, sellaisia, joiden edessä joutuisi taipumaan tahtoaan vastaan. Elää itsevaltiaana omalla reviirillään.

On kuitenkin tehtävä valinta siitä, mitä haluaa, ja mikä on tärkeää, sillä kaikkea ei voi saada. Valintoja joutuu tekemään asioiden väliltä. Mitä minä saan pitämällä kiinni tästä, ja kannattaako sille uhrata tuo? Tullaan arvoihin. Arvoissa ylimmällä sijalla oleva, kaikkein tärkein asia uhrataan viimeisenä, ja arvoasteikolla matalammalla oleva häviää aina tärkeämmälleen tässä vertailussa.

Mitä siis teen, ja mitä valitsen, riippuu arvoistani. Mitä pidän tärkeänä itselleni, aina valintoja tehdessä on kyse siitä. Päivän jokaisessa, pienimmässäkin valinnassa. Joskus valintani eivät miellytä toisia. Kuitenkin tärkeistä asioista joustamiseen vaaditaan painavat syyt.

Tällaista tyhjänpäiväistä haihatteluahan tämä vain. =D

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Sensuuria

Tänään koin sen ensimmäistä kertaa. Blogiini oli ilmestynyt jotakin, mitä en halunnut sinne. Heitin roskakoriin. Jälkikäteen mietin, miksi tuo kommentti siellä oli.
  1. Joku todella kuvitteli ilahduttavansa minua kertomalla pitkään ja hartaasti Islamiin kohdistuvasta kritiikistä.
  2. Joku kuvitteli minun olevan samaa mieltä asiastaan, ja että olisin ilahtunut huomatessani, että joku muukin on samaa mieltä.
  3. Joku halusi levittää sanomaansa, ja käytti siinä hyväkseen supersuosittua blogiani?
  4. Joku oli ohjelmoinut robottinsa lähettämään roskaviestejä kaikkiin mahdollisiin blogeihin?
  5. Joku muu vaihtoehto?
Siis tapani mukaan taas turhia mietin. Riittäisi, että toteaisin itselleni: "En halua tuota blogiini - roskiin joutaa". Mutta ei, minä mietin syitä ja seurauksia ja oikeuksia. Sellainen minä olen.

Tiibet vapaaksi - eläköön Dalai Lama. Google, eikö sananvapaus ole tärkeämpää kuin voiton maksimointi? Kiinalaiset koittavat padota huumaavasti pauhaavaa informaation virtaa. Ei tule onnistumaan. Jonain päivänä padot murtuvat lopullisesti.

Pitääkö tehdä asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa? Voiko ihmisiä estää olemasta eri mieltä? Ei.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Ahdistus pistää miettimään

Tänään olin terapiassa. Puhuttiin viime viikon ahdistuksestani.
Ahdistus pistää miettimään. Sitä alkaa miettiä, miten ahdistus rajoittaa elämää. Tekisin tuonkin, jos ei ahdistaisi. Sitä miettii, että ei, minä en saa jättää tätä tekemättä vain koska se ahdistaa, en saa antaa ahdistukselle periksi.

Mitä tekisi ihminen, joka ei ole koskaan kokenut ahdistusta? Hän toteaisi vain, että en varmasti ala tuohon, ihan paska homma. Ei kiinnosta. Vaan mitä tekee ahdistunut? Hän ryhtyy asioihin vain siksi, että ne ahdistavat. Tai potee huonoa omaatuntoa, kun ei pysty johonkin, mikä tuntuu uhkaavalta ja ahdistavalta. Ihan turhaan, sillä yhtä hyvin voisi vain sanoa: en ryhdy, ei käy.
Tämä niin kolahti minuun...

perjantai 14. maaliskuuta 2008

Ilo on pienestä kiinni

Sattuipa eilen, että vaimoni oli ulkona, ja naapurin iäkkäämpi rouva siihen juttelemaan. Heillä oli jo pitkään ollut ongelma television kanssa, ja ajattelivat, että ehkä osaisin auttaa, mutta eivät olleet kehdanneet tulla soittamaan ovikelloa moisen vuoksi.

Menin sitä ongelmaa sitten katsomaan. TV kanavat piti virittää uudelleen, kun isännältä oli Eurosport kadoksissa. Hän oli sitä jo kahteen kertaan käynyt liikkeestä kysymässä, ja oli jo puoliväliin päässytkin. Panokseni ei ollut kovin suuri, paria nappulaa painoin kaukosäätimestä. Mutta sitä riemua, kun urheilua taas saatiin eetteriin. "Näin se hoituu kun on ammattimies asialla." Sain hommasta monta olalle taputtelua ja kahvipaketin, että kehtaa sitten toistekin pyytää.

Mukava vanha pariskunta, isäntä on jo eläkkeellä. Että joku voikin olla pienestä iloinen, tuli hyvä mieli. Heidän asenteestaan, ja siitä, kun voin olla avuksi.

Sä olet yksin yksinäinen

Joskus tuntuu, kuin olisi yksin tässä maailmassa, joka on täynnä ihmisiä.

torstai 13. maaliskuuta 2008

Juurihoitoa

Edellisessä postauksessa oli tilitystä. Olisi säälittävää jäädä keikkumaan noiden mätien juurien varaan. Voivotella, kun eivät ne kanna. Siis hieman poisoppimista tulossa.

Kokeesta 10- on hiton hyvä numero kotiin tuotavaksi. Olen ollut ihan peruslahjakas koulussa, keskiarvoni oli peruskoulun päästötodistuksessa 8.3 . Sen eteen ei aivan hirveästi tarvinnut tehdä töitäkään. Äidinkielessä kirjoittaminen oli 10. Siitä olen ylpeä. Kielissäkin olen aina ollut ihan lahjakas. Joten ei hitto vie tarvitse huomautella kympin perässä olevista miinuksista. (Toki opiskeluun liittyi myös vaikeuksia. Kuten se, etten yleensä jaksanut opetella ulkoa asioita, vaan luotin ymmärtämiseen, päättelyyn ja intuitioon. Välillä se toimi, välillä ei.) En halua tätä kokemusta siirtää eteenpäin omille lapsilleni. Haluan kehua heidän osaamistaan ja menestymistään.

En minä ollut patalaiska hulttiopoika, enkä ole vieläkään. Tein kotona töitä varmasti enemmän kuin keskiverto koululainen, joka vie sen roskapussin ja siivoaa huoneensa, jos sitäkään. Minä tein töitä takuulla vähintään tarpeeksi. Sainko kiitosta tehdystä työstä, vai oliko se itsestään selvyys? Kuten jo aiemmin kirjoitin, en minä ole syyllinen isäni uravalintaan. Minä en ole vastuussa hänen kiireestään ja työmäärästään. Sen tiesin, että itse valitsisin toisin. Ja niin teinkin. Olen minä niissä töissä paljon oppinutkin. Peräkärryn peruuttaminen esimerkiksi sujuu ja moottorisahakin pysyy kädessä. Ja kyllähän töitä tehdessä tuli myös raameja sen mukaan. Minulla oli omat vaikeuteni, masennukseni ja itsetuhoisuuteni. En minä jaksanut niiden keskellä koulunkäyntiin keskittyä. Ja muinakin aikoina elämässä oli tärkeämpiäkin asioita kuin historia tai muut höpötykset. Ja olinhan minä paljon poissa kotoa. Käytinhän minä alkoholiakin runsaasti. Revin vaatteeni ja sotkin tukkani. Mutta en minä hulttio ollut. Kiltti kuin mikä. Kovan kuoreni sisällä. Senhän minä tein, minkä pystyin, ja jos ei se riittänyt, niin sillehän minä en voi mitään.

Poltinhan minä tupakkiakin jo aika pienestä, 12 -kesäisestä ehkä. Enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Silloin kun olo oli kaikkein pahin, poltin aika paljonkin. Ja jos en sellaisena kelpaa isäni pojaksi, niin menetys on hänen. Tupakointi ei minusta tee huonoa ihmistä, jos vaikka se epäterveellistä onkin.

Saattoi olla niin, etteivät kaikki ystäväni olleet ihan salonkikelpoisia. Saattoivat polttaa tupakkia hekin. Ja ties vaikka mitä turhuuksia ja tyhmyyksiäkin tekivät, eivätkä koulussakaan välttämättä loistaneet kaikki. Mutta he olivat minun ystäviäni. En minä heitä koulumenestyksen perusteella valinnut. Valitsin sellaiset ystävät, joista pidin. Joiden seurassa viihdyin. Jotka arvostivat minua sellaisena kuin olin. Heidän seurassaan minulla oli lupa olla minä. Olitpa heistä mitä mieltä tahansa, ei sinulla ole oikeutta minun ystäviäni haukkua. Tärkeämpää kuin kouluarvosanat on välittäminen. Toisesta ihmisestä, sellaisena kuin hän on.

Isäni kuvitteli, että vain hän tekee oikein. Vain hänen tapansa, ajatuksensa ja arvonsa ovat oikeita. Kaikki muu on väärin. Kaikesta löytyy virheitä. Joka paikka on täynnä pahuutta ja moraalittomuutta. Ei se nyt voi olla niin huono asia ajaa harmaalla autolla, joka ei erotu asvaltista. Tai valkoisella, kun se ei näy lumipenkasta. Haloo. Ihminen saa ajaa minkä värisellä autolla haluaa. On muitakin tapoja, kuin isän tapa. On muitakin arvoja, kuin isän arvot. Ja muita totuuksia kuin isän totuudet. Isäkin voi olla väärässä, vaikkei sitä myöntäisikään. Ja toisekseen, ihminen voi olla väärässä tai tehdä väärin, muuttumatta heti pahaksi. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kaikki me teemme virheitä. Ihminen saa tehdä virheitä. Minä saan tehdä virheitä. Eihän virheiltä voi välttyä. Ei edes täydellisellä tekemisestä pidättäytymisellä, koska sekin on virhe. Virheitä nyt vaan tulee ja niistä voidaan sitten oppia. Ei ottaa opiksi, vaan oppia. Monet hyvät asiat ovat syntyneet, kun jokin asia on mennyt mönkään. Esimerkiksi penisiliini. Virheiden tekeminen, ja niiden myöntäminen tekee ihmisestä aidon ja inhimillisen. Luotettavan. Toisten virheille ei kuulu ilkkua.

Tämän viimeisimmän isä onkin jo oppinut vanhoilla päivillään. Hän osaa ihastella omia virheitään, jotka ovat hänelle rakkaita. "Miten täydellinen munaus!" Kiitos siitä opista, yritän sisäistää sen itsekin. Ei enää haittaa, jos teen virheen jossain omassa jutussani.

Muiden reaktioita vielä pelkään. En uskalla ryhtyä mihinkään, enkä uskalla ottaa vastuuta, koska silloin saattaisin tehdä virheen, ja muut olisivat tyytymättömiä. Menettäisin ihmisarvoni, joutuisin häpeämään itseäni. Näinhän minä olen tottunut ajattelemaan, että olen huono, jos joku muu niin sanoo. Olen ottanut vastaan kaiken arvostelun ja kätkenyt sen sydämeeni, kunnes lopulta olen ollut niin täynnä omaa huonouttani, etten ole enää pystynyt muuta näkemään.

Ei hitto. Virheet on tehty korjattaviksi. Ei minun ihmisarvoni ole siitä kiinni teenkö virheitä vai en. Minä saan yrittää ja myös erehtyä. Riittää, että yritän parhaani. Sen täytyy riittää. Jos jollekin ei riitä, olkoon se hänen ongelmansa. Olkoon täydellisyys hänen harhaluulonsa. Minä en siihen harhaan suostu uskomaan.

Isä, en minä sinua vihaa. Höperö vanha ukko. Mutta joskus saat minut raivostumaan. Etkä sinäkään kai minua, parhaasi sinäkin varmaan olet tehnyt, enkä minä enempää voi vaatia. Virheet on tehty korjattaviksi. (joten otahan neula ja lankaa...;D)

P.S. En usko, että isäni lukee tätä, vaikka se onkin hänelle kirjoitettu.

Riittämättömyyden juuria

Riittämättömyyden tunne on minun ristini, josta koitan päästä eroon. Riittämättömyyteen törmään kaiken aikaa. "Sitä on kyllä hyvä pohtia", tuumasi terppa. "Mistä sinä olet sen oikein oppinut?" jatkoi siihen vielä. Ja sitähän minä tässä pohtimaan.

Riittämättömyys on maailman palkka. Eikös se ole joku sananlaskukin? Kuka ja mikä minulle on opettanut tuntemaan itseni riittämättömäksi? Tai mistä olen sen itse päätellyt? Mitä todisteita minulla siitä on?

Jotain siitä olen varmaan oppinut isältä, sehän on jo todettu. Muta mitä pidemmälle etenen, sen pienemmäksi tuntuu isän osuus käyvän. Hänen oppejaan on se iänikuinen esimerkki 10- kokeesta, josta tiedusteltiin miksi siellä on vielä se miinus perässä.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, minun nimeni oli "patalaiska hulttiopoika". Näin jälkikäteen ajatellen tein kotona kyllä melko paljon töitä. Minun viikottainen hommani ei ollut mikään roskapussin vieminen. Minä en isäni ammattia ole valinnut, enkä ole vastuussa hänen työmäärästään. En ollut silloin, enkä ole nyt.

Isä sanoi myös, "että niin kauan kuin asut täällä, ja olet minun poikani, et tupakoi." No hyvä, en sitten ole sinun poikasi. Pidä tunkkisi, en ole sitä pyytänyt.

Isä myös mollasi kavereitani kertoen heidän olevan huonoa seuraa. Koska olin paljolti heidän kaltaisensa, koin tuon kritiikin koskevan myös itseäni.

Isän yleisasenne oli se, että kaikki muut ihmiset olivat jotenkin huonoja ja kelvottomia. Joko he ajoivat väärän värisillä autoilla, polttivat tupakkaa, lensivät lentokoneella, hiihtivät valmiiksi tehtyjä latuja pitkin, tai jotakin muuta yhtä raskauttavaa. Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että mitä ikinä teetkin, tulee siitä kuitenkin jotain sanomista.

Jossain vaiheessa kävin paljon kiivaita keskusteluita isän kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Haastoin hänen arvojaan ja moraaliaan. Keskustelut yleensä päättyivät siihen, että minä poistuin paikalta, paiskasin oveni kiinni ja käänsin volymit kaakkoon. Eihän hänen olisi tarvinnut mieltään muuttaa, mutta minun arvoni olisi saanut jättää lyttäämättä.

Siinähän noita oli, isäni oppeja, vanhoilta huonommilta ajoilta.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Aamupahoinvointia

Olo on kummallinen. Hieman turta, vähän välinpitämätön, inan alakuloinen ja pikkuisen väsynyt. Ehkä hiukkasen huolestunutkin.

Minun on nälkä. Minulla on elämän nälkä, mutta en tunnu tulevan siitä kylläiseksi. Janoan hyväksyntää, lähimmäisen rakkautta, myönteistä huomiota. Näen jatkuvasti unia, joissa olen jotakin. Unia, joissa joku välittää, on kiinnostunut, ehkä jollain tapaa ihastunutkin. Rakastan niitä unia, ja samalla vihaan. Miten humalluttavalta nuo unet tuntuvatkaan. Ja miten karvasta on aina niiden päättyminen, unen vaihtuminen todellisuuteen. Todellisuuteen, jossa ihmisillä on loputtomasti vaatimuksia, odotuksia ja toiveita - eikä kukaan katso toista kirkkaina loistavin silmin, kosketa hellästi, ja sano yksinkertaista asiaa "pidän sinusta". Kirotut uneni.

Toivoa jotakin, minkä jo valmiiksi uskoo itselleen mahdottomaksi, upottaen samalla pettymyksen aaltoon elämänhalunsa. Näihin pohjamutiin on masennuksen hyvä käydä kasvamaan.

Kaltereiden takaa on hyvä huutaa. Voimiensa tunnossa uhitella nukkuvaa leijonaa. Kun sitten peto herää, ja portit avautuvat, karisee kaikki uhmakkuus. Silloin anellaan armoa. Vaikka minä sanon, ettei elämällä ole minulle minulle väliä, tuntuu ajatus sen menettäminen kuitenkin kammottavalta. Sillä hetkellä kun mieleen juolahtaa mahdollisuus sen katoamisesta, tarraan siihen kiinni kuin viimeiseen leipäpalaan. Vaikka olen varma, ettei jumalaa ole, rukoilen minä heti apua hädän hetkellä. "Jos olet siellä, auta minua." Kun ei tiedä, mitä muutakaan tekisi.

Huoli tulee elämäntavoistani. Nukkumiseni on parantunut, siitä itselleni kiitos. Liikuntakin on lisääntynyt, hyvä sekin. Syöminen on kuitenkin edelleen retuperällä. Sellainen määrä herkkuja, ja muuta roskaa. Tervetuloa aikuisiän diabetes. Tervetuloa sepelvaltimotauti. Minun terveyshistoriallani kannattaa olla hieman huolissaan. Kolesterolini on liian korkea. Verenpaine oli pompsahtanut, kun sitä kävin mittaamassa. Onneksi se jo laskikin hieman. Silti en voi vastustaa herkkuja. Olen täysin sokerikoukussa, tarvitsen sitä mielihyvää.

Töissä menee heikosti. Rahapula on krooninen. Se syö motivaatiota. Se syö työpaikan henkeä. Se maalaa taivaan mustaksi. En ole kovin vahvoilla henkilökohtaisesti, eikä heikko rahatilanne ja kiristyvä ilmapiiri auta asiaa yhtään. Koetan miettiä, mitä muita vaihtoehtoja minulla olisi, mutta en keksi mitään, missä pärjäisin, vaikka taloudellisesti mikä tahansa työ olisikin kannattavampaa.

Olisiko sitten jokin asia hyvin? Eilen oli keväinen päivä ja aurinko paistoi lämpimästi ne muutamat hetket, jotka siitä ehti nauttia. Ehkä kevät tulee joskus - ja kesä.

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Onnelliset eläkepäivät

Odotan edelleen innolla seesteisiä eläkepäiviä. Unelmani piirtyy ranskalaiseksi herrasmieheksi, joka keskellä Pariisin kevättä istuu lähikahvilan terassilla juoden aamukahviaan, lukien sanomalehteä, ja syrjäsilmällä seuraten läheisen betanque -pelin edistymistä. Siinä se, mitä minä elämältä toivon - kaikki yhdessä kuvassa. Jos osaisin, niin ehkäpä piirtäisin tuon ihan oikeaksi kuvaksi, ja ripustaisin olohuoneen seinälle. Päälle laittaisin laskurin: 10 950 päivää unelmaan.

Jos tuo on tavoitteeni, niin pitäisi jotenkin pyrkiä varmistamaan, että pääsen tuohon tavoitteeseeni. Olisi kohtalolle tyypillistä ivaa odotella ensin 10950 päivää, ja sitten heittää henkensä juuri unelmansa toteutumisen kynnyksellä, juuri kun paras osa elämää olisi edessä. Onhan joulussakin tietysti parasta se kiihkeä odottaminen, että ei siinä mitään. Voisinko kuitenkin jollain tapaa valmistautua ollakseni sitten ajan täyttyessä valmis kohtaamaan unelmani?

Ensinnäkin on säilytettävä kohtuullisen hyvä terveys. On vältettävä ylipainoa, kolesterolia, verenpainetta, diabetestä ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan. Näihin auttaaoikea ruokavalio ja riittävä liikunta, mutta luultavasti niihin on olemassa myös lääke.

Kehon lisäksi täytyy huolehtia myös mielen virkeydestä. Turhaahan tuo kaikki on, jos ei tiedä onko Pariisissa vai Porvoossa (Porvookin on kyllä ihan kiva, ei siinä mitään). Täytyy siis jumpata aivoja, etenkin kun dementia tuntuu etenevän hyvää vauhtia jo tässä elämänvaiheessa. Pitää alkaa täyttää ristisanatehtäviä, pelata lasten kanssa muistipeliä ja syödä paljon kalaa. Vaikka onhan siihen varmaan myös lääke.

Niin, ja rahaahan tietysti tarvitaan, että on varaa lentää Pariisiin aamukahville. Onneksi on olemassa vapaaehtoiset eläkevakuutukset. Työsuhde-etu. (sopii minulle kuin nenä päähän)

Kaikesta varautumisesta huolimatta jää kuitenkin jäljelle riski ennenaikaisesta kuolemasta, tai vakavasta sairaudesta, joka pilaisi suunnitelmat. Pitäisiköhän varmuuden vuoksi nauttia ihan pikkuisen myös tästä odotteluajasta? Henkivakuutusta en ainakaan ota. Ajattele, jos elämä menee lunastukseen, ja vakuutus korvaa uuden tilalle, niin koko pitkä odotus alkaa taas alusta. Ei hyvä. Ei hyvä ollenkaan.