Juurihoitoa

Edellisessä postauksessa oli tilitystä. Olisi säälittävää jäädä keikkumaan noiden mätien juurien varaan. Voivotella, kun eivät ne kanna. Siis hieman poisoppimista tulossa.

Kokeesta 10- on hiton hyvä numero kotiin tuotavaksi. Olen ollut ihan peruslahjakas koulussa, keskiarvoni oli peruskoulun päästötodistuksessa 8.3 . Sen eteen ei aivan hirveästi tarvinnut tehdä töitäkään. Äidinkielessä kirjoittaminen oli 10. Siitä olen ylpeä. Kielissäkin olen aina ollut ihan lahjakas. Joten ei hitto vie tarvitse huomautella kympin perässä olevista miinuksista. (Toki opiskeluun liittyi myös vaikeuksia. Kuten se, etten yleensä jaksanut opetella ulkoa asioita, vaan luotin ymmärtämiseen, päättelyyn ja intuitioon. Välillä se toimi, välillä ei.) En halua tätä kokemusta siirtää eteenpäin omille lapsilleni. Haluan kehua heidän osaamistaan ja menestymistään.

En minä ollut patalaiska hulttiopoika, enkä ole vieläkään. Tein kotona töitä varmasti enemmän kuin keskiverto koululainen, joka vie sen roskapussin ja siivoaa huoneensa, jos sitäkään. Minä tein töitä takuulla vähintään tarpeeksi. Sainko kiitosta tehdystä työstä, vai oliko se itsestään selvyys? Kuten jo aiemmin kirjoitin, en minä ole syyllinen isäni uravalintaan. Minä en ole vastuussa hänen kiireestään ja työmäärästään. Sen tiesin, että itse valitsisin toisin. Ja niin teinkin. Olen minä niissä töissä paljon oppinutkin. Peräkärryn peruuttaminen esimerkiksi sujuu ja moottorisahakin pysyy kädessä. Ja kyllähän töitä tehdessä tuli myös raameja sen mukaan. Minulla oli omat vaikeuteni, masennukseni ja itsetuhoisuuteni. En minä jaksanut niiden keskellä koulunkäyntiin keskittyä. Ja muinakin aikoina elämässä oli tärkeämpiäkin asioita kuin historia tai muut höpötykset. Ja olinhan minä paljon poissa kotoa. Käytinhän minä alkoholiakin runsaasti. Revin vaatteeni ja sotkin tukkani. Mutta en minä hulttio ollut. Kiltti kuin mikä. Kovan kuoreni sisällä. Senhän minä tein, minkä pystyin, ja jos ei se riittänyt, niin sillehän minä en voi mitään.

Poltinhan minä tupakkiakin jo aika pienestä, 12 -kesäisestä ehkä. Enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Silloin kun olo oli kaikkein pahin, poltin aika paljonkin. Ja jos en sellaisena kelpaa isäni pojaksi, niin menetys on hänen. Tupakointi ei minusta tee huonoa ihmistä, jos vaikka se epäterveellistä onkin.

Saattoi olla niin, etteivät kaikki ystäväni olleet ihan salonkikelpoisia. Saattoivat polttaa tupakkia hekin. Ja ties vaikka mitä turhuuksia ja tyhmyyksiäkin tekivät, eivätkä koulussakaan välttämättä loistaneet kaikki. Mutta he olivat minun ystäviäni. En minä heitä koulumenestyksen perusteella valinnut. Valitsin sellaiset ystävät, joista pidin. Joiden seurassa viihdyin. Jotka arvostivat minua sellaisena kuin olin. Heidän seurassaan minulla oli lupa olla minä. Olitpa heistä mitä mieltä tahansa, ei sinulla ole oikeutta minun ystäviäni haukkua. Tärkeämpää kuin kouluarvosanat on välittäminen. Toisesta ihmisestä, sellaisena kuin hän on.

Isäni kuvitteli, että vain hän tekee oikein. Vain hänen tapansa, ajatuksensa ja arvonsa ovat oikeita. Kaikki muu on väärin. Kaikesta löytyy virheitä. Joka paikka on täynnä pahuutta ja moraalittomuutta. Ei se nyt voi olla niin huono asia ajaa harmaalla autolla, joka ei erotu asvaltista. Tai valkoisella, kun se ei näy lumipenkasta. Haloo. Ihminen saa ajaa minkä värisellä autolla haluaa. On muitakin tapoja, kuin isän tapa. On muitakin arvoja, kuin isän arvot. Ja muita totuuksia kuin isän totuudet. Isäkin voi olla väärässä, vaikkei sitä myöntäisikään. Ja toisekseen, ihminen voi olla väärässä tai tehdä väärin, muuttumatta heti pahaksi. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kaikki me teemme virheitä. Ihminen saa tehdä virheitä. Minä saan tehdä virheitä. Eihän virheiltä voi välttyä. Ei edes täydellisellä tekemisestä pidättäytymisellä, koska sekin on virhe. Virheitä nyt vaan tulee ja niistä voidaan sitten oppia. Ei ottaa opiksi, vaan oppia. Monet hyvät asiat ovat syntyneet, kun jokin asia on mennyt mönkään. Esimerkiksi penisiliini. Virheiden tekeminen, ja niiden myöntäminen tekee ihmisestä aidon ja inhimillisen. Luotettavan. Toisten virheille ei kuulu ilkkua.

Tämän viimeisimmän isä onkin jo oppinut vanhoilla päivillään. Hän osaa ihastella omia virheitään, jotka ovat hänelle rakkaita. "Miten täydellinen munaus!" Kiitos siitä opista, yritän sisäistää sen itsekin. Ei enää haittaa, jos teen virheen jossain omassa jutussani.

Muiden reaktioita vielä pelkään. En uskalla ryhtyä mihinkään, enkä uskalla ottaa vastuuta, koska silloin saattaisin tehdä virheen, ja muut olisivat tyytymättömiä. Menettäisin ihmisarvoni, joutuisin häpeämään itseäni. Näinhän minä olen tottunut ajattelemaan, että olen huono, jos joku muu niin sanoo. Olen ottanut vastaan kaiken arvostelun ja kätkenyt sen sydämeeni, kunnes lopulta olen ollut niin täynnä omaa huonouttani, etten ole enää pystynyt muuta näkemään.

Ei hitto. Virheet on tehty korjattaviksi. Ei minun ihmisarvoni ole siitä kiinni teenkö virheitä vai en. Minä saan yrittää ja myös erehtyä. Riittää, että yritän parhaani. Sen täytyy riittää. Jos jollekin ei riitä, olkoon se hänen ongelmansa. Olkoon täydellisyys hänen harhaluulonsa. Minä en siihen harhaan suostu uskomaan.

Isä, en minä sinua vihaa. Höperö vanha ukko. Mutta joskus saat minut raivostumaan. Etkä sinäkään kai minua, parhaasi sinäkin varmaan olet tehnyt, enkä minä enempää voi vaatia. Virheet on tehty korjattaviksi. (joten otahan neula ja lankaa...;D)

P.S. En usko, että isäni lukee tätä, vaikka se onkin hänelle kirjoitettu.