Eräässä eläintarhan kolkassa asustavat tiikerit. Raidalliset, voimakkaat ja villit kissaeläimet. Niiden joukossa on haavoittunut naaras, jolla on pennut. Sen vammat eivät ole kuolettavia, mutta ajoittain kivuliaita. Haavat ovat sen laatuisia, ettei niihin ole muita hoitokeinoja kuin aika. Emon on vain itse nuoltava haavansa, ja odotettava, että aika tekee tehtävänsä. Välillä sitä on surullista katsella. Kun toiset tiikerit ovat lähettyvillä, se ponnistautuu täyteen mittaansa ja kävelee ylväänä reviirinsä rajoilla, etteivät toiset huomaisi sen heikkoutta. Mutta yksin ollessaan se ontuu kipeää käpäläänsä, ja joskus sen voi kuulla ulvahtavan tuskasta. Oletko kuullut haavoittuneen kissaeläimen sielua raastavaa ulvahdusta, kun kivun aalto pyyhkäisee sen yli?
Kipujen ollessa kovimmillaan, se ei päästä ketään lähelleen. Ei toisia tiikereitä, ei hoitajia - ei ketään. Sen niskavillat nousevat pystyyn merkiksi, ettei lähestyminen ole toivottua, eikä terveellistä. Sen silmät vääntyvät kivusta pelkiksi viiruiksi, eikä se siedä yhtään ylimääräistä ärsykettä. Se vain keskittyy suojelemaan itseään, ja pentuaan. Se on huolissaan pennuistaan ollessaan itse huonossa kunnossa. Se ei ota mitään riskejä, ei päästä ketään lähelle. Jos se olisi siili, se käpertyisi piikkipalloksi. Mutta se on tiikeri, ja sen on vain muristava, ja näytettävä hampaitaan.
Joskus sen on vaikea nukkua kivuiltaan. Se vihaa eläintarhaa. Ennen kaikkea se vihaa lörpöttäviä apinoita, joiden elämällä ei näytä olevan sen kummempaa päämäärää, pelkkää tyhjänpäiväistä kirkumista. Se on väsynyt ohikulkijoihin, jotka kummastelevan sen tiikerinelämää, tai pitävät sitä hyökkäävyytensä vuoksi vaarallisena ja julmana. Puhukoot, kunhan pysyvät poissa sen reviiriltä.
Kipujen hellittäessä se uskoo parempaan huomiseen. Harmainakin päivinä, kun vettä sataa ja tuuli vihmoo kylmästi, se yhä uskoo huomiseen. Ja silloinkin, kun se vihaa kaikkea ja kaikkia, se yhä uskoo, että tulee se huominen, sen on pakko joskus tulla.
Olen seurannut tiikereitä niin kauan, että tiedän kaiken tämän. Minä ymmärrän, miksi se toisinaan ärisee. Se saattaa uhitella minuakin, mutta en minä sitä pelkää. Kunnioitan kyllä, mutten pelkää. Minä tiedän, ettei se aio todella hyökätä kimppuuni, se vain suojelee itseään.
Taivas on kirkas, ja tuhannet tähdet loistavat äärettömässä avaruudessa. Kirkas kuutamo venyttää eläintarhan hailakat varjot pitkiksi. Istahdan penkille katsomaan niitä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Laulan hiljaa laulun, jonka olen laulanut niin usein ennenkin.
Hetken vielä tämä puoli maailmaa,Laulan tiikerille ja toivon, että voisin helpottaa sen oloa. Arvaan,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
etteivät nuo sanat merkitse tiikerille mitään (nehän eivät ole tiikeriä),
mutta ehkä sävel saa sen mielen kevenemään.
2 kommenttia:
Tiikeri kuuli kyllä. Se istui illalla pitkään pentujen jo mentyä nukkumaan ja kuunteli tuttuja säveliä ja sanoja, jotka koskettavat sitä yhä.
Kun kohtaat tiikerin, se ei kerro, kuinka se pimeydessä painoi päänsä, antoi hetkeksi naamioidensa pudota ja kohtasi jälleen kipeät muistonsa. Kun kohtaat tiikerin, se ei kerro, kuinka se kiersi reviirinsä reunamilla laulun sanoja toistellen. Huomenna, ehkä jo huomenna on se aamu.
=)
Lähetä kommentti