Saimme joulun alla kaverin vanhan 120-litraisen akvaarion. Olen nyt lukenut kaksi akvaariokirjaa ja puoli nettiä haaliakseni tietoa akvaarion perustamisesta ja hoidosta. Paljon olen oppinutkin.
Ongelmiakin kuitenkin on. Olen haaveillut hankkivani akvaarioon merenneidon, mutta niistä on kovin vaikea löytää tietoa. Ainoat vinkit olen löytänyt Alcinoen blogista, eikä niistäkään taida ainakaan tässä vaiheessa olla suurempaa hyötyä. En ole saanut selville onko akvaariomme sopivan kokoinen, vai pitäisikö olla suurempi? Ne ovat ilmeisesti kuitenkin melko kookkaita. Entä millaisen ympäristön ne tarvitsevat? Tiheää kasvustoa, luolia, kivikkoa, juurakoita, vai kenties ihan avovettä? Mikä olisi oikea veden kovuus, sopiva Ph ja lämpötila?
Entä viihtyykö merenneito yksin vai pitäisikö niitä olla kokonainen parvi? Missä suhteessa pitäisi olla merenneitokoiraita, vai onko sellaisia nyt edes olemassa? Onko merenneidot helppo saada lisääntymään akvaario-olosuhteissa? Ja ovatko ne seurallisia ja vilkkaita, vai lähinnä arkoja lymyilijöitä? Millaisia kaljoja sen kanssa samaan akvaarioon voisi laittaa, etteivät ne näyki sen eviä?
Olisi mukavaa, jos joku voisi kertoa, ettei käy niin, että alkuun pieni ja söpö merenneito kasvaakin liian suureksi akvaarioomme.
perjantai 28. joulukuuta 2007
tiistai 25. joulukuuta 2007
Tekopyhyyden ylistys
Joulukuusi, kynttilöitä ja glögiä. Hyvä alku. Mitähän muuta... Ei ole kovinkaan omaperäistä kirjoittaa nyt joulusta, mutta kirjoitan kuitenkin.
Sanotaan joulun olevan antamisen aikaa. Minusta kyse on oikeastaan jakamisesta. Joulu ei ole vaihtokauppaa, jossa vastapalveluksen tai toisilta saatujen lahjojen velvoittamana annetaan jotain toisille. Joulu on itsensä ja omansa jakamista muiden kanssa, ja ennen kaikkea toisten vuoksi. Ilman velvollisuutta, ilman vastaodotuksia, laskematta ja arvioimatta. Pelkästä rakkaudesta ja hyvästä tahdosta.
Joulukorttien takana on hyvä ajatus läheisten ihmisten muistamisesta. Sen kertomisesta, että he ovat meille tärkeitä. Aina tämä ei kuitenkaan ole se syy, miksi joulukortteja lähetetään.
Joulukortit saattavat olla vain perinteinen rutiini, ehkä vastenmielinenkin. Kortteja lähetetään, koska toiset olettavat niin. Se on lähtökohta, josta poikkeaminen merkitsee loukkausta. Onko tämä joulun hengen mukaista? Onko oikein vaatia toisilta huomionosoituksia? Merkitsevää ei ole se, onko kortit tehty itse vai ostettu kaupasta. Tai onko kyseessä tekstiviesti tai sähköposti. Ajatus kortin takana ratkaisee.
Sama pätee myös joululahjoihin. Henkilökohtaisesti en laskeskele lahjoihin käytettyjen rahojen määrää. Mahdollisimman kalliiden lahjojen ostaminen ei myöskään ole tarkoitus. Olen tosin ylipäätään laiska hankkimaan lahjoja, kirjoittamaan kortteja, tai muuta sellaista, ja siitä tämä ajatusmaailma varmaan todellisuudessa nouseekin. Mutta jos haluan jonkin lahjan antaa, ei raha ole siinä niinkään ratkaiseva tekijä (jos sitä siis on). Taloustieteilijä voi tietysti halutessaan laskea, että todennäköisesti erotus annettujen ja saatujen välillä jää melko lähelle nollaa. Kasvatustieteilijä voi vielä perustella negatiivista tulosta kasvaneella sosiaalisella pääomalla. Mutta minusta tärkeintä on, että on saanut antaa sen, mitä on halunnut, sillä läheisten ilahduttaminen ilahduttaa myös itseä.
En myöskään halua tietää keneltä saamani lahjat ovat peräisin. Minusta ne ovat joulupukilta,, joka edustaa puhdasta antamisen iloa, ilman vastaodotuksia. (no, täytyyhän sitä olla kiltti, mutta hyväksyn sen) Kun lahjat tuo joulupukki, on helpompi välttyä vastavuoroisuuden paineilta, teennäisiltä kiitoskierteiltä, sekä toisten odotusten aikaansaamilta ostopaineilta. Se myös ehkäisee lahjojen antamista hyötymismielessä.
Läheisyyden ja välittämisen lisäksi jouluun liittyy minusta oleellisesti myös rauhoittuminen ja itsensä äärelle pysähtyminen. Itsensä jakaminen myös itselleen. Tärkeiden asioiden mieleen palauttaminen ja niiden äärellä oleminen.
Tiedostan joulun kristillisen merkityksen, mutta se ei ole minulle henkilökohtainen. En juhli Jeesuksen syntymäpäiviä, joten joulu ei ole minulle siinä mielessä pyhä. Jos kävisin joulukirkossa, kävisin tunnelman vuoksi. Kuitenkin joulun kaupallisuus ja kaikenlainen amerikkalainen pimpelipompelivilkkuvalosaaste ällöttää minua. Se edustaa pinnallista tavarakulttuuria, toisista ihmisistä hyötymistä ja suoranaista ahneutta. Ei antamista, vaan ottamista ja saamista. Se korostaa laadun sijasta määrää.
Joulu on äärettömän epäekologinen. Kaikki käärepaperit naruineen, puhumattakaan niiden sisällä olevaista pakkausmateriaaleista, saati itse sisällöstä, on melkoinen rasite ekosysteemille. Päälle päättäjäisiksi vielä kierretään läpi kaikki sukulaiset sekä ennen joulua, että sen jälkeen. Viikon kuluttua heitetään ensimmäiset hajonneet kapistukset roskiin.
Mutta glögi on hyvää, syöminen mukavaa, ja lasten iloiset ilmeet joulupukin saapuessa lämmittävät mieltä. Taidankin ottaa uuden kupposen, ehkä piparinkin.
Sanotaan joulun olevan antamisen aikaa. Minusta kyse on oikeastaan jakamisesta. Joulu ei ole vaihtokauppaa, jossa vastapalveluksen tai toisilta saatujen lahjojen velvoittamana annetaan jotain toisille. Joulu on itsensä ja omansa jakamista muiden kanssa, ja ennen kaikkea toisten vuoksi. Ilman velvollisuutta, ilman vastaodotuksia, laskematta ja arvioimatta. Pelkästä rakkaudesta ja hyvästä tahdosta.
Joulukorttien takana on hyvä ajatus läheisten ihmisten muistamisesta. Sen kertomisesta, että he ovat meille tärkeitä. Aina tämä ei kuitenkaan ole se syy, miksi joulukortteja lähetetään.
Joulukortit saattavat olla vain perinteinen rutiini, ehkä vastenmielinenkin. Kortteja lähetetään, koska toiset olettavat niin. Se on lähtökohta, josta poikkeaminen merkitsee loukkausta. Onko tämä joulun hengen mukaista? Onko oikein vaatia toisilta huomionosoituksia? Merkitsevää ei ole se, onko kortit tehty itse vai ostettu kaupasta. Tai onko kyseessä tekstiviesti tai sähköposti. Ajatus kortin takana ratkaisee.
Sama pätee myös joululahjoihin. Henkilökohtaisesti en laskeskele lahjoihin käytettyjen rahojen määrää. Mahdollisimman kalliiden lahjojen ostaminen ei myöskään ole tarkoitus. Olen tosin ylipäätään laiska hankkimaan lahjoja, kirjoittamaan kortteja, tai muuta sellaista, ja siitä tämä ajatusmaailma varmaan todellisuudessa nouseekin. Mutta jos haluan jonkin lahjan antaa, ei raha ole siinä niinkään ratkaiseva tekijä (jos sitä siis on). Taloustieteilijä voi tietysti halutessaan laskea, että todennäköisesti erotus annettujen ja saatujen välillä jää melko lähelle nollaa. Kasvatustieteilijä voi vielä perustella negatiivista tulosta kasvaneella sosiaalisella pääomalla. Mutta minusta tärkeintä on, että on saanut antaa sen, mitä on halunnut, sillä läheisten ilahduttaminen ilahduttaa myös itseä.
En myöskään halua tietää keneltä saamani lahjat ovat peräisin. Minusta ne ovat joulupukilta,, joka edustaa puhdasta antamisen iloa, ilman vastaodotuksia. (no, täytyyhän sitä olla kiltti, mutta hyväksyn sen) Kun lahjat tuo joulupukki, on helpompi välttyä vastavuoroisuuden paineilta, teennäisiltä kiitoskierteiltä, sekä toisten odotusten aikaansaamilta ostopaineilta. Se myös ehkäisee lahjojen antamista hyötymismielessä.
Läheisyyden ja välittämisen lisäksi jouluun liittyy minusta oleellisesti myös rauhoittuminen ja itsensä äärelle pysähtyminen. Itsensä jakaminen myös itselleen. Tärkeiden asioiden mieleen palauttaminen ja niiden äärellä oleminen.
Tiedostan joulun kristillisen merkityksen, mutta se ei ole minulle henkilökohtainen. En juhli Jeesuksen syntymäpäiviä, joten joulu ei ole minulle siinä mielessä pyhä. Jos kävisin joulukirkossa, kävisin tunnelman vuoksi. Kuitenkin joulun kaupallisuus ja kaikenlainen amerikkalainen pimpelipompelivilkkuvalosaaste ällöttää minua. Se edustaa pinnallista tavarakulttuuria, toisista ihmisistä hyötymistä ja suoranaista ahneutta. Ei antamista, vaan ottamista ja saamista. Se korostaa laadun sijasta määrää.
Joulu on äärettömän epäekologinen. Kaikki käärepaperit naruineen, puhumattakaan niiden sisällä olevaista pakkausmateriaaleista, saati itse sisällöstä, on melkoinen rasite ekosysteemille. Päälle päättäjäisiksi vielä kierretään läpi kaikki sukulaiset sekä ennen joulua, että sen jälkeen. Viikon kuluttua heitetään ensimmäiset hajonneet kapistukset roskiin.
Mutta glögi on hyvää, syöminen mukavaa, ja lasten iloiset ilmeet joulupukin saapuessa lämmittävät mieltä. Taidankin ottaa uuden kupposen, ehkä piparinkin.
torstai 20. joulukuuta 2007
Kirottu eläintarha
Kuvittele olevasi valtavan suuressa eläintarhassa, jossa eläimiä ei ole erotettu toisistaan. Tässä eläintarhassa on monenlaisia, toinen toistaan hienompia eläimiä. On värikkäitä lintuja, harmaita aaseja, raidallisia seeproja, pieniä kuoriaisia, suuria leijonia, siivekkäitä kotkia ja matelevia käärmeitä. Muutamia esimerkkejä mainitakseni. Jos malttaa seurata riittävän pitkään, huomaa niillä kaikilla olevan omat, hieman erilaiset elämäntapansa. Kuitenkin niissä toisaalta on paljon samaa; ne kaikki ravitsevat itseään, lepäävät, ulostavat ja lisääntyvät. On aivan eri asia seurata eläintä, jonka on oppinut tuntemaan, kuin vain ohi kävellessä nauraa niiden älyttömiltä vaikuttaville puuhille. Puuhille, jotka todellisuudessa kuuluvat niihin luonteeseen, ja ovat niille hyvin tarkoituksenmukaisia.
Eräässä eläintarhan kolkassa asustavat tiikerit. Raidalliset, voimakkaat ja villit kissaeläimet. Niiden joukossa on haavoittunut naaras, jolla on pennut. Sen vammat eivät ole kuolettavia, mutta ajoittain kivuliaita. Haavat ovat sen laatuisia, ettei niihin ole muita hoitokeinoja kuin aika. Emon on vain itse nuoltava haavansa, ja odotettava, että aika tekee tehtävänsä. Välillä sitä on surullista katsella. Kun toiset tiikerit ovat lähettyvillä, se ponnistautuu täyteen mittaansa ja kävelee ylväänä reviirinsä rajoilla, etteivät toiset huomaisi sen heikkoutta. Mutta yksin ollessaan se ontuu kipeää käpäläänsä, ja joskus sen voi kuulla ulvahtavan tuskasta. Oletko kuullut haavoittuneen kissaeläimen sielua raastavaa ulvahdusta, kun kivun aalto pyyhkäisee sen yli?
Kipujen ollessa kovimmillaan, se ei päästä ketään lähelleen. Ei toisia tiikereitä, ei hoitajia - ei ketään. Sen niskavillat nousevat pystyyn merkiksi, ettei lähestyminen ole toivottua, eikä terveellistä. Sen silmät vääntyvät kivusta pelkiksi viiruiksi, eikä se siedä yhtään ylimääräistä ärsykettä. Se vain keskittyy suojelemaan itseään, ja pentuaan. Se on huolissaan pennuistaan ollessaan itse huonossa kunnossa. Se ei ota mitään riskejä, ei päästä ketään lähelle. Jos se olisi siili, se käpertyisi piikkipalloksi. Mutta se on tiikeri, ja sen on vain muristava, ja näytettävä hampaitaan.
Joskus sen on vaikea nukkua kivuiltaan. Se vihaa eläintarhaa. Ennen kaikkea se vihaa lörpöttäviä apinoita, joiden elämällä ei näytä olevan sen kummempaa päämäärää, pelkkää tyhjänpäiväistä kirkumista. Se on väsynyt ohikulkijoihin, jotka kummastelevan sen tiikerinelämää, tai pitävät sitä hyökkäävyytensä vuoksi vaarallisena ja julmana. Puhukoot, kunhan pysyvät poissa sen reviiriltä.
Kipujen hellittäessä se uskoo parempaan huomiseen. Harmainakin päivinä, kun vettä sataa ja tuuli vihmoo kylmästi, se yhä uskoo huomiseen. Ja silloinkin, kun se vihaa kaikkea ja kaikkia, se yhä uskoo, että tulee se huominen, sen on pakko joskus tulla.
Olen seurannut tiikereitä niin kauan, että tiedän kaiken tämän. Minä ymmärrän, miksi se toisinaan ärisee. Se saattaa uhitella minuakin, mutta en minä sitä pelkää. Kunnioitan kyllä, mutten pelkää. Minä tiedän, ettei se aio todella hyökätä kimppuuni, se vain suojelee itseään.
Taivas on kirkas, ja tuhannet tähdet loistavat äärettömässä avaruudessa. Kirkas kuutamo venyttää eläintarhan hailakat varjot pitkiksi. Istahdan penkille katsomaan niitä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Laulan hiljaa laulun, jonka olen laulanut niin usein ennenkin.
Eräässä eläintarhan kolkassa asustavat tiikerit. Raidalliset, voimakkaat ja villit kissaeläimet. Niiden joukossa on haavoittunut naaras, jolla on pennut. Sen vammat eivät ole kuolettavia, mutta ajoittain kivuliaita. Haavat ovat sen laatuisia, ettei niihin ole muita hoitokeinoja kuin aika. Emon on vain itse nuoltava haavansa, ja odotettava, että aika tekee tehtävänsä. Välillä sitä on surullista katsella. Kun toiset tiikerit ovat lähettyvillä, se ponnistautuu täyteen mittaansa ja kävelee ylväänä reviirinsä rajoilla, etteivät toiset huomaisi sen heikkoutta. Mutta yksin ollessaan se ontuu kipeää käpäläänsä, ja joskus sen voi kuulla ulvahtavan tuskasta. Oletko kuullut haavoittuneen kissaeläimen sielua raastavaa ulvahdusta, kun kivun aalto pyyhkäisee sen yli?
Kipujen ollessa kovimmillaan, se ei päästä ketään lähelleen. Ei toisia tiikereitä, ei hoitajia - ei ketään. Sen niskavillat nousevat pystyyn merkiksi, ettei lähestyminen ole toivottua, eikä terveellistä. Sen silmät vääntyvät kivusta pelkiksi viiruiksi, eikä se siedä yhtään ylimääräistä ärsykettä. Se vain keskittyy suojelemaan itseään, ja pentuaan. Se on huolissaan pennuistaan ollessaan itse huonossa kunnossa. Se ei ota mitään riskejä, ei päästä ketään lähelle. Jos se olisi siili, se käpertyisi piikkipalloksi. Mutta se on tiikeri, ja sen on vain muristava, ja näytettävä hampaitaan.
Joskus sen on vaikea nukkua kivuiltaan. Se vihaa eläintarhaa. Ennen kaikkea se vihaa lörpöttäviä apinoita, joiden elämällä ei näytä olevan sen kummempaa päämäärää, pelkkää tyhjänpäiväistä kirkumista. Se on väsynyt ohikulkijoihin, jotka kummastelevan sen tiikerinelämää, tai pitävät sitä hyökkäävyytensä vuoksi vaarallisena ja julmana. Puhukoot, kunhan pysyvät poissa sen reviiriltä.
Kipujen hellittäessä se uskoo parempaan huomiseen. Harmainakin päivinä, kun vettä sataa ja tuuli vihmoo kylmästi, se yhä uskoo huomiseen. Ja silloinkin, kun se vihaa kaikkea ja kaikkia, se yhä uskoo, että tulee se huominen, sen on pakko joskus tulla.
Olen seurannut tiikereitä niin kauan, että tiedän kaiken tämän. Minä ymmärrän, miksi se toisinaan ärisee. Se saattaa uhitella minuakin, mutta en minä sitä pelkää. Kunnioitan kyllä, mutten pelkää. Minä tiedän, ettei se aio todella hyökätä kimppuuni, se vain suojelee itseään.
Taivas on kirkas, ja tuhannet tähdet loistavat äärettömässä avaruudessa. Kirkas kuutamo venyttää eläintarhan hailakat varjot pitkiksi. Istahdan penkille katsomaan niitä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Laulan hiljaa laulun, jonka olen laulanut niin usein ennenkin.
Hetken vielä tämä puoli maailmaa,Laulan tiikerille ja toivon, että voisin helpottaa sen oloa. Arvaan,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
etteivät nuo sanat merkitse tiikerille mitään (nehän eivät ole tiikeriä),
mutta ehkä sävel saa sen mielen kevenemään.
tiistai 18. joulukuuta 2007
Kirje joulupukille
Nyt myönnän heti kärkeen napanneeni puoli ideaa Brimin upeasta postauksesta. (Voisin äänestää sen vuoden parhaaksi, jos jossain kysyttäisiin)
Mitä minä siis toivoisin joulupukilta? Ihan ensiksi toivoisin oikean joululoman. Siis sellaisen, jonka kuluessa saisi tehdä mitä huvittaa, miettimättä mitä täytyy tehdä. Voisi olla tekemättä mitään, tai puuhailla vihellellen jotakin mukavaa. Hymyillä. Olla paljon rauhassa ja hiljaa. Kuunnella levyjä, juoda glögiä ja käydä kävelyllä raikkaassa pakkasilmassa.
Lisäksi toivoisin uudet polvisuojat lentopalloon. Voisi olla myös mukavaa saada lahjaksi joku hyvä kirja, jota voisi sitten joulun aikaan lueskella. Ehkä myös jonkin hyvän levyn. Muuta en nyt kerta kaikkiaan keksi. Olen jopa hämmästyttävän tyytyväinen vähäiseen omaisuuteeni. Ei ole teknistä vempainta tai muuta tavaraa, jota elämääni varsinaisesti kaipaisin.
Hyvä joulupukki, tuo minulle siis rauhallinen ja rento tunnelma.
Mitä minä siis toivoisin joulupukilta? Ihan ensiksi toivoisin oikean joululoman. Siis sellaisen, jonka kuluessa saisi tehdä mitä huvittaa, miettimättä mitä täytyy tehdä. Voisi olla tekemättä mitään, tai puuhailla vihellellen jotakin mukavaa. Hymyillä. Olla paljon rauhassa ja hiljaa. Kuunnella levyjä, juoda glögiä ja käydä kävelyllä raikkaassa pakkasilmassa.
Lisäksi toivoisin uudet polvisuojat lentopalloon. Voisi olla myös mukavaa saada lahjaksi joku hyvä kirja, jota voisi sitten joulun aikaan lueskella. Ehkä myös jonkin hyvän levyn. Muuta en nyt kerta kaikkiaan keksi. Olen jopa hämmästyttävän tyytyväinen vähäiseen omaisuuteeni. Ei ole teknistä vempainta tai muuta tavaraa, jota elämääni varsinaisesti kaipaisin.
Hyvä joulupukki, tuo minulle siis rauhallinen ja rento tunnelma.
Kurimuksen kuristus
Heräsin aamulla klo 12:22 (suunnilleen). Huomenna on aikainen herätys, joten piti mennä ajoissa nukkumaan. Uni ei ollut samaa mieltä. Mietin sitten miten voisin kuristaa masennukseni. Millä se elää? Mistä se saa ruokaa? Masennukseni elää pyrkimyksestä täyttää toisten odotuksia. Oman tahdon unohtamisesta. Luulosta, että on olemassa oikeita tapoja ajatella ja tehdä asioita. Masennus saa usein voimansa työstäni, koska siellä olen alttiina muiden odotuksille. Minulle maksetaan niihin vastaamisesta.
Keväällä jo oivalsin, ettei aina tarvitse miellyttää muita, ja se helpotti ahdistusta. Nyt huomaan alkaneeni taas elää muiden odotuksista. Tanssin toisten polkkaa, ja sekoan heidän askeliinsa. Minun täytyy löytää oman elämäni koreografia, ja alettava toimia sen perusteella.
oivalsin tämän Kamin tekstin ja ystäväni sähköisen kirjeen inspiroimana. Kun alkaa ahdistaa, pitää siis kysyä itseltäni: kuka puhaltaa pilliin, joka minua tanssittaa? Mitä minä itse tahdon?
EDIT 13:58
Korjaus edelliseen. Kyseessä on pyrkimys täyttää niitä odotuksia, joita KUVITTELEN muilla olevan.
Keväällä jo oivalsin, ettei aina tarvitse miellyttää muita, ja se helpotti ahdistusta. Nyt huomaan alkaneeni taas elää muiden odotuksista. Tanssin toisten polkkaa, ja sekoan heidän askeliinsa. Minun täytyy löytää oman elämäni koreografia, ja alettava toimia sen perusteella.
oivalsin tämän Kamin tekstin ja ystäväni sähköisen kirjeen inspiroimana. Kun alkaa ahdistaa, pitää siis kysyä itseltäni: kuka puhaltaa pilliin, joka minua tanssittaa? Mitä minä itse tahdon?
EDIT 13:58
Korjaus edelliseen. Kyseessä on pyrkimys täyttää niitä odotuksia, joita KUVITTELEN muilla olevan.
sunnuntai 16. joulukuuta 2007
Latauksen merkkivalo palaa
Väsyttää. Isosti. Olen monesti kuvannut ihmisen energioita siten, että käytössä on kahdet akut: isot ja pienet. Pienet akut latautuvat aina nukkuessa. Jos päivittäinen latausaika jää jatkuvasti liian lyhyeksi, alkaa väsyttää, mutta tilanteen voi aina korjata nukkumalla ja muuten lepäämällä, ja hyvän viikonlopun jälkeen nämä akut ovat taas täynnä.
Isommat akut eivät tyhjene päivässä, eivätkä viikossa. Ne eivät myöskään ole suoranaisesti yhteydessä nukkumiseen, vaikkakin pikkuakkujen jatkuva virranpuute kuluttaa virtaa isoista akuista. Kun isoista akuista alkaa virta loppua, tulee totaalinen väsymys, joka on jotakin muuta, kuin unen puutetta. Se alkaa näkyä välinpitämättömyytenä, kyllästymisenä, ärtyisyytenä ja pessimisminä. Tyhjetessään nämä eivät myöskään lataudu uudelleen aivan hetkessä.
(tietokoneen ilmoitus: Vähäinen akun lataus. Vaihda akku, tai kytke tietokone virtalähteeseen. Aika osuvaa...)
Minulla taitaa olla tuossa suuressa virtalähteessä jokin ongelma. Ehkä laturissa on vikaa, eikä akku siksi lataudu kunnolla. Eli ei ole sellaista aikaa tai paikkaa, jossa akkuni säännöllisesti latautuisivat. Tai mahdollisesti jossakin on ylimääräistä kuormitusta, joka haukkaa virtaa yli akun normaalin kapasiteetin. Mikä siis minua kuormittaa? Missä virtasyöppöni luuraa? Kolmas vaihtoehto on, että itse akku vain yksinkertaisesti on viallinen. Sen varauskyky on kenties puutteellinen, tai sitten lataus pääsee purkautumaan omia aikojaan.
Tietääkö kukaan hyvää sähkömekaanikkoa?
Isommat akut eivät tyhjene päivässä, eivätkä viikossa. Ne eivät myöskään ole suoranaisesti yhteydessä nukkumiseen, vaikkakin pikkuakkujen jatkuva virranpuute kuluttaa virtaa isoista akuista. Kun isoista akuista alkaa virta loppua, tulee totaalinen väsymys, joka on jotakin muuta, kuin unen puutetta. Se alkaa näkyä välinpitämättömyytenä, kyllästymisenä, ärtyisyytenä ja pessimisminä. Tyhjetessään nämä eivät myöskään lataudu uudelleen aivan hetkessä.
(tietokoneen ilmoitus: Vähäinen akun lataus. Vaihda akku, tai kytke tietokone virtalähteeseen. Aika osuvaa...)
Minulla taitaa olla tuossa suuressa virtalähteessä jokin ongelma. Ehkä laturissa on vikaa, eikä akku siksi lataudu kunnolla. Eli ei ole sellaista aikaa tai paikkaa, jossa akkuni säännöllisesti latautuisivat. Tai mahdollisesti jossakin on ylimääräistä kuormitusta, joka haukkaa virtaa yli akun normaalin kapasiteetin. Mikä siis minua kuormittaa? Missä virtasyöppöni luuraa? Kolmas vaihtoehto on, että itse akku vain yksinkertaisesti on viallinen. Sen varauskyky on kenties puutteellinen, tai sitten lataus pääsee purkautumaan omia aikojaan.
Tietääkö kukaan hyvää sähkömekaanikkoa?
torstai 13. joulukuuta 2007
Rasite
Masennuttaa. Olen nyt kolme päivää ollut flegmaattisena, saamattomana, karttaen kontakteja ulkomaailmaan. Mielenkiinto on hukassa, motivaatio kateissa. Tekisi mieli vain lysähtää kasaan tältä istumalta ja herätä aikaisintaan sitten kun tämä ahdistus on taas poissa.
Edellisvuonna samaan aikaan alkoivat nämä oireet painaa päälle. Sitkuttelin jouluun asti. Tammikuu oli niin täynnä, ettei ollut vaihtoehtoja. Ja sitten elämä karkasi käsistä ihan totaalisesti, lähti masennuksen matkaan.
Kyllästyttää olla rasitteena. Kivenä kengässä, tuskana persuuksissa, jarruna, vapaamatkustajana. Näen kaiken aikaa, miten minun kyvyttömyyteni ja saamattomuuteni aiheuttaa ylimääräistä taakkaa ja vaikeuksia ympärilläni oleville. Miten kaikki olisi paremmin, jos joku muu olisi minun sijassani. Häpeän itseäni. Jälleen. En näe itseäni arvokkaana, vaan rasitteena.
Määrätöntä turhautumista, padottua raivoa itseäni kohtaan. "Mikset sinä saatanan pässi voi tehdä mitään kunnolla! Mä survon sut suohon saatana!" Enkä pysty muuhun kuin ottamaan vastaan iskujani, en pysty puolustautumaan, sillä minulla ei ole siihen voimia. Ja tiedän, etten pysty olemaan muuta kuin saatanan pässi, joka sotkee kaiken.
Edellisvuonna samaan aikaan alkoivat nämä oireet painaa päälle. Sitkuttelin jouluun asti. Tammikuu oli niin täynnä, ettei ollut vaihtoehtoja. Ja sitten elämä karkasi käsistä ihan totaalisesti, lähti masennuksen matkaan.
Kyllästyttää olla rasitteena. Kivenä kengässä, tuskana persuuksissa, jarruna, vapaamatkustajana. Näen kaiken aikaa, miten minun kyvyttömyyteni ja saamattomuuteni aiheuttaa ylimääräistä taakkaa ja vaikeuksia ympärilläni oleville. Miten kaikki olisi paremmin, jos joku muu olisi minun sijassani. Häpeän itseäni. Jälleen. En näe itseäni arvokkaana, vaan rasitteena.
Määrätöntä turhautumista, padottua raivoa itseäni kohtaan. "Mikset sinä saatanan pässi voi tehdä mitään kunnolla! Mä survon sut suohon saatana!" Enkä pysty muuhun kuin ottamaan vastaan iskujani, en pysty puolustautumaan, sillä minulla ei ole siihen voimia. Ja tiedän, etten pysty olemaan muuta kuin saatanan pässi, joka sotkee kaiken.
tiistai 11. joulukuuta 2007
Isäsuhteen vaikeudesta
Tänään on synkkä päivä. Ahdistuspäivä. Luovutuspäivä. Mistä ahdistus tulee? Olenko taas alkanut vaatia itseltäni liikaa? Olenko päätynyt pyrkimään täydelliseen? Olenko unohtanut, että minun piti yrittää olla keskinkertainen? Onko ylämäki kääntymässä laskuksi, vai kyseessä sittenkin vain satunnainen kuoppa elon tiellä? Magneettini pyrkii hylkimään kaikkea ulkopuolelta tulevaa, ja vetävän kohti sisintäni. Olkoon sitten, sukelletaan...
Sain terapiassa kotitehtäväksi miettiä, mikä tekee isän kanssa olemisesta vaikeaa. Painotan tässä, että kyse ei ole siitä, että isä olisi välttämättä vaikea, vaan minun on vaikea suhteutua häneen. Ongelma on siis pääasiassa minun, ei isän.
HISTORIAN PAINOLASTI
1. Joskus teini-iässä jäin kiinni tupakoinnista. Isäni totesi asiasta jotenkin tähän tapaan: Jos aiot asua tässä talossa, niin et tupakoi. Olen muistavinani, että lauseeseen liittyi myös "ja olla minun poikani", mutta en ole ihan varma. Viesti kuitenkin oli, ettei hän hyväksy minua elämäänsä, jos tupakoin. No, tiedän hänen olleen huolissaan, hänellä oli taustassaan siihen hyvä syy. Mutta asian ilmaiseminen kaikessa neuvottomuudessaan oli kuin suoraan oppikirjan varoittavasta esimierkistä. Silloin en tosin ajatellut näin tiedostavasti. En minäkään sitten häntä tarvinnut!
2. Väittelimme usein, ja hän oli tietenkin aina oikeassa. Mistään riippumatta. Koitin kapinoida sitä vastaan, mutta hänen päätään ei voinut kääntää. Muistan sen riemun, kun jossain vaiheessa totesin oivaltavani ratkaisuja käytännön ongelmiin, joiden edessä hän oli ymmällään. Vahingonilo paras ilo.
3. Isä ei hyväksynyt ketään eikä mitään, mikä poikkesi hänen näkemyksistään, ja siitä saatiin jatkuvasti kuulla. Miten idiootteja kerta kaikkiaan olivat ihmiset jotka ajoivat vaikka harmaalla tai valkoisella autolla.
4. Isä löytää kaikesta pahaa, väärää, uhkaa. Paitsi itsestään tietysti.
5. Avioero. Kun äitini lähti, isällä oli tapana haukkua äitiä minulle. Miten kaikki hänen vaikeutensa olivat äidin syytä. Mitä ikinä tapahtuikin, kaikki oli aina äidin syytä. Hänellä itsellään ei ollut asioihin osaa eikä arpaa. Hän oli uhri. Yhteiskunnan, EU:n ja ex-vaimonsa uhri. Hän ei sopeudu, muiden pitää sopeutua.
6. Masennus. Isän pessimismi korostui avioeron jälkeen. Koko maailma oli paha. Yritin parhaani, mutta en vain jaksanut olla se, joka kantaa maailman pahuuden hänen kanssaan. Minun maailmani ei ole paha.
7. Velvollisuus osallistua hänen leipätyönsä tekemiseen. Itse hän on ammattinsa valinnut. Ei minusta ole reilua syyllistää muita siitä, ettei hän selviä työstään. Kun teini-ikäinen siskoni ei suostunut osallistumaan hänen leipätyönsä tekemiseen, hän kieltäytyi sitten auttamasta myöskään enää siskoani. Hetkinen... Nyt hän ihmettelee kun sisko - joka siis yritti itsemurhaa viime talvena, ei enää puhu hänelle.
8. Suhtautuminen lapsiini (hänen lapsenlapsiinsa) Kun käymme kylässä, tai hän käy syntymäpäivillä, ei hän koskaan puuhaa mitään lapsenlastensa kanssa. Hänellä olisi loistavat puitteet toteuttaa pikkupoikien unelmajuttuja, mutta hänellä ei näytä olevan kummoistakaan halua olla tekemisissä heidän kanssaan.
9. Seuraava on erityisesti vain oma kokemukseni, mutta sehän tässä ratkaisee. Minulla on sellainen tunne, että isälleni muut ihmiset ovat vain hyödykkeitä. Jonkinlaisia palvelijoita. Tai sitten vihollisia, pohjasakkaa. Äitini oli tärkeä, koska hän teki niin paljon töitä. Uusi vaimo pitäisi saada, jotta selviäisi töistä, kun yksin ei pärjää. En oikein osaa edes selittää mistä tämä mielikuva on syntynyt. Hän auttaa kyllä taloudellisesti minkä pystyy, sekä tuottamillaan hyödykkeillä, ja välillä askareillakin. Mutta todellista kiinnostusta toisten asioihin hän ei tunnu osoittavan.
MINUN ONGELMALLISET TULKINTANI
Isäni on alkanut päästä yli avioerostaan, ainakin jossain määrin. Hän puhuu yhä vähemmän siitä, miten äiti on pilannut hänen elämänsä. Mutta aina kun niin käy, niskavillani nousevat pystyyn. Jumaliste KUKAAN ei puhu pahaa äidistäni! Äiti ei ole minulle sanonut pahaa sanaa isästäni, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Kunnioitan sitä. Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin.
Näen itsessäni paljon isäni negatiivisia puolia. Pessimismiä, itsekeskeisyyttä, kiinnostuksen puutetta toisia kohtaan. Mutta minussa on myös toinen puoli: empaattinen, ihmisrakas, ymmärtävä ja auttava. Ennen kaikkea hyväksyvä. Olen toisaalta herkkä tuomitsemaan, mutta toisaalta myös herkkä ymmärtämään. Voisiko olla niin, että vihaan näitä piirteitä itsessäni, enkä siksi kestä nähdä niitä toisissa?
Kaikesta huolimatta en halua satuttaa isää. Näiden asioiden sanominen tekee pahaa, koen syyllisyyttä siitä, että kritisoin isääni. Kaikesta huolimatta en voi hyväksyä, että isäni olisi jotenkin paha. Koitan vain kääntää syyn itseeni. Koitan vain ymmärtää. Koitan hyväksyä, että jokainen tekee parhaansa, ja siinä kaikki. Ei kai enempää voi vaatia?
Sodan traumat taitavat näkyä vielä minussakin. Vaarini oli lääkintämies, kaikki sodan hirveydet kokenut ja traumatisoitunut. Isäni sai kärsiä siitä, ja minä puolestani isäni traumoista. Pojasta polvi on kuitenkin ilmeisesti parantunut traumojen suhteen, joten ehkä minun pojillani tai ainakin heidän lapsillaan on jo toivoa, etteivät sodan arvet näkyisi enää heissä.
Ainakaan en ikinä sanoisi heille, etteivät he kelpaa minun lapsikseni sellaisina kuin ovat. Sanon heille nimenomaan päinvastoin: että he ovat hyviä sellaisenaan, vaikkeivat kaikki heidän tekonsa minua miellyttäisikään. Toivottavasti osaan viestittää sitä myös lopulla 95 prosentilla viestinnästäni. Kaikki muu onkin sitten vain pelkkää plussaa.
Masennusjaksoni aikana vaihdoin paljon sähköpostia isäni kanssa, ja vaihdoimme ajatuksia suhteestamme ja paljon muusta. Opin pitämään siitä isästä, joka minulla oli sähköpostissa. Mutta kun taas tapasimme livenä, tuntui läsnä olevan kokonaan toinen persoona. Se isä, jonka minä entuudestaan tunsin. Se, mikä tekee suhteestamme vaikean, oli siivilöitynyt sähköpostissa. Mitä se siis oli, mikä ei sähköpostissa välittynyt, mutta livekontaktissa ahdistaa? Sekö, että viestistä tulee perille vain 5%, sanat. Ja loppu pitää kuvitella itse? Ahdistava kokemus tuli sitten siitä lopusta 95 prosentista?
Mikä isän kanssa olemisessa siis ahdistaa? Vaikea kysymys. Todella vaikea.
Sain terapiassa kotitehtäväksi miettiä, mikä tekee isän kanssa olemisesta vaikeaa. Painotan tässä, että kyse ei ole siitä, että isä olisi välttämättä vaikea, vaan minun on vaikea suhteutua häneen. Ongelma on siis pääasiassa minun, ei isän.
HISTORIAN PAINOLASTI
1. Joskus teini-iässä jäin kiinni tupakoinnista. Isäni totesi asiasta jotenkin tähän tapaan: Jos aiot asua tässä talossa, niin et tupakoi. Olen muistavinani, että lauseeseen liittyi myös "ja olla minun poikani", mutta en ole ihan varma. Viesti kuitenkin oli, ettei hän hyväksy minua elämäänsä, jos tupakoin. No, tiedän hänen olleen huolissaan, hänellä oli taustassaan siihen hyvä syy. Mutta asian ilmaiseminen kaikessa neuvottomuudessaan oli kuin suoraan oppikirjan varoittavasta esimierkistä. Silloin en tosin ajatellut näin tiedostavasti. En minäkään sitten häntä tarvinnut!
2. Väittelimme usein, ja hän oli tietenkin aina oikeassa. Mistään riippumatta. Koitin kapinoida sitä vastaan, mutta hänen päätään ei voinut kääntää. Muistan sen riemun, kun jossain vaiheessa totesin oivaltavani ratkaisuja käytännön ongelmiin, joiden edessä hän oli ymmällään. Vahingonilo paras ilo.
3. Isä ei hyväksynyt ketään eikä mitään, mikä poikkesi hänen näkemyksistään, ja siitä saatiin jatkuvasti kuulla. Miten idiootteja kerta kaikkiaan olivat ihmiset jotka ajoivat vaikka harmaalla tai valkoisella autolla.
4. Isä löytää kaikesta pahaa, väärää, uhkaa. Paitsi itsestään tietysti.
5. Avioero. Kun äitini lähti, isällä oli tapana haukkua äitiä minulle. Miten kaikki hänen vaikeutensa olivat äidin syytä. Mitä ikinä tapahtuikin, kaikki oli aina äidin syytä. Hänellä itsellään ei ollut asioihin osaa eikä arpaa. Hän oli uhri. Yhteiskunnan, EU:n ja ex-vaimonsa uhri. Hän ei sopeudu, muiden pitää sopeutua.
6. Masennus. Isän pessimismi korostui avioeron jälkeen. Koko maailma oli paha. Yritin parhaani, mutta en vain jaksanut olla se, joka kantaa maailman pahuuden hänen kanssaan. Minun maailmani ei ole paha.
7. Velvollisuus osallistua hänen leipätyönsä tekemiseen. Itse hän on ammattinsa valinnut. Ei minusta ole reilua syyllistää muita siitä, ettei hän selviä työstään. Kun teini-ikäinen siskoni ei suostunut osallistumaan hänen leipätyönsä tekemiseen, hän kieltäytyi sitten auttamasta myöskään enää siskoani. Hetkinen... Nyt hän ihmettelee kun sisko - joka siis yritti itsemurhaa viime talvena, ei enää puhu hänelle.
8. Suhtautuminen lapsiini (hänen lapsenlapsiinsa) Kun käymme kylässä, tai hän käy syntymäpäivillä, ei hän koskaan puuhaa mitään lapsenlastensa kanssa. Hänellä olisi loistavat puitteet toteuttaa pikkupoikien unelmajuttuja, mutta hänellä ei näytä olevan kummoistakaan halua olla tekemisissä heidän kanssaan.
9. Seuraava on erityisesti vain oma kokemukseni, mutta sehän tässä ratkaisee. Minulla on sellainen tunne, että isälleni muut ihmiset ovat vain hyödykkeitä. Jonkinlaisia palvelijoita. Tai sitten vihollisia, pohjasakkaa. Äitini oli tärkeä, koska hän teki niin paljon töitä. Uusi vaimo pitäisi saada, jotta selviäisi töistä, kun yksin ei pärjää. En oikein osaa edes selittää mistä tämä mielikuva on syntynyt. Hän auttaa kyllä taloudellisesti minkä pystyy, sekä tuottamillaan hyödykkeillä, ja välillä askareillakin. Mutta todellista kiinnostusta toisten asioihin hän ei tunnu osoittavan.
MINUN ONGELMALLISET TULKINTANI
Isäni on alkanut päästä yli avioerostaan, ainakin jossain määrin. Hän puhuu yhä vähemmän siitä, miten äiti on pilannut hänen elämänsä. Mutta aina kun niin käy, niskavillani nousevat pystyyn. Jumaliste KUKAAN ei puhu pahaa äidistäni! Äiti ei ole minulle sanonut pahaa sanaa isästäni, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Kunnioitan sitä. Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin.
Näen itsessäni paljon isäni negatiivisia puolia. Pessimismiä, itsekeskeisyyttä, kiinnostuksen puutetta toisia kohtaan. Mutta minussa on myös toinen puoli: empaattinen, ihmisrakas, ymmärtävä ja auttava. Ennen kaikkea hyväksyvä. Olen toisaalta herkkä tuomitsemaan, mutta toisaalta myös herkkä ymmärtämään. Voisiko olla niin, että vihaan näitä piirteitä itsessäni, enkä siksi kestä nähdä niitä toisissa?
Kaikesta huolimatta en halua satuttaa isää. Näiden asioiden sanominen tekee pahaa, koen syyllisyyttä siitä, että kritisoin isääni. Kaikesta huolimatta en voi hyväksyä, että isäni olisi jotenkin paha. Koitan vain kääntää syyn itseeni. Koitan vain ymmärtää. Koitan hyväksyä, että jokainen tekee parhaansa, ja siinä kaikki. Ei kai enempää voi vaatia?
Sodan traumat taitavat näkyä vielä minussakin. Vaarini oli lääkintämies, kaikki sodan hirveydet kokenut ja traumatisoitunut. Isäni sai kärsiä siitä, ja minä puolestani isäni traumoista. Pojasta polvi on kuitenkin ilmeisesti parantunut traumojen suhteen, joten ehkä minun pojillani tai ainakin heidän lapsillaan on jo toivoa, etteivät sodan arvet näkyisi enää heissä.
Ainakaan en ikinä sanoisi heille, etteivät he kelpaa minun lapsikseni sellaisina kuin ovat. Sanon heille nimenomaan päinvastoin: että he ovat hyviä sellaisenaan, vaikkeivat kaikki heidän tekonsa minua miellyttäisikään. Toivottavasti osaan viestittää sitä myös lopulla 95 prosentilla viestinnästäni. Kaikki muu onkin sitten vain pelkkää plussaa.
Masennusjaksoni aikana vaihdoin paljon sähköpostia isäni kanssa, ja vaihdoimme ajatuksia suhteestamme ja paljon muusta. Opin pitämään siitä isästä, joka minulla oli sähköpostissa. Mutta kun taas tapasimme livenä, tuntui läsnä olevan kokonaan toinen persoona. Se isä, jonka minä entuudestaan tunsin. Se, mikä tekee suhteestamme vaikean, oli siivilöitynyt sähköpostissa. Mitä se siis oli, mikä ei sähköpostissa välittynyt, mutta livekontaktissa ahdistaa? Sekö, että viestistä tulee perille vain 5%, sanat. Ja loppu pitää kuvitella itse? Ahdistava kokemus tuli sitten siitä lopusta 95 prosentista?
Mikä isän kanssa olemisessa siis ahdistaa? Vaikea kysymys. Todella vaikea.
Tuuli kuljettaa
Anne-Marin innoittamana muisteloin tässä viime kesän purjehduskokemuksia. Veneemme on
6m Fabola Campus nostokölivene. Neljännesvuosisadan vanha, mutta ihan hyvässä kunnossa. Purjeet tosin ovat jo aika virttyneet ja pahasti pussilla. Meitä on veneellä useampi omistaja ja ensi kesäksi haaveilemme uusista purjeista. Tuon kokoisella veneellä myös myrskyfokka olisi kova sana. Seuraavassa vähän aiemmin kirjoitettua tarinaa:"Lähtiessä tuuli oli ihan hyvä, vaan palatessa oli tyyntynyt. Niinpä olikin aikaa puuhastella, kun pursi kulki käytännössä omine hyvineen. Ja purjehtiminen muka on vaikeaa! Sisätiloissa etsittiin tavaroille paikkoja, ja ulkona siistittiin köysien päitä.
Mukavinta oli kuitenkin muistella, miten veneen kippari saaren rantaan ankkuroidessa oli mystisesti loikannut veneestä. Matkaa rantaan oli vain metri, ja keulassa oltiin jo valmiina astumaan maihin. Silloin kuitenkin perästä kuului ruma sana, ja juuri ehdin kääntyä katsomaan huomatakseni kipparin loikkaavan veteen, näköjään ihan tarkoituksella. Ja sitä sitten vaan ihmettelemään. No, selvisihän se. Ankkuriköysi kun ei ennakko-odotuksista poiketen ollut määräänsä pidempi, eikä tietenkään kelluvaa sorttia, joten kiirehän siinä tuli, ja äkkinäinen oli ratkaisukin. Kaikkea sitä sattuukin - tekevälle.
Ja ehdittiin siinä sitten paluumatkalla kaiken aherruksen ohessa hypätä uudelleenkin veneestä, tälläkin kertaa ihan vakaalla tarkoituksella, joskin vain huvittelumielessä. Onneksi ymmärsimme suorittaa toimenpiteen vuorotellen, jotta saatiin kännykkäkameran muistikortille oikein hyvä bittikokoelmakin. Ehkä on kuitenkin parempi laittaa tähän ihan toinen kuva.
Tämä veneestä poistumisen teema oli esillä myös edellisellä reissulla. Silloin aiheutti erään isän takapuoli tilanteen, jossa poika putosi veneen kannelta ihan viime metreillä, kun jo oltiin onnellisesti palattu laituriin. Molskaus oli hyvä, ja ilme näkemisen arvoinen. Vähän kyllä epäilyttää, oliko tämäkin hyppy sittenkin tahallinen, kun en minä mitään kontaktia huomannut..."
Vene nostettiin vesiltä tuossa marraskuussa, kun alkoi tulla jäätä. Siinä yhteydessä myös huomattiin, ettei painolastisäiliössä ollut koko kesänä ollut vettä lainkaan, koska täyttöreikien tulpat olivat yhä tiiviisti paikoillaan! Ajatus uusin purjein ja painolastisäiliö täytettynä purjehtimisesta sai aikaan kiivaan kesän odotuksen. Jos kelit jatkuu tällaisina, niin täytyy varmaan lähteä porukalla tapaninpäivän purjehdukselle.
maanantai 10. joulukuuta 2007
Ghost Readers
Astuessani sisään tunnen ilmassa vieraan tuoksun. Joku on jälleen ollut täällä... Ei ole murtojälkiä. Mitään ei ole rikottu, mitään ei puutu. Kaikki on kuten ennekin, mutta silti olen varma, että joku on käynyt. Näen sen kävijälaskuristani. (Anteeksi kiltit kommentoijat, tarkoitukseni ei ole pitää kommenttejanne "ei minään". Eihän toki. Tarkoitukseni on selvittää, keitä täällä keikkuu.
Huolimatta jatkuvasta bloggaamisen laiminlyömisestä näyttäisi siltä, että joku käy kurkkimassa pöytälaatikkooni. Google Analytics väittää niin. Laitoin jopa kävijälaskurin, kun ajattelin Googlen kertovan omiaan. Mutta sekin kertoo, että vieraissa on käyty. Mutta kuka?
Salaperäinen ihailija? No tuskinpa sentään. Kenties jonkinlainen Blog'o'rob, jonka inhat nörtit ovat kehittäneet viattomien pöytälaatikkoraapustelijoiden pään menoksi? Olisipa mukava tietää keitä ovat nämä salaperäiset kävijät, jotka haamujen tavoin vaeltavat arkistoissani jättämättä jälkeensä muuta kuin pyörähtäneen kävijälaskurin.
Olenkohan minä liian pelottava joskus jyrkkine mielipiteineni? Kirjoitankohan aiheista, jotka eivät keskimäärin ole kiinnostavia, tai jotka eivät jätä tilaa keskustelulle? Olenko läsnä liian harvakseltaan? Lukeeko blogiketissä, että on epäkohteliasta kommentoida blogiin, jossa ei erikseen lue, että kommentteja saa antaa, ja niistä ollaan iloisia(KYB).
Ei sillä, että asia minua mitenkään vaivaisi, mutta kun se vaivaa. Siis tieteellinen mieleni on utelias tietämään: keitä blogissani käy, miksi he käyvät, ja ennen kaikkea: miksi he eivät jätä itsestään jälkeä. Jos sinulla on vastaus johonkin näistä kysymyksistä...
Huolimatta jatkuvasta bloggaamisen laiminlyömisestä näyttäisi siltä, että joku käy kurkkimassa pöytälaatikkooni. Google Analytics väittää niin. Laitoin jopa kävijälaskurin, kun ajattelin Googlen kertovan omiaan. Mutta sekin kertoo, että vieraissa on käyty. Mutta kuka?
Salaperäinen ihailija? No tuskinpa sentään. Kenties jonkinlainen Blog'o'rob, jonka inhat nörtit ovat kehittäneet viattomien pöytälaatikkoraapustelijoiden pään menoksi? Olisipa mukava tietää keitä ovat nämä salaperäiset kävijät, jotka haamujen tavoin vaeltavat arkistoissani jättämättä jälkeensä muuta kuin pyörähtäneen kävijälaskurin.
Olenkohan minä liian pelottava joskus jyrkkine mielipiteineni? Kirjoitankohan aiheista, jotka eivät keskimäärin ole kiinnostavia, tai jotka eivät jätä tilaa keskustelulle? Olenko läsnä liian harvakseltaan? Lukeeko blogiketissä, että on epäkohteliasta kommentoida blogiin, jossa ei erikseen lue, että kommentteja saa antaa, ja niistä ollaan iloisia(KYB).
Ei sillä, että asia minua mitenkään vaivaisi, mutta kun se vaivaa. Siis tieteellinen mieleni on utelias tietämään: keitä blogissani käy, miksi he käyvät, ja ennen kaikkea: miksi he eivät jätä itsestään jälkeä. Jos sinulla on vastaus johonkin näistä kysymyksistä...
torstai 6. joulukuuta 2007
Ymmärtää hyväksyä
Kaksi sanaa, jotka mielellään kulkevat yhdessä. Missä ymmärrys, sieltä löytyy usein myös hyväksyntä. Minne taas hyväksyntä ei astu jalallaan, sitä paikkaa karttaa myös ymmärrys. Mutta miten nämä veljekset saisi kulkemaan omaa polkuaan? Miten ne saisi ajattelemaan omilla erillisillä aivoillaan, vähemmän riippuvaisina toisistaan?
Hyväksyn minkä ymmärrän
Voisikohan sanoa, että tämä on näistä helpointa. Minkä ymmärtää, se on helpompi hyväksyä. Järki ja logiikka ovat hyväksyntämme ehdot. Oikeudentajuhan on tätä. Loogisesti jostakin seuraa enemmän hyvää kuin huonoa, tarkastelijan näkökulmasta katsoen. Voisiko sanoa niin, että jos tahto hyväksyä, kannattaa yrittää ymmärtää. Ja jos ei tahdo, kannattaa pyrkiä olemaan ymmärtämätön, sillä vastoin omaa parempaa ymmärrystä on vaikea toimia.
Ymmärrän mutten hyväksy
Saattaisiko olla niin, että tämä on jo paljon vaikeampaa? Että vaikkei itse asiaa hyväksy, pystyy ymmärtämään sen logiikan, kykenee seuraamaan toisen ajatuksenkulkua. Ja silti pysymään kannassaan. Ymmärrän miksi hän toimii tavallaan, mutta ymmärrän myös, miksei se minusta ole hyvä.
Hyväksyn, vaikken ymmärrä
Nyt alkaa käydä haastavaksi. Voisiko hyväksyä jotakin, mitä itse ei ymmärrä? Voiko antaa siunauksensa sellaiselle, mistä omasta mielestä tuo vaadittu logiikka puuttuu? En ymmärrä, miksi se on sinulle tärkeää, mutta hyväksyn, että se on.
Hyväksyn, etten ymmärrä
Miten elää sen kanssa, että ei ymmärrä? Miten myöntää se reilusti itselleen ja toisille. Miten silti voi säilyttää kasvonsa ja toisten kunnioituksen? Vaikkei asiasta ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Peittääkö tietämättömyytensä, vai tuodako sen ylpeänä julki. Niin kestämättömän tuntuista joskus.
Ymmärrän, miksen hyväksy
Voisiko ajatella, että itseään voisi katsoa pintaa syvemmälle? Että toteaisi itseään katsottuaan, että minä en näköjään voi tuota hyväksyä. Mutta tulisiko silloin mieleen kysymys "miksi"? Ja alkaisiko siihen silloin etsiä syitä itsestään, vaiko ainoastaan toisesta? Jos nyt ylipäätään etsisi.
Hyväksyä ja ymmärtää. löytyisikö näistä ratkaisu pulmaan ihmisen elämässä?
Hyväksyn minkä ymmärrän
Voisikohan sanoa, että tämä on näistä helpointa. Minkä ymmärtää, se on helpompi hyväksyä. Järki ja logiikka ovat hyväksyntämme ehdot. Oikeudentajuhan on tätä. Loogisesti jostakin seuraa enemmän hyvää kuin huonoa, tarkastelijan näkökulmasta katsoen. Voisiko sanoa niin, että jos tahto hyväksyä, kannattaa yrittää ymmärtää. Ja jos ei tahdo, kannattaa pyrkiä olemaan ymmärtämätön, sillä vastoin omaa parempaa ymmärrystä on vaikea toimia.
Ymmärrän mutten hyväksy
Saattaisiko olla niin, että tämä on jo paljon vaikeampaa? Että vaikkei itse asiaa hyväksy, pystyy ymmärtämään sen logiikan, kykenee seuraamaan toisen ajatuksenkulkua. Ja silti pysymään kannassaan. Ymmärrän miksi hän toimii tavallaan, mutta ymmärrän myös, miksei se minusta ole hyvä.
Hyväksyn, vaikken ymmärrä
Nyt alkaa käydä haastavaksi. Voisiko hyväksyä jotakin, mitä itse ei ymmärrä? Voiko antaa siunauksensa sellaiselle, mistä omasta mielestä tuo vaadittu logiikka puuttuu? En ymmärrä, miksi se on sinulle tärkeää, mutta hyväksyn, että se on.
Hyväksyn, etten ymmärrä
Miten elää sen kanssa, että ei ymmärrä? Miten myöntää se reilusti itselleen ja toisille. Miten silti voi säilyttää kasvonsa ja toisten kunnioituksen? Vaikkei asiasta ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Peittääkö tietämättömyytensä, vai tuodako sen ylpeänä julki. Niin kestämättömän tuntuista joskus.
Ymmärrän, miksen hyväksy
Voisiko ajatella, että itseään voisi katsoa pintaa syvemmälle? Että toteaisi itseään katsottuaan, että minä en näköjään voi tuota hyväksyä. Mutta tulisiko silloin mieleen kysymys "miksi"? Ja alkaisiko siihen silloin etsiä syitä itsestään, vaiko ainoastaan toisesta? Jos nyt ylipäätään etsisi.
Hyväksyä ja ymmärtää. löytyisikö näistä ratkaisu pulmaan ihmisen elämässä?
maanantai 3. joulukuuta 2007
Helsinki - Sink in Hell No More
Joku ulkomainen artisti masentui Helsingissä vieraillessaan, kun tajusi kaupungin nimestä muodostuvan tuon Sink in Hell käännöksen. Kuulemma. Minulle Helsinki on ollut ahdistava paikka. Jotakin, missä tapahtuu liian paljon asioita. Pikkukylän perusturvaton asukki ei ole kyennyt enää rekisteröimää jokaista näköpiirissä olevaa kulkijaa, mikä on tuonut ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Ei ole voinut keskittyä kaikkien varomiseen. Helsinki on minusta ollut ruma ja sen asukkaat piloille paatuneita ja loputtoman omahyväisiä ja ylimielisiä.
No mikä nyt sitten on muuttunut? Minäkö? Helsinki ei ollut enää pelottava, ahdistava, eikä edes ruma. Hotellin ravintolasta keskustan ylle aukeava näky oli jopa innostava. Yhdestä ikkunasta katsoessa näytti kuin olisi katsellut jotain fantasiakylää ja sen vanhoja kivitaloja. Talojen korkeutta ei erottanut, koska niistä näkyi vain ylimmät kerrokset. Hyvin kiehtova näky.
Yhdeksännen kerroksen parvekkeelta näkyi kylän tori hyvin, Vaakunan, Forumin ja Kampin reunustamina. Tornin huipulla välkehtivät valot kattojen yli. Ja yön aikana parvekkeelle oli satanut paksu kerros lunta.
Ensi kesänä toteutan pitkäaikaisen suunnitelmani matkustaa Helsinkiin muutamaksi päiväksi, kierrellä kuin mikä tahansa kulkija, katsella, haistella ja maistella, antaa virran viedä. Vailla mitään suurempaa suunnitelmaa.
No mikä nyt sitten on muuttunut? Minäkö? Helsinki ei ollut enää pelottava, ahdistava, eikä edes ruma. Hotellin ravintolasta keskustan ylle aukeava näky oli jopa innostava. Yhdestä ikkunasta katsoessa näytti kuin olisi katsellut jotain fantasiakylää ja sen vanhoja kivitaloja. Talojen korkeutta ei erottanut, koska niistä näkyi vain ylimmät kerrokset. Hyvin kiehtova näky.
Yhdeksännen kerroksen parvekkeelta näkyi kylän tori hyvin, Vaakunan, Forumin ja Kampin reunustamina. Tornin huipulla välkehtivät valot kattojen yli. Ja yön aikana parvekkeelle oli satanut paksu kerros lunta.
Ensi kesänä toteutan pitkäaikaisen suunnitelmani matkustaa Helsinkiin muutamaksi päiväksi, kierrellä kuin mikä tahansa kulkija, katsella, haistella ja maistella, antaa virran viedä. Vailla mitään suurempaa suunnitelmaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
