Kolme tärkeää asiaa täytyisi pitää kaiken aikaa mielessä.
ENERGIA. Henkilökohtainen energiakriisini vaatii ratkaisua. Energiaa pitää lakata hukkaamasta turhuuksiin, kuten tuohon valvomiseen. Sen sijaan uudistuvia energiavaroja pitää käyttää. Liikkumiseen tarkoitettu energia pitää käyttää, jotta vanhan vesittyneen polttoaineen tilalle tulee uutta rätisevää ja säkenöivää energiaa. Siis, arkena on mentävä nukkumaan viimeistään yhdeltätoista. Ja päivittäin on harrastettava jonkinlaista liikuntaa! Ja tänään menen ajoissa nukkumaan, vaikkei arki olekaan.
SUUNTA. Voihan sitä harhailla päämäärättömästikin. Ja niinkin voi olla onnellinen, jos on valmis ottamaan vastaan sen, mitä eteen tulee. Ainakin työni puolesta minut pitää kuitenkin ajatella myös suuntaa. Miettiä valintojani siltä kannalta, mihin ne vievät, eikä niinkään miltä ne juuri nyt tuntuvat. Tässä sellainen kompromissi voisi olla hyvä. Pitää mielessään suunta, mahdollisuuksien mukaan tehdä aktiivisia valintoja suunnan ylläpitämiseksi, ja sen jälkeen sitten hyväksyä se, mitä vastaan tulee.
OPPIMINEN. Kaikesta voi aina oppia, mutta kaikesta voi myös olla oppimatta, jos niin haluaa. Oppiminen voi olla työlästä, kivuliastakin, mutta usein johtaa parempaan tulokseen kuin silmiensä ummistaminen. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, ettei kaikkea voi oppia heti täydellisesti, vaan tullakseen taitavaksi jossain, on ensin nöyrryttävä kompuroimaan ja olemaan täydellisen noviisi. Käytännössä tämä tarkoittaa uusien haasteiden vastaanottamista, syiden ja seurausten tarkastelua, sekä uusien ajatus- ja toimintamallien etsimistä. Tähän kategoriaan minä lasken myös suuren osan masennuksesta toipumista. Aika tekee toki osan tehtävää, mutta paljon taitaa olla kiinni myös siitä, miten oppii luomaan itselleen positiivisia ja rakentavia ajatus- ja toimintamalleja.
perjantai 31. elokuuta 2007
torstai 30. elokuuta 2007
Rakas rämä elämä
Minun elämässäni on rapaa ja rosoa. Elän sitä niin, että olen sitä samaa kohta itsekin. Haluaisin kohentaa elämäni perustuksia, eikä siihen edes vaadittaisi muuta kuin vähän tahtoa, mutta silti annan eroosion kuluttaa itseäni.
Nukkuminen on yksi asia, jota en saa järjestykseen. Valvon iltaisin ja öisin aivan liikaa. Iltaisin on se aika, kun saan elää niin kuin parhaaksi näen. Saan tehdä omia asioitani. Parannusta siinä suhteessa on tapahtunut, että aiemmin pakenin todellisuutta passiiviseen TV:n katseluun. Ihan sama mitä sieltä tuli. Nykyään olen siirtynyt pääasiassa internetin puolelle, kohtaamaan ihmisiä, olemaan aktiivinen, ajattelemaan itse. Hyvä muutos, mutta ei vaikuta aamun väsymykseen. Tästä omasta ajasta luopumiseen on aika iso kynnys.
Syöminen on toinen. Pääasiallisesti syön nykyään leipää, jugurttia ja mysliä, sekä erilaisia herkkuja. Ei sellaisella ruokavaliolla voi kukaan voida hyvin... Lämmin ruoka vaatisi säännöllistä elämänrytmiä, viitseliäisyyttä laittaa illalla ruokaa evääksi. Valmisruokia en enää suostu suuhuni laittamaan, ellei ole pakko. Herkuista luopuminen puolestaan merkitsisi luopumista instant-mielihyvästä. Kyvystä tuntea jotain positiivista silloin kun sitä tarvitsee. Tai ehkä pikemminkin haluaa. En tiedä millaisia tutkimuksia on tehty sokeririippuvuudesta, mutta minä väittäisin olevani vahvasti riippuvainen sokerista.
Liikunnasta muodostuu sitten se kolmas notkahtanut tukipilari. En liiku. Istun vain. Tai makaan. Tällä taas on pelkkiä negatiivisia vaikutuksia, ja ainut keksimäni syy olla liikkumatta, on puhdas laiskuus. Ettei saa aikaiseksi. Pidän liikkumisesta, kunhan siihen asti pääseen. Pidän pallopeleistä, jopa juoksusta sitten kun ensimmäiset tuskaiset lenkit on tehty, paikat alkavat aueta.
Ja loppuun vähän Ismo Alankoa:
Mä nauran, ilakoin, riehun ja rakastun,
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla:
Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma
Elämä, älä jätä mua vielä tänään,
Jos jätät, niin jätä, ole lämmin ja pehmeä,
On ruma, kaunis ja rakas, elämä
Nukkuminen on yksi asia, jota en saa järjestykseen. Valvon iltaisin ja öisin aivan liikaa. Iltaisin on se aika, kun saan elää niin kuin parhaaksi näen. Saan tehdä omia asioitani. Parannusta siinä suhteessa on tapahtunut, että aiemmin pakenin todellisuutta passiiviseen TV:n katseluun. Ihan sama mitä sieltä tuli. Nykyään olen siirtynyt pääasiassa internetin puolelle, kohtaamaan ihmisiä, olemaan aktiivinen, ajattelemaan itse. Hyvä muutos, mutta ei vaikuta aamun väsymykseen. Tästä omasta ajasta luopumiseen on aika iso kynnys.
Syöminen on toinen. Pääasiallisesti syön nykyään leipää, jugurttia ja mysliä, sekä erilaisia herkkuja. Ei sellaisella ruokavaliolla voi kukaan voida hyvin... Lämmin ruoka vaatisi säännöllistä elämänrytmiä, viitseliäisyyttä laittaa illalla ruokaa evääksi. Valmisruokia en enää suostu suuhuni laittamaan, ellei ole pakko. Herkuista luopuminen puolestaan merkitsisi luopumista instant-mielihyvästä. Kyvystä tuntea jotain positiivista silloin kun sitä tarvitsee. Tai ehkä pikemminkin haluaa. En tiedä millaisia tutkimuksia on tehty sokeririippuvuudesta, mutta minä väittäisin olevani vahvasti riippuvainen sokerista.
Liikunnasta muodostuu sitten se kolmas notkahtanut tukipilari. En liiku. Istun vain. Tai makaan. Tällä taas on pelkkiä negatiivisia vaikutuksia, ja ainut keksimäni syy olla liikkumatta, on puhdas laiskuus. Ettei saa aikaiseksi. Pidän liikkumisesta, kunhan siihen asti pääseen. Pidän pallopeleistä, jopa juoksusta sitten kun ensimmäiset tuskaiset lenkit on tehty, paikat alkavat aueta.
Ja loppuun vähän Ismo Alankoa:
Mä nauran, ilakoin, riehun ja rakastun,
Ryydyn, kituutan, hyydyn ja pysähdyn
Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla ja samalla:
Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma
Elämä, älä jätä mua vielä tänään,
Jos jätät, niin jätä, ole lämmin ja pehmeä,
On ruma, kaunis ja rakas, elämä
keskiviikko 29. elokuuta 2007
Somebody take this Kontio off my - äsh!
Työskentely on viimeisinä viikkoina sujunut hitaasti, mutta varmasti. Etenkin hitaasti. Tänään (tai oikeastaan eilen, tai pikemminkin vasta parin viikon päästä) meille tuli (tulee) uusi Tuulia. Tai ei hänen nimensä ole Tuulia, eikä hän myöskään puhu huono suoema.
Oleellisempaa onkin se, mitä hän toi tullessaan. Nelikakkosen kontion, jota olen tässä koko illan koittanut virvelöidä takalistostani. = ) Siis energiaa. Hyvää, raikasta energiaa, joka ei ole pitkällisen tuhertelun saastuttamaa. Oikein hyvä. Perssiille potkijaa minä tässä elämäntilanteessa kaipaankin ehkä enmmän kuin mitään muuta. On niin saakelin saamaton olo, että oikein itseäkin aina harmittaa välillä ainakin. Mutta tänään minä sitten tein aika lailla kunnollisen työpäivän. Sellaisen, joita normaali-ihmisetkin tekevät. Sellaiset, joilla ei ole mitään tekosyitä ja selityksiä.
Tuo nelikakkosen henkinen kontio luiskahti sen verran syvälle (ja ilmeisesti jotenkin poikittain), että siitä saattaa tulla jonkinlaisia pitkäaikaisvaikutuksia. Siellä se nyt potkii, ainakin jonkin aikaa. En kyllä tiedä miten se mahdollisesti vaikuttaa ruuansulatuselimistöön, ja siihen elämän kiertokulkuun. Mutta kyllä se varmaan joskus poistuu työnsä tehneenä, eikä silloin voine muutakaan sanoa kuin: paska saapas!
Juu, tuo uusi työkamu muuten lueskelee satunnaisesti myös tätä blogia, joten terveisiä vaan, ja katso nyt mitä olet saanut aikaan... =D
Oleellisempaa onkin se, mitä hän toi tullessaan. Nelikakkosen kontion, jota olen tässä koko illan koittanut virvelöidä takalistostani. = ) Siis energiaa. Hyvää, raikasta energiaa, joka ei ole pitkällisen tuhertelun saastuttamaa. Oikein hyvä. Perssiille potkijaa minä tässä elämäntilanteessa kaipaankin ehkä enmmän kuin mitään muuta. On niin saakelin saamaton olo, että oikein itseäkin aina harmittaa välillä ainakin. Mutta tänään minä sitten tein aika lailla kunnollisen työpäivän. Sellaisen, joita normaali-ihmisetkin tekevät. Sellaiset, joilla ei ole mitään tekosyitä ja selityksiä.
Tuo nelikakkosen henkinen kontio luiskahti sen verran syvälle (ja ilmeisesti jotenkin poikittain), että siitä saattaa tulla jonkinlaisia pitkäaikaisvaikutuksia. Siellä se nyt potkii, ainakin jonkin aikaa. En kyllä tiedä miten se mahdollisesti vaikuttaa ruuansulatuselimistöön, ja siihen elämän kiertokulkuun. Mutta kyllä se varmaan joskus poistuu työnsä tehneenä, eikä silloin voine muutakaan sanoa kuin: paska saapas!
Juu, tuo uusi työkamu muuten lueskelee satunnaisesti myös tätä blogia, joten terveisiä vaan, ja katso nyt mitä olet saanut aikaan... =D
Ööh... ää...
No niin, nyt se on tässä. Ihan ensimmäinen testi, jonka laitan tänne omaan blogiini. Ehkä tämä oli jotenkin riittävän epähömppää.
Se nyt vielä sanottakoon, että älykkyystestithän kuvaavat hyvin kapeaa älykkyyden aluetta. Kokonaan pois jää esimerkiksi tunneälykkyys (joka olisi kyllä ollut ihan kiva mitata, mutta ilmeisesti testin kehittäminen on hieman vaikeampaa) samoin kuin moninainen taiteellinen lahjakkuuskin. Lisäksi kritisoisin testiä vielä siitä, että siinä paljon pisteitä saa kärsivällisyydellä, kun aikarajoja ei kerran ole. Keskittymisvaikeuksista kärsivä ei varmaan saa montakaan pistettä, kun ei vaan jaksa miettiä.
Ihan niin älykäs en ollut, että olisin saanut mitään kuvakaappausta aikaiseksi print screenillä. Tyydyn siis tällaiseen tylsään kirjalliseen tulosten kerrontaan...
Kokonaispisteet 131
= Huipputasoa
= mensan pääsyvaatimus
= enemmän kuin keskivertotohtorilla!
Ihan hyvin näin peruskoulupohjalta (amk), masentuneena
Kielellisten osien pistemäärä 144,5
= tästä olen ylpeä!
Kuviopäättelytehtävät: 14
Sanastotehtävät: 20
Muistiosio: 14
Sanasuhdeosio: 20
Matemaattiset: 17
Heikkouteni oli muisti, vahvuuteni kielellinen päättelykyky. Näissä ei oikeastaan ollut mitään kauhean mullistavaa. Muistiosiossa pärjäsin jopa yllättävän hyvin, vaikka tuntui välillä menevän enemmän intuition puolelle.
Tuo sadankolmenkymmenenkieppeillä tuntuisi olevan sellainen bloggailijan pistemäärä, tällaisella noin neljän erittäin satunnaisen henkilön otannalla. Ajattelin testin antavan todellista parempia tuloksia kun kaikki ovat vaan neroja. Mutta ehkä tuo olisi myös selitettävissä tietyn tyyppisten ihmisten mieltymyksellä bloggailuun ja masentumiseen. Ja ilmeisesti tuo lahjakkuus painottuu vielä tuohon kielelliseen puoleen. No, tiedä häntä...
Alku oli tuollaista omaan napaan tuijottelua, ja loppu olikin sitten jo ihan laadukasta kansalaisjournalismia.
Se nyt vielä sanottakoon, että älykkyystestithän kuvaavat hyvin kapeaa älykkyyden aluetta. Kokonaan pois jää esimerkiksi tunneälykkyys (joka olisi kyllä ollut ihan kiva mitata, mutta ilmeisesti testin kehittäminen on hieman vaikeampaa) samoin kuin moninainen taiteellinen lahjakkuuskin. Lisäksi kritisoisin testiä vielä siitä, että siinä paljon pisteitä saa kärsivällisyydellä, kun aikarajoja ei kerran ole. Keskittymisvaikeuksista kärsivä ei varmaan saa montakaan pistettä, kun ei vaan jaksa miettiä.
Ihan niin älykäs en ollut, että olisin saanut mitään kuvakaappausta aikaiseksi print screenillä. Tyydyn siis tällaiseen tylsään kirjalliseen tulosten kerrontaan...
Kokonaispisteet 131
= Huipputasoa
= mensan pääsyvaatimus
= enemmän kuin keskivertotohtorilla!
Ihan hyvin näin peruskoulupohjalta (amk), masentuneena
Kielellisten osien pistemäärä 144,5
= tästä olen ylpeä!
Kuviopäättelytehtävät: 14
Sanastotehtävät: 20
Muistiosio: 14
Sanasuhdeosio: 20
Matemaattiset: 17
Heikkouteni oli muisti, vahvuuteni kielellinen päättelykyky. Näissä ei oikeastaan ollut mitään kauhean mullistavaa. Muistiosiossa pärjäsin jopa yllättävän hyvin, vaikka tuntui välillä menevän enemmän intuition puolelle.
Tuo sadankolmenkymmenenkieppeillä tuntuisi olevan sellainen bloggailijan pistemäärä, tällaisella noin neljän erittäin satunnaisen henkilön otannalla. Ajattelin testin antavan todellista parempia tuloksia kun kaikki ovat vaan neroja. Mutta ehkä tuo olisi myös selitettävissä tietyn tyyppisten ihmisten mieltymyksellä bloggailuun ja masentumiseen. Ja ilmeisesti tuo lahjakkuus painottuu vielä tuohon kielelliseen puoleen. No, tiedä häntä...
Alku oli tuollaista omaan napaan tuijottelua, ja loppu olikin sitten jo ihan laadukasta kansalaisjournalismia.
maanantai 27. elokuuta 2007
Heittäydyn tajunnanvirtaan
En jaksa muutakaan. Ja maailma tuntuu liian tyhjältä, jos edes minä en ole äänessä. Olen piiloutunut suljettujen ovien taakse. En vastaa puhelimeen. Toivon, etten minä näe ketään, eikä kukaan näe minua.
Aika tuntuu pysähtyneen. Joki ei virtaa. Ilma ei liiku. Linnut eivät laula. En halua mitään, en odota mitään, en ole menossa minnekään. Minäkin olen pysähtynyt. Ei ole tulevaisuutta, eikä menneisyyttä. Ei edes nykyisyyttä. Ei ole maailmaa, ei kipua, ei kärsimystä. Ei elämää, ei kuolemaa. Ei sotaa, ei rauhaa, ei vihaa, ei rakkautta. On vain tyhjää. Vain mustaa ei mitään.
Aurinko palaa. Siitä putoilee irtonaisia kappaleita, joihin liekit pureutuvat ahnaasti. Tuliset kappaleet putoavat alas tyhjyyteen, kunnes katoavat näkyvistä. Aurinko kiemurtelee tietäen loppunsa tulleen. Ja minä katselen sen loppua, liikkumatta, välittämättä, säälimättä. Se siitä sitten.
Aionko minä nyt lannistua? Sama se. Paska se kun näin pienestä lannistuu. Jos sitten nouseekin taas jaloilleen, niin teeskentelyähän tuo vain on ollut. Ei niihin nilkkoihin oikeasti sattunut. Keltainen kortti. Ei - parempi jäädä vain makaamaan.
Olen kuin siili. Olen afrikkalainen kääpiösiili. Mikä siili sinä olet? No v***u ihan tavallinen siili! No, ole sitten. Koitin vain keskustella. Mutta ollaan sitten hiljaa. Ole sinä ihan tavallinen siili, niin minä olen afrikkalainen norsu posliinikaupassa.
Olen epäreilu. Olen tekopyhä. Olen lapsellinen. Olen naurettava. Niin olen. Entä sitten? Olisit v***u itekin jos turbiinit hajois ja lunta satais. Haist itte!
Ai-van sama...
Mikä sitten on oikein? Se, minkä oikeaksi päättää se, jolla on eniten voimaa. Tai ne, joilla on eniten voimaa. Enemmistö on aina oikeassa. Amerikkalaiset on oikeassa, koska niille ei kukaan mahda mitään. Mutta ehkä jossain vaiheessa Kiinalaiset alkavat olla oikeassa. Länsimaissa länsimaalaiset ovat oikeassa. Kaukoidässä hekin ovat mielestään oikeassa. Onhan heillä siihen meidän mielestämme oikeus, ja saavat olla oikeassa niin kauan kuin se ei estä meitä olemasta oikeassa. Kuka on sitten väärässä? Ei kukaan. Ja kaikki. Se on väärässä, joka on heikompi. Joita on vähemmän. Vähemmistö on aina väärässä. Demokratia perustuu siihen.
Mutta kuka sen oikeasti voi sanoa kuka on väärässä, ja kuka on paha? Se, joka tänään oli väärässä, voi huomenna olla oikeassa. Joka tänään tiesi, että maapallo on litteä, voi huomenna olla varma siitä, että se on pyöreä.
Jokainen ihminen on huono. Jokainen on paha. Jokainen tekee väärin. Joka päivä. Tämänhän tietää kristinuskokin. Mutta jokainen on hyvä, tekee hyvä, joka päivä. Ei ole hyviä ihmisiä. Ei ole pahoja ihmisiä. On vain ihmisiä. On vain ajatuksia. On tunteita ja on tekoja. On tulkintoja, arvauksia, luuloja, harhoja ja kuvitelmia. Totuutta vain ei ole.
Eikä aikaakaan ole. Aika on rytmitajua. Sitä ei ole muualla kuin kellossa. Kuun kierrossa, auringon kaaressa, sydämen lyönneissä. Jos ihmisellä ei olisi rytmitajua, ei olisi aikaakaan.
Elämä on pelkkää harhaa ja kuvitelmaa. On kysymyksiä ja vastauksia. Näkemyksiä, määritelmiä, jaotteluja, matematiikkaa. Mutta ne ovat kaikki vain ihmisten keksintöjä.
Jos perhonen räpäyttää siipiään, sen vaikutukset heijastuvat maapallon toiselle puolelle saakka, niin tiukasti kaikki on liitoksissa kaikkeen. Mutta kuka sanoisi, kannattaako perhosen löyhytellä siipiään vai ei? Kuka näkee edes yhden mutkan taakse, saati maapallon toiselle puolen. Osaako joku ennustaa? Näkeekö joku tulevaisuuden. Entä jos hyvä muuttuukin matkalla pahaksi. Kannattaisiko se silloin jättää tekemättä? Mitä jos paha muuttuukin lopulta hyväksi?
Mitä jos kukaan ei ajattele nenäänsä pidemmälle? Mitä jos ei pitäisikään?
Ei ole vastauksia - on vain kysymyksiä.
Aika tuntuu pysähtyneen. Joki ei virtaa. Ilma ei liiku. Linnut eivät laula. En halua mitään, en odota mitään, en ole menossa minnekään. Minäkin olen pysähtynyt. Ei ole tulevaisuutta, eikä menneisyyttä. Ei edes nykyisyyttä. Ei ole maailmaa, ei kipua, ei kärsimystä. Ei elämää, ei kuolemaa. Ei sotaa, ei rauhaa, ei vihaa, ei rakkautta. On vain tyhjää. Vain mustaa ei mitään.
Aurinko palaa. Siitä putoilee irtonaisia kappaleita, joihin liekit pureutuvat ahnaasti. Tuliset kappaleet putoavat alas tyhjyyteen, kunnes katoavat näkyvistä. Aurinko kiemurtelee tietäen loppunsa tulleen. Ja minä katselen sen loppua, liikkumatta, välittämättä, säälimättä. Se siitä sitten.
Aionko minä nyt lannistua? Sama se. Paska se kun näin pienestä lannistuu. Jos sitten nouseekin taas jaloilleen, niin teeskentelyähän tuo vain on ollut. Ei niihin nilkkoihin oikeasti sattunut. Keltainen kortti. Ei - parempi jäädä vain makaamaan.
Olen kuin siili. Olen afrikkalainen kääpiösiili. Mikä siili sinä olet? No v***u ihan tavallinen siili! No, ole sitten. Koitin vain keskustella. Mutta ollaan sitten hiljaa. Ole sinä ihan tavallinen siili, niin minä olen afrikkalainen norsu posliinikaupassa.
Olen epäreilu. Olen tekopyhä. Olen lapsellinen. Olen naurettava. Niin olen. Entä sitten? Olisit v***u itekin jos turbiinit hajois ja lunta satais. Haist itte!
Ai-van sama...
Mikä sitten on oikein? Se, minkä oikeaksi päättää se, jolla on eniten voimaa. Tai ne, joilla on eniten voimaa. Enemmistö on aina oikeassa. Amerikkalaiset on oikeassa, koska niille ei kukaan mahda mitään. Mutta ehkä jossain vaiheessa Kiinalaiset alkavat olla oikeassa. Länsimaissa länsimaalaiset ovat oikeassa. Kaukoidässä hekin ovat mielestään oikeassa. Onhan heillä siihen meidän mielestämme oikeus, ja saavat olla oikeassa niin kauan kuin se ei estä meitä olemasta oikeassa. Kuka on sitten väärässä? Ei kukaan. Ja kaikki. Se on väärässä, joka on heikompi. Joita on vähemmän. Vähemmistö on aina väärässä. Demokratia perustuu siihen.
Mutta kuka sen oikeasti voi sanoa kuka on väärässä, ja kuka on paha? Se, joka tänään oli väärässä, voi huomenna olla oikeassa. Joka tänään tiesi, että maapallo on litteä, voi huomenna olla varma siitä, että se on pyöreä.
Jokainen ihminen on huono. Jokainen on paha. Jokainen tekee väärin. Joka päivä. Tämänhän tietää kristinuskokin. Mutta jokainen on hyvä, tekee hyvä, joka päivä. Ei ole hyviä ihmisiä. Ei ole pahoja ihmisiä. On vain ihmisiä. On vain ajatuksia. On tunteita ja on tekoja. On tulkintoja, arvauksia, luuloja, harhoja ja kuvitelmia. Totuutta vain ei ole.
Eikä aikaakaan ole. Aika on rytmitajua. Sitä ei ole muualla kuin kellossa. Kuun kierrossa, auringon kaaressa, sydämen lyönneissä. Jos ihmisellä ei olisi rytmitajua, ei olisi aikaakaan.
Elämä on pelkkää harhaa ja kuvitelmaa. On kysymyksiä ja vastauksia. Näkemyksiä, määritelmiä, jaotteluja, matematiikkaa. Mutta ne ovat kaikki vain ihmisten keksintöjä.
Jos perhonen räpäyttää siipiään, sen vaikutukset heijastuvat maapallon toiselle puolelle saakka, niin tiukasti kaikki on liitoksissa kaikkeen. Mutta kuka sanoisi, kannattaako perhosen löyhytellä siipiään vai ei? Kuka näkee edes yhden mutkan taakse, saati maapallon toiselle puolen. Osaako joku ennustaa? Näkeekö joku tulevaisuuden. Entä jos hyvä muuttuukin matkalla pahaksi. Kannattaisiko se silloin jättää tekemättä? Mitä jos paha muuttuukin lopulta hyväksi?
Mitä jos kukaan ei ajattele nenäänsä pidemmälle? Mitä jos ei pitäisikään?
Ei ole vastauksia - on vain kysymyksiä.
Antaa olla
Hitto tämä maailma on merkillinen paikka. Ei tässä ole mitään järkeä. Parasta mitä ihminen voi täällä tehdä, on olla hiljaa, hajuton ja mauton, sekä läpinäkyvä, mielellään ei edes olemassa, ettei aiheuttaisi turhaa harmia itselleen ja toisille.
Eihän se mitään jos vain itseni teloisin tämän maailman rattaisiin. Jos jäisin jalkoihin ja tulisin tallotuksi, niin voisin nousta ylös jos jaksan. Jos en jaksa, niin ei se mitään. Mutta on surullista tulla murskanneeksi toisia, vaikkei tarkoittanutkaan. Kuin norsu lasikaupassa.
Jospa joku osoittaisi norsulle paikan, jossa ei ole mitään mihin voisi törmäillä, mitä voisi rikkoa tai jyrätä alleen, jottei tämä sentään silkalla olemassaolollaan ja parhaansa yrittämisellä olisi vaaraksi muille.
Mitä minä halusin? Halusin vain, ettei tarvitsisi olla yksin. Että olisi joku, jonka kanssa voisi jutella. Joku, jota ei tarvitsisi pelätä, joku jonka kanssa voisi olla ihan sellainen kuin on. Mutta paskat. Ei sellaista jokua ole olemassa.
Kiitos yrityksestäni, mutta antaa nyt sitten olla. Jatketaan samalla linjalla kuin ennekin. Odotellen, että jonakin päivänä tämä elinkautinen päättyy. En vain ole luotu posliinikauppiaaksi. Olen norsu, joka savannin sijaan joutui posliinikauppaan. Mitäpä tuosta - eihän norsu posliinia tarvitse.
Eihän se mitään jos vain itseni teloisin tämän maailman rattaisiin. Jos jäisin jalkoihin ja tulisin tallotuksi, niin voisin nousta ylös jos jaksan. Jos en jaksa, niin ei se mitään. Mutta on surullista tulla murskanneeksi toisia, vaikkei tarkoittanutkaan. Kuin norsu lasikaupassa.
Jospa joku osoittaisi norsulle paikan, jossa ei ole mitään mihin voisi törmäillä, mitä voisi rikkoa tai jyrätä alleen, jottei tämä sentään silkalla olemassaolollaan ja parhaansa yrittämisellä olisi vaaraksi muille.
Mitä minä halusin? Halusin vain, ettei tarvitsisi olla yksin. Että olisi joku, jonka kanssa voisi jutella. Joku, jota ei tarvitsisi pelätä, joku jonka kanssa voisi olla ihan sellainen kuin on. Mutta paskat. Ei sellaista jokua ole olemassa.
Kiitos yrityksestäni, mutta antaa nyt sitten olla. Jatketaan samalla linjalla kuin ennekin. Odotellen, että jonakin päivänä tämä elinkautinen päättyy. En vain ole luotu posliinikauppiaaksi. Olen norsu, joka savannin sijaan joutui posliinikauppaan. Mitäpä tuosta - eihän norsu posliinia tarvitse.
perjantai 24. elokuuta 2007
Sotalesken paluu
Täällä sitä ollaan. Itsensä ja ylpeytensä rippeet keräilleenä. Aallonpohjat ovat siitä mukavia, että tie sieltä ei voi olla ainakaan huonompaan.
Tänään on ollut kelpo päivä. Töissä vastasin puhelimeen joka kerta sen soidessa, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Asiakkaiden asioiden järjestely tuntui pitkästä aikaa ihan mukavalta. Ei siis pelkästään siedettävältä, kuten hyvinäkin päivinä viime aikoina on ollut. Tämäpä mainiota...
Minusta tuli sotaleski. Ei, vaimoni ei ole rauhanturvaajana. Lähtivät vain mummolaan viikonlopuksi, enkä töiden takia voinut lähteä mukaan. Niinpä vuokrasin Makuunista sotaa. Olen siis viikonlopun ajan sotaleski.
Koska olen niinkin sivistymätön, etten ole koskaan lukenut yhtään Harry Potteria kokonaan, enkä katsonut ensimmäistäkään anime -elokuvaa, päätin ryhtyä korjaamaan tilannetta, ja katsoa tuon Brimin kommenttilootassa kehutun Tulikärpästen haudan. Katsotaan sitten tuleeko minusta animen ystävää vai ei.
Aloin tässä oikein pohdiskella tuota kiinnostustani sotaelokuviin. Vaikka en ole mikään kiihkosotilaallinen, enkä myöskään ole notkunut asepalveluksesssa (ei kylläkään ollut oma valintani), niin silti sotaelokuvissa on jotain kiehtovaa. Miten jossakin niin karmaisesavassa asiassa kuin sota, voi olla jotakin kiehtovaa?
Ehkäpä sotaelokuvaa katsoessani en katsokaan sotaa. Ehkä sota on vain konteksti. Ehkä tässä kontekstissa toimivista ihmisistä nousee jotakin sellaista, mikä sytyttää. Mitähän se voisi olla? Sodan keskeltä, ainakin elokuvissa, nousee esiin ainakin sellaisia asioita kuin kurinalaisuus, sankaruus, päättäväisyys, kunnia, lojaalisuus ja periksiantamattomuus. Kukapa ei arvostaisi näitä piirteitä, jotka sodan keskellä korostuvat. Katsovathan ihmiset rikoselokuviakin, ja vaikka ties mitä hirveyksiä. Kulttielokuva Pulp Fiction. Mistä se ponnahti menestykseen? Siitä, että jonkun aivot levisivät auton takapenkille? Huumehuuruisista sekoiluista? Onhan siinä muitakin menestystekijöitä toki.
Mutta sodassa on myös toinen puoli; myötätunto nimittäin. Kuulostaa äkkiseltään kummalliselta, mutta sotaelokuvat ovat täynnä myötätuntoa. Mitä raaempi kuvaus sodasta, ja mitä kovemmat ihmiskohtalot, sitä suurempi myötätunto katsojalta. Eihän kaiken maailman raakuuksia ja kurjia ihmiskohtaloita ahmita pelkän viihdearvon takia, paitsi ehkä roskalehdistä. Vaan miksi myötätunnon kokeminen on niin merkittävää? Mitä ihminen saa itselleen siitä, että tuntee myötätuntoa toista kohtaan? Tähän minulla ei valitettavasti ole vastausta.
Ja nyt - taisteluvarustus mukaan, ja kohti kunniaa ja parempaa tulevaisuutta.
Uraa!
Tänään on ollut kelpo päivä. Töissä vastasin puhelimeen joka kerta sen soidessa, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Asiakkaiden asioiden järjestely tuntui pitkästä aikaa ihan mukavalta. Ei siis pelkästään siedettävältä, kuten hyvinäkin päivinä viime aikoina on ollut. Tämäpä mainiota...
Minusta tuli sotaleski. Ei, vaimoni ei ole rauhanturvaajana. Lähtivät vain mummolaan viikonlopuksi, enkä töiden takia voinut lähteä mukaan. Niinpä vuokrasin Makuunista sotaa. Olen siis viikonlopun ajan sotaleski.
Koska olen niinkin sivistymätön, etten ole koskaan lukenut yhtään Harry Potteria kokonaan, enkä katsonut ensimmäistäkään anime -elokuvaa, päätin ryhtyä korjaamaan tilannetta, ja katsoa tuon Brimin kommenttilootassa kehutun Tulikärpästen haudan. Katsotaan sitten tuleeko minusta animen ystävää vai ei.
Aloin tässä oikein pohdiskella tuota kiinnostustani sotaelokuviin. Vaikka en ole mikään kiihkosotilaallinen, enkä myöskään ole notkunut asepalveluksesssa (ei kylläkään ollut oma valintani), niin silti sotaelokuvissa on jotain kiehtovaa. Miten jossakin niin karmaisesavassa asiassa kuin sota, voi olla jotakin kiehtovaa?
Ehkäpä sotaelokuvaa katsoessani en katsokaan sotaa. Ehkä sota on vain konteksti. Ehkä tässä kontekstissa toimivista ihmisistä nousee jotakin sellaista, mikä sytyttää. Mitähän se voisi olla? Sodan keskeltä, ainakin elokuvissa, nousee esiin ainakin sellaisia asioita kuin kurinalaisuus, sankaruus, päättäväisyys, kunnia, lojaalisuus ja periksiantamattomuus. Kukapa ei arvostaisi näitä piirteitä, jotka sodan keskellä korostuvat. Katsovathan ihmiset rikoselokuviakin, ja vaikka ties mitä hirveyksiä. Kulttielokuva Pulp Fiction. Mistä se ponnahti menestykseen? Siitä, että jonkun aivot levisivät auton takapenkille? Huumehuuruisista sekoiluista? Onhan siinä muitakin menestystekijöitä toki.
Mutta sodassa on myös toinen puoli; myötätunto nimittäin. Kuulostaa äkkiseltään kummalliselta, mutta sotaelokuvat ovat täynnä myötätuntoa. Mitä raaempi kuvaus sodasta, ja mitä kovemmat ihmiskohtalot, sitä suurempi myötätunto katsojalta. Eihän kaiken maailman raakuuksia ja kurjia ihmiskohtaloita ahmita pelkän viihdearvon takia, paitsi ehkä roskalehdistä. Vaan miksi myötätunnon kokeminen on niin merkittävää? Mitä ihminen saa itselleen siitä, että tuntee myötätuntoa toista kohtaan? Tähän minulla ei valitettavasti ole vastausta.
Ja nyt - taisteluvarustus mukaan, ja kohti kunniaa ja parempaa tulevaisuutta.
Uraa!
torstai 23. elokuuta 2007
Kelpaankohan minä...
Jäin miettimään aiemmin saamaani kommettia, "oletko huomannut loukkaantuvasi kommenteista aika herkästi". Vastasinkin siihen, että taidan ennemminkin säikähtää, että olen mokannut, eikä minusta enää pidetäkään. Asia jäi mieleen pyörimään, ja näinhän se todella on.
Löydän itsestäni valtavan tarpeen tulla hyväksytyksi, eikä vaan hyväksytyksi, vaan pidetyksi. Kuulua johonkin. Samalla pelkään kuollakseni, että tulenkin hylätyksi, ettei minusta pidetä, ettei minun seuraani toivota. Mitä enemmän yritän tulla hyväksytyksi, sen toivottomammin tunnen meneväni metsään.
Mietin kaiken aikaa, mitä toiset minusta ajattelevat. Miksi tuo sanoi noin, tai ei sanonut. Se on rasittavaa paitsi itselleni, varmasti myös toisille. Vaikka muka olin jo oivaltavinani, ettei toisia tarvitse aina miellyttää, yritän sitä silti kaiken aikaa epätoivoisesti. Olen liian heikko kestämään torjumisen tuottamaa pahaa oloa huonouden tunnetta. Silti en toivo kenenkään kelpuuttavan minua vain siksi, että tarvitsisin sitä, tai se olisi minulle hyväksi tai helpompaa. Haluaisin vain olla ihan oikeasti mukava.
Mutta miten? Ärsyttää, että ihmiset eivät anna suoraa palautetta toistensa toiminnasta. Ärsyttää myös se, että tietäisin loukkaantuvani, jos joku antaisi. Ja ärsyttää se, että ihmisten pitää pelätä toistensa loukkaantumista. Ärsyttää taas ihan kaikki, minä itse kaikkein eniten. Ehkä on parempi vaan pysytellä hiljaa taustalla.
Löydän itsestäni valtavan tarpeen tulla hyväksytyksi, eikä vaan hyväksytyksi, vaan pidetyksi. Kuulua johonkin. Samalla pelkään kuollakseni, että tulenkin hylätyksi, ettei minusta pidetä, ettei minun seuraani toivota. Mitä enemmän yritän tulla hyväksytyksi, sen toivottomammin tunnen meneväni metsään.
Mietin kaiken aikaa, mitä toiset minusta ajattelevat. Miksi tuo sanoi noin, tai ei sanonut. Se on rasittavaa paitsi itselleni, varmasti myös toisille. Vaikka muka olin jo oivaltavinani, ettei toisia tarvitse aina miellyttää, yritän sitä silti kaiken aikaa epätoivoisesti. Olen liian heikko kestämään torjumisen tuottamaa pahaa oloa huonouden tunnetta. Silti en toivo kenenkään kelpuuttavan minua vain siksi, että tarvitsisin sitä, tai se olisi minulle hyväksi tai helpompaa. Haluaisin vain olla ihan oikeasti mukava.
Mutta miten? Ärsyttää, että ihmiset eivät anna suoraa palautetta toistensa toiminnasta. Ärsyttää myös se, että tietäisin loukkaantuvani, jos joku antaisi. Ja ärsyttää se, että ihmisten pitää pelätä toistensa loukkaantumista. Ärsyttää taas ihan kaikki, minä itse kaikkein eniten. Ehkä on parempi vaan pysytellä hiljaa taustalla.
keskiviikko 22. elokuuta 2007
Rankan päivän aamu
Olen levoton. Viiden sekunnin odotusaika missä tahansa asiassa on liikaa. Ajoittain tuntuu, kuin olisi puoliksi unessa, tai jossakin ihan muualla. Ahdistaa.
Herätessä kaikki oli vielä hyvin. Olin eilen selkeästi saanut sellaisen olon, että tänään kaikki menee paremmin. Aamulla heräsin melkein virkeänä kellon soittoon kahdeksalta. Kävin suihkussa ja olin ihan hyvällä mielellä. Sitten kaikki kääntyi taas hetkessä ihan päälaelleen.
Kun voi huonosti, ei jaksa välittää juuri mistään. Heti kun on hetkellisesti helpompaa, tulevat mieleen kaikki ne asiat, jotka ovat jollakin tapaa pielessä. Siinä ei sitten kauan menekään, kun ei taas ole yhtään hyvä olla.
Olen raahautunut töihin, mutta työpaikka on tällä hetkellä enemmänkin vain pakopaikka, jossa voi hetkeksi sulkeutua pois muiden ihmisten maailmasta. On myös mukavampaa, että voi sanoa käyvänsä töissä, vaikka töiden tekemisen kanssa onkin vähän niin ja näin. Kyllähän jotain aina joskus saa aikaan. Sairaslomakaan ei oikein ole mikään vaihtoehto, ennen kuin on ihan pakko.
Elämä on taas tällaista viivytystaistelua. Tai oikeastaan joudutustaistelua. Elämää pitää potkia eteenpäin hetki hetkeltä, jotta se etenisi.
Kaikki vähäisetkin totuudet ovat taas hukassa. Mieli on täynnä ristiriitoja, epätietoisuutta ja umpikujia.
Tänään on psykiatrian polin jälkikäynti, eli tapaaminen psykiatrin ja terapiastani vastanneen hoitajan kanssa. Ehkä siitä on jotain apua.
Ukkostaa. Jostain syystä se tuntuu nyt hyvältä asialta. Kaipaisin kunnon rajuilmaa. Taivas peittyisi aivan mustiin pilviin, jotka peittäisivät lähes kaiken valon. Salamat räiskyisivät, ja jyrinä olisi korvia huumaavaa pauhua ja repiviä räjähdyksiä, joiden voimasta rakennukset vavahtelisivat. Sataisi kaatamalla, lähes loputtomalta tuntuvan ajan. Rajuilmaa jatkuisi, kunnes mieleni olisi myrskynnyt loppuun, ja olo olisi seesteinen ja kuulas, kuin ilma myrskyn jälkeen. Tiedän, että tuollainen myrsky saisi tuhoa aikaan, joten en sitä uskalla toivoa. Minulle se kuitenkin soisi jonkinlaista rauhaa.
Valot vilkkuvat, ja nettiyhteys on kaatunut. Se on tämän myrskyn huono puoli. Ottaa päähän rankasti, jos en saa tätä tekstiä julkaistua, vaan se katoaa taivaan tuuliin, kuten on käynyt niin monta kertaa aiemmin noissa kommenttilootissa.
Herätessä kaikki oli vielä hyvin. Olin eilen selkeästi saanut sellaisen olon, että tänään kaikki menee paremmin. Aamulla heräsin melkein virkeänä kellon soittoon kahdeksalta. Kävin suihkussa ja olin ihan hyvällä mielellä. Sitten kaikki kääntyi taas hetkessä ihan päälaelleen.
Kun voi huonosti, ei jaksa välittää juuri mistään. Heti kun on hetkellisesti helpompaa, tulevat mieleen kaikki ne asiat, jotka ovat jollakin tapaa pielessä. Siinä ei sitten kauan menekään, kun ei taas ole yhtään hyvä olla.
Olen raahautunut töihin, mutta työpaikka on tällä hetkellä enemmänkin vain pakopaikka, jossa voi hetkeksi sulkeutua pois muiden ihmisten maailmasta. On myös mukavampaa, että voi sanoa käyvänsä töissä, vaikka töiden tekemisen kanssa onkin vähän niin ja näin. Kyllähän jotain aina joskus saa aikaan. Sairaslomakaan ei oikein ole mikään vaihtoehto, ennen kuin on ihan pakko.
Elämä on taas tällaista viivytystaistelua. Tai oikeastaan joudutustaistelua. Elämää pitää potkia eteenpäin hetki hetkeltä, jotta se etenisi.
Kaikki vähäisetkin totuudet ovat taas hukassa. Mieli on täynnä ristiriitoja, epätietoisuutta ja umpikujia.
Tänään on psykiatrian polin jälkikäynti, eli tapaaminen psykiatrin ja terapiastani vastanneen hoitajan kanssa. Ehkä siitä on jotain apua.
Ukkostaa. Jostain syystä se tuntuu nyt hyvältä asialta. Kaipaisin kunnon rajuilmaa. Taivas peittyisi aivan mustiin pilviin, jotka peittäisivät lähes kaiken valon. Salamat räiskyisivät, ja jyrinä olisi korvia huumaavaa pauhua ja repiviä räjähdyksiä, joiden voimasta rakennukset vavahtelisivat. Sataisi kaatamalla, lähes loputtomalta tuntuvan ajan. Rajuilmaa jatkuisi, kunnes mieleni olisi myrskynnyt loppuun, ja olo olisi seesteinen ja kuulas, kuin ilma myrskyn jälkeen. Tiedän, että tuollainen myrsky saisi tuhoa aikaan, joten en sitä uskalla toivoa. Minulle se kuitenkin soisi jonkinlaista rauhaa.
Valot vilkkuvat, ja nettiyhteys on kaatunut. Se on tämän myrskyn huono puoli. Ottaa päähän rankasti, jos en saa tätä tekstiä julkaistua, vaan se katoaa taivaan tuuliin, kuten on käynyt niin monta kertaa aiemmin noissa kommenttilootissa.
tiistai 21. elokuuta 2007
WTF? - jätkä on pihalla!
Väsyttää. Aiemmin illalla oli lähes kooma, koska väsytti ja ahdisti. Olin matkalla kauppaan, mutta unohdin käydä siellä. Nyt ei enää ahdista. Niin paljon ainakaan. Kooma laittoi miettimään asioita. Sen se aina tekee.
Olen viettänyt valtavasti aikaa täällä blogistanissa viime aikoina. Olen kirjoittanut omaa blogia, etten olisi kasvoton, mutta pääasiassa olen kahlaillut läpi muiden blogeja, ja kommentoinut niitä. Olen antanut melkoisen määrän hyviä neuvoja, joita minun itseni pitäisi kuunnella. Olen esittänyt koko liudan turhan kärkeviä kommentteja. Vääntänyt kelpo määrän sellaista mukafilosofista soopaa, etten itsekään ymmärrä... Mutta minkä takia, sitä minä tänään ihmettelin.
Huomasin eläneeni blogistanissa muiden elämää. Lähes kaikkien, joihin törmäsin. Omaa blogianikin kirjoitin vain muiden takia. Oman elämäni olen siirtänyt tyystin syrjään. Vietän enemmän aikaa bloggarien kuin oman perheeni kanssa. Olen tainnut epätoivoisesti huudella sinne ja tänne: "huomatkaa minut", "arvostakaa minua", "pitäkää minusta", "olkaa olemassa minulle". Yksinäisyyskö tämän on tehnyt? Tarve olla sellainen kuin on?
No, ei sen väliä. Nyt aion kuitenkin taas siirtää enemmän huomiota omaan elämääni. Aion taas miettiä mitä minä haluan, miten minä voin kehittyä, miten voin taistella tätä kirottua masennusta vastaan. Miettiä millainen minä olen, ja millaiseksi haluan tulla? Mitä minä elämältä haluan? Minä tarvitsen yhä aikaa itselleni, kuten tarvitsin sitä vielä ollessani sairaslomalla.
En minä blogistaniaa hylkää, mutta siitä täytyy tulla osa tätä maanpäällistä elämääni, eikä mikään rinnakkaismaailma. Keskityn kuitenkin enemmän omaan blogiini, enkä päivystä enää 24/7 muiden kirjoituksia.
Aiemmin oli paljon ajatuksia, paljon asiaa ja iso palo. Nyt on takki tyhjä. Alkaisi jo se terapia.
Olen viettänyt valtavasti aikaa täällä blogistanissa viime aikoina. Olen kirjoittanut omaa blogia, etten olisi kasvoton, mutta pääasiassa olen kahlaillut läpi muiden blogeja, ja kommentoinut niitä. Olen antanut melkoisen määrän hyviä neuvoja, joita minun itseni pitäisi kuunnella. Olen esittänyt koko liudan turhan kärkeviä kommentteja. Vääntänyt kelpo määrän sellaista mukafilosofista soopaa, etten itsekään ymmärrä... Mutta minkä takia, sitä minä tänään ihmettelin.
Huomasin eläneeni blogistanissa muiden elämää. Lähes kaikkien, joihin törmäsin. Omaa blogianikin kirjoitin vain muiden takia. Oman elämäni olen siirtänyt tyystin syrjään. Vietän enemmän aikaa bloggarien kuin oman perheeni kanssa. Olen tainnut epätoivoisesti huudella sinne ja tänne: "huomatkaa minut", "arvostakaa minua", "pitäkää minusta", "olkaa olemassa minulle". Yksinäisyyskö tämän on tehnyt? Tarve olla sellainen kuin on?
No, ei sen väliä. Nyt aion kuitenkin taas siirtää enemmän huomiota omaan elämääni. Aion taas miettiä mitä minä haluan, miten minä voin kehittyä, miten voin taistella tätä kirottua masennusta vastaan. Miettiä millainen minä olen, ja millaiseksi haluan tulla? Mitä minä elämältä haluan? Minä tarvitsen yhä aikaa itselleni, kuten tarvitsin sitä vielä ollessani sairaslomalla.
En minä blogistaniaa hylkää, mutta siitä täytyy tulla osa tätä maanpäällistä elämääni, eikä mikään rinnakkaismaailma. Keskityn kuitenkin enemmän omaan blogiini, enkä päivystä enää 24/7 muiden kirjoituksia.
Aiemmin oli paljon ajatuksia, paljon asiaa ja iso palo. Nyt on takki tyhjä. Alkaisi jo se terapia.
lauantai 18. elokuuta 2007
Zeniä ja puutarhaa
Vielä vähän pysähtyneisyyden aikakaudesta. Olen jo pitkään ollut niin kyllästynyt omaan rajoittuneisuuteeni, että motivaatio itsensä korjaamiseen on ollut suuri. Lähdin siis aika pian diagnoosin jälkeen kirjastoon hakemaan kirjallisuutta. Kaksi erityisen hyvää kirjaa löysin. Ja niistä toinen oli tämä paljon mainostamani Philip Martinin oiva opus Zen - Tie läpi depression. Siitä sain ajatuksiini jatkuvan ahdistuksen rinnalle jonkinlaista rauhaa.
Samaan aikaan minun luontovillitykseni eteni siihen pisteeseen, että aloin harjoittamaan puutarhan hoitoa. Luin Zen-buddhalaisuudesta ja hoidin puutarhaa! Enpä olisi uskonut. Oli kuitenkin tavattoman hienoa tarkkailla, miten elämä syntyi, miten lehdet kasvoivat suuremmiksi, varret pidemmiksi ja kukkien nuput pullistuivat, kunnes aukesivat loistoonsa. Värkkäsin jopa omin pienin käsin pajuista sellaisen köynnöskehikon (joka kuitenkin tappoi köynnökseni).
Puutarhasta tuli henkireikäni. Siellä saattoi puuhastella jotain, mikä sai ajatukset pois omasta kurjuudesta. Siellä voi käyttää luovuuttaan, ilman käden taitoja. Kasvithan osaavat kasvaa ihan itse. Söin myös suurimman osan aterioistani pihan puolella, tarkkaillen tapahtumia ympärilläni. Likainen lapsi osui edellisen postauksen kommentissaan ytimeen; kun ihmiset eivät jaksaneet kiinnostaa (tai oikeastaan pelottivat liikaa), löytyi luonnosta sellaista aitoa ja vilpitöntä elämää, jota saattoi tarkkailla.
Sekä zeniäinen elämänfilosofia, että puutarhainnostus laimenivat sen myötä kun ahdistus väheni, ja sairasloma loppui. Ne olivat siis terapeuttisia toimenpiteitä, jotka auttoivat selviämään pahimman yli.
No, liittyi siihen muutakin. Aloin työstää kadonnutta suhdettani vanhempiini, noin sähköpostin välityksellä kun kasvokkain oikeista asioista puhuminen on vähän liian vaativaa. Sen prosessin aikana tulin sinuiksi isäni kanssa. Pystyin jättämään taakseni katkeruuden, ja hyväksymään isäni sellaisena kuin hän on; omana vajavaisena itsenään, kuten me kaikki olemme. Äidin kanssa ei mitään ongelmia sinänsä ollutkaan, koitin vain kuroa etäisyyttä umpeen. Samoin omiin sisaruksiini.
Onneksi sain myös lähetteen psykiatrian polille, missä haastattelun jälkeen sovimme sellaisen lyhyen terapian aloittamisesta. Kävin siellä kerran viikossa, ja siitä todella oli paljon apua. Suurin oivallukseni oli, ettei minun ehkä tarvitsekaan aina miellyttää kaikkia, vaan saan tehdä oman pääni mukaan siten, kuin minusta oikealta tuntuu.
Ja tämän kaiken sysäsi liikkeelle sellainen ihminen, joka on minulle ollut äärimmäisen arvokas, ja korvaamaton tuki etenkin prosessin alkuvaiheessa. Sekavan vuodatukseni perusteella hän minut ohjasi hakemaan apua lääkäristä, ja oli erinomainen kuuntelija. Että kiitos vaan, jos tätä lueskelet. = )
Ihmeellisen kärsivällinen ja muutenkin ihana on ollut vaimoni, joka on jaksanut läpi kaiken saamattomuuteni, kaiken suruni, kaiken pessimismini, synkkyyteni, vetelyyteni ja muun rasittavan millä depressio minut vuorasi sisältä ja ulkoa, kaikkien tavanomaisten heikkouksieni lisäksi ; )
Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni siitä arvokkaasta ja pyyteettömästä työstä, jota olen hyväkseni tehnyt.
Mitenkäs tämä nyt tällä lailla karkasi käsistä? No, ei se mitään. Kiteytän vielä kaiken yhteen viisaaseen lauseeseen, jota siis en ymmärrettävästi ole itse keksinyt: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää ole. Tästä elämässä on kyse!
Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni kaikesta siitä työstä, jota olen oman paranemiseni eteen tehnyt.
Samaan aikaan minun luontovillitykseni eteni siihen pisteeseen, että aloin harjoittamaan puutarhan hoitoa. Luin Zen-buddhalaisuudesta ja hoidin puutarhaa! Enpä olisi uskonut. Oli kuitenkin tavattoman hienoa tarkkailla, miten elämä syntyi, miten lehdet kasvoivat suuremmiksi, varret pidemmiksi ja kukkien nuput pullistuivat, kunnes aukesivat loistoonsa. Värkkäsin jopa omin pienin käsin pajuista sellaisen köynnöskehikon (joka kuitenkin tappoi köynnökseni).
Puutarhasta tuli henkireikäni. Siellä saattoi puuhastella jotain, mikä sai ajatukset pois omasta kurjuudesta. Siellä voi käyttää luovuuttaan, ilman käden taitoja. Kasvithan osaavat kasvaa ihan itse. Söin myös suurimman osan aterioistani pihan puolella, tarkkaillen tapahtumia ympärilläni. Likainen lapsi osui edellisen postauksen kommentissaan ytimeen; kun ihmiset eivät jaksaneet kiinnostaa (tai oikeastaan pelottivat liikaa), löytyi luonnosta sellaista aitoa ja vilpitöntä elämää, jota saattoi tarkkailla.
Sekä zeniäinen elämänfilosofia, että puutarhainnostus laimenivat sen myötä kun ahdistus väheni, ja sairasloma loppui. Ne olivat siis terapeuttisia toimenpiteitä, jotka auttoivat selviämään pahimman yli.
No, liittyi siihen muutakin. Aloin työstää kadonnutta suhdettani vanhempiini, noin sähköpostin välityksellä kun kasvokkain oikeista asioista puhuminen on vähän liian vaativaa. Sen prosessin aikana tulin sinuiksi isäni kanssa. Pystyin jättämään taakseni katkeruuden, ja hyväksymään isäni sellaisena kuin hän on; omana vajavaisena itsenään, kuten me kaikki olemme. Äidin kanssa ei mitään ongelmia sinänsä ollutkaan, koitin vain kuroa etäisyyttä umpeen. Samoin omiin sisaruksiini.
Onneksi sain myös lähetteen psykiatrian polille, missä haastattelun jälkeen sovimme sellaisen lyhyen terapian aloittamisesta. Kävin siellä kerran viikossa, ja siitä todella oli paljon apua. Suurin oivallukseni oli, ettei minun ehkä tarvitsekaan aina miellyttää kaikkia, vaan saan tehdä oman pääni mukaan siten, kuin minusta oikealta tuntuu.
Ja tämän kaiken sysäsi liikkeelle sellainen ihminen, joka on minulle ollut äärimmäisen arvokas, ja korvaamaton tuki etenkin prosessin alkuvaiheessa. Sekavan vuodatukseni perusteella hän minut ohjasi hakemaan apua lääkäristä, ja oli erinomainen kuuntelija. Että kiitos vaan, jos tätä lueskelet. = )
Ihmeellisen kärsivällinen ja muutenkin ihana on ollut vaimoni, joka on jaksanut läpi kaiken saamattomuuteni, kaiken suruni, kaiken pessimismini, synkkyyteni, vetelyyteni ja muun rasittavan millä depressio minut vuorasi sisältä ja ulkoa, kaikkien tavanomaisten heikkouksieni lisäksi ; )
Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni siitä arvokkaasta ja pyyteettömästä työstä, jota olen hyväkseni tehnyt.
Mitenkäs tämä nyt tällä lailla karkasi käsistä? No, ei se mitään. Kiteytän vielä kaiken yhteen viisaaseen lauseeseen, jota siis en ymmärrettävästi ole itse keksinyt: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää ole. Tästä elämässä on kyse!
Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni kaikesta siitä työstä, jota olen oman paranemiseni eteen tehnyt.
Hieno, hieno maailma
Aika ironista, että tarvittiin masennus siihen, että huomaan miten hieno paikka maailma oikeastaan on. Piti väsyä täysin pysähtyneeksi, jotta näki ympäristönsä riittävän selvästi. Piti kyllästyä täysin välinpitämättömäksi, että alkoi löytää pieniä iloja. Piti nähdä itsensä täysin arvottomana ennen kuin oli valmis olemaan oma itsensä.
Masennukseni huippu osui keväälle. Silloin kun ei juuri muuta jaksanut, niin kävelin usein lähiympäristössä. Oli ihmeellistä huomata miten paljon ihan lähiympäristössä oli kaikenlaista ihmeellistä ja ihastuttavaa. Kiinnitin paljon huomiota luontoon. joka silloin oli suuren muutoksen partaalla - niin kuin minäkin.
Tietoisuuteni alkoi siitä, että huomasin miten rumaa ja kuollutta kaikki oli. Maailma tuntui täyttyvän rumista risukoista ja lumen alta paljastuvista roskista, kaikesta kylmästä ja kuolleesta. Juuri sellaiseksi tunsin myös itseni.
Kaikesta huolimatta minussa sisällä kyti elämä, halu oppia kokemaan elämä hienona ja arvokkaana mahdollisuutena. Olin melko varma siitä, että minä vain ajattelen elämää jotenkin vinosti, ja jos oppisin ajattelemaan sitä oikein, oppisin olemaan onnellinen. Niiinpä minä menin kirjastoon ja pureuduin syvälle omiin ajatuksiini.
Kevään edetessä työni alkoi tuottaa hedelmää. Eräänä päivänä minut valtasi tunne, että elämä oli puhkeamaisillaan kukoistukseen kaikkialla ympärillä, vaikkei siitä vielä näkynyt mitään varsinaisia merkkejä. Ja sitten pikkuhiljaa elämä tuli esiin kovan ja kuolleen kuoren alta, hitaasi mutta vääjäämättä. Ihailin useasti sellaisia asioita, mihin aiemmin en olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Kuten koivua, jossa oli keskivertoa suuremmat hiirenkorvat. Yhtäkkiä maailma oli täynnä ihmeellisiä asioita.
Se, että aina pitää olla enemmän, nopeammin ja paremmin, estää näkemästä kaiken sen, minkä huomaaminen vaatii pysähtymistä, ja mistä nauttimiseksi pitää lakata haluamasta jatkuvasti megasuperimpaa.
Onkohan muilla tämän tyyppisiä kokemuksia depression ajalta?
Masennukseni huippu osui keväälle. Silloin kun ei juuri muuta jaksanut, niin kävelin usein lähiympäristössä. Oli ihmeellistä huomata miten paljon ihan lähiympäristössä oli kaikenlaista ihmeellistä ja ihastuttavaa. Kiinnitin paljon huomiota luontoon. joka silloin oli suuren muutoksen partaalla - niin kuin minäkin.
Tietoisuuteni alkoi siitä, että huomasin miten rumaa ja kuollutta kaikki oli. Maailma tuntui täyttyvän rumista risukoista ja lumen alta paljastuvista roskista, kaikesta kylmästä ja kuolleesta. Juuri sellaiseksi tunsin myös itseni.
Kaikesta huolimatta minussa sisällä kyti elämä, halu oppia kokemaan elämä hienona ja arvokkaana mahdollisuutena. Olin melko varma siitä, että minä vain ajattelen elämää jotenkin vinosti, ja jos oppisin ajattelemaan sitä oikein, oppisin olemaan onnellinen. Niiinpä minä menin kirjastoon ja pureuduin syvälle omiin ajatuksiini.
Kevään edetessä työni alkoi tuottaa hedelmää. Eräänä päivänä minut valtasi tunne, että elämä oli puhkeamaisillaan kukoistukseen kaikkialla ympärillä, vaikkei siitä vielä näkynyt mitään varsinaisia merkkejä. Ja sitten pikkuhiljaa elämä tuli esiin kovan ja kuolleen kuoren alta, hitaasi mutta vääjäämättä. Ihailin useasti sellaisia asioita, mihin aiemmin en olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Kuten koivua, jossa oli keskivertoa suuremmat hiirenkorvat. Yhtäkkiä maailma oli täynnä ihmeellisiä asioita.
Se, että aina pitää olla enemmän, nopeammin ja paremmin, estää näkemästä kaiken sen, minkä huomaaminen vaatii pysähtymistä, ja mistä nauttimiseksi pitää lakata haluamasta jatkuvasti megasuperimpaa.
Onkohan muilla tämän tyyppisiä kokemuksia depression ajalta?
torstai 16. elokuuta 2007
Jones nuoremman tarina
Tarinan ensimmäiset kolme kappaletta ovat Alcinoen käsialaa...
Niinhän me silloin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laskimme internettiin rakentamassamme todellisuudessa leikkiä monista asioista, joita emme koskaan uskoneet oikeassa todellisuudessamme mahdollisiksi. Ja niin todellisuus päätti tehdä meistä keikauskakun heittämällä päälaelleen elinolosuhteemme. Jo parikymmentä vuotta ennen muutosta olivat profeetat ennustaneet ihmeitä tapahtuvaksi, kuka tiedettä auktoriteettinään pitäen, kuka jumalaansa uskoen, kuka silkkaa ilkikurisuuttaan kaaosta aiheuttaakseen. Kukaan ei vain silloin vielä tiennyt, mitä lopulta tapahtuisi, ja kuinka pian se tulisi maailmamme muuttamaan.
Vaan tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin kaikki sadut tapahtuvat, että ihmiskunta sairastui. Selityksiä sairauden alkuperästä oli yhtä monia kuin niitä muutoksia ennustaneita profeettojakin, mutta ne olivat turhia ja merkityksettömiä ihmisten alkaessa kuolla. Oireilla ja kuolintavoilla ei ollut mitään yhtäläisyyttä. Yksi kaatui jaloiltaan kuin salaman halkaisema tammi, toinen sinnitteli kuumeisena sairasvuoteellaan kuin odottaen kaikkien läheistensä menevän edeltä, kolmas kärsi tuskallisista haavoista ja verenvuodosta, neljäs hiipui hymyillen... miljardis menetti järkensä ja hyppäsi alas parvekkeeltaan.
Epäuskoinen ja hätääntynyt ihmiskunta ei ehtinyt, kuten ei niin usein aiemminkaan, ymmärtää luonnossa tapahtuvia muutoksia. Vasta kun muutama kohtalon kourallinen alkoi vähitellen uskoa jääneensä todistajiksi tästä kauheudesta, he huomasivat maailman muuttuneen heidän ympärillään: Enää eivät vanhat fysiikan lait itsestäänselvästi päteneet. Maailmassa tapahtui outoja asioita, joita he vasta paljon myöhemmin ensimmäisen lohikäärmeen nähtyään uskalsivat kutsua taikuudeksi. Aikaa ei enää voinut mitata tai ymmärtää sellaisena kuin he sen aiemmin olivat kokeneet. Ja mikä merkillisintä, ulkoisen maailman muutokset muuttivat heidän sisintäänkin. He eivät enää suuresta menettämisen tuskastaan ja surustaan huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, osanneet olla äärimmäisen ahneita ja itsekkäitä. Oli tullut hetki rakentaa uusi maailma siitä mikä oli jäänyt jäljelle.
---
Ja niin me totisesti teimme. Uusi maailma ei kuitenkaan meille tarkoittanut uusia asumuksia tai viljelyksiä. Ei pystytetty uusia muureja, eipä rakennettu siltojakaan. Uutta maailmaa ei rakennettu käsillä ja työkaluilla. Se rakennettiin älyllä ja hyvällä sydämellä. Aluksi toki oltiin kovastikin kaiken sellaisen perään, mitä maailmassa silloin entisen ajanlaskun aikaan arvokkaana pidettiin. Kaikenlaista haalittiin. Kuka piti aarteenaan särkynyttä peilin palaa, kuka taipunutta ja rämisevää peltikaton kappaletta. Näin erityisesti niiden joukossa, jotka eivät oikein sopeutuneet uuteen maailmaan. He alkoivat rakentaa esineilleen persoonaa, puhelivat niille, suojelivat niitä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta vaaroilta. Pikkuhiljaa esineet sulautuivat osaksi heidä sieluaan, ja heistä tuli tavallaan materiaa. Heitä oli surullista katsoa. He kyyhöttivät esineidensä kanssa pimeissä loukoissa itsekseen jupisten ja sähisten ja heidän silmissään paloi kylmä tuli. Heidän katseensa oli täysin poissaoleva, kuin he olisivat olleet jossakin aivan muualla, mutta kuitenkin heistä aisti, että heidän hermonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja he olivat hyvin tietoisia kaikesta, mitä heidän ympärillään tapahtui.
En ole varma miksi toisille kävi näin, ja toisille ei, mutta luulen sen syntyneen heidän sisällään. Parantuiko kukaan tuosta tilasta, sitä en osaa sanoa, mutta nykyään heihin törmää enää hyvin satunnaisesti paikoissa, joissa hiljaisuus on rikkumaton, eikä auringonvalo päivälläkään pääse siivilöitymään tiheän kasvuston läpi maahan saakka. Siellä he varjojen keskellä vaeltavan synkkinä, yksinäisinä ja tyhjinä.
Mutta emme me heitä oikeastaan osanneet murehtia. Jollakin tasolla tiesimme heidän kohtalonsa surulliseksi, mutta suru ei silti sumentanut mieltämme, ei vetänyt meitä mukanaan kylmään syleilyynsä. Me tiedostimme, mutta emme tunteneet. Tämän muutoksen jokainen pani merkille, mutta kesti pitkään ennen kuin kukaan uskalsi ottaa sitä puheeksi.
Meitä ei ollut montaa, ainakaan sillä kahdenkymmenenkahdeksan hehtaarin alueella, jonka itse olin ehtinyt tutkia, mutta tapasimme silti ajoittain kerääntyä yhteen. Emme me yhdessä ollessamme juurikaan mistään puhelleet, eikä kukaan tuntunut sitä erityisesti kaipaavankaan. Arvatenkin se johtui siitä mitä olimme kaikki joutuneet kokemaan. Mutta yhdessä olemisesta tuli tärkeää, tieto siitä, että on muitakin oli itse elämääkin tärkeämpi. Jotenkin tiesimme, että kuuluisimme yhteen, emme vain osanneet sanoa miksi. Mutta olin varma, että jos eräänä päivänä joku ei tulisikaan, se olisi kaiken loppu.
Vaikka nämä tapaamiset rytmittivät elämää on silti vaikea sanoa, miten pitkään oli jo ehtinyt kulua. Jollakin tavoin aika oli pala palalta murenemassa ja menettämässä merkitystään. Päivä olisi yhtä hyvin voinut olla vuosi tai vuosisata. Aika tuntui vain kadonneen jonnekin, mistä oli tullutkin. Ja me pärjäsimme varsin hyvin ilmankin. Huomasin myös elimistössäni muutoksia. Ensin olin hämilläni ja epäileväinen, olinhan nähnyt epämiellyttäviä muutoksia aiemmin, ja vaikka en osannut heitä surra, tai heidän kohtaloaan pelätä, en sitä kuitenkaan itselleni toivonut.
Ensiksi katosi nälän tunne. Se oli kerta kerralta yhä vaimeampi, kunnes lopulta en enää kaivannut lainkaan ravintoa. Samoin kävi kaikilla fyysisille tarpeille, jotka aiemmin olivat niin ehdottomasti ohjanneet elämän kulkua. Ei ollut janoa, ei nälkää, ei vilua. Ei edes tehnyt mieli... no, tiedättehän... Fyysisten tarpeiden pikku hiljaa kuihtuessa pois, alkoi tilalle syntyä yhä voimakkaampi riippuvuus toisiimme. Jos oli liian pitkään liian kaukana muista, alkoi ajatuksissa tuntua ensin hienovaraisia nyhjäisyjä, ja sitten yhä kovenevia nykäisyjä, kunnes oli pakko liittyä toisten seuraan. Me emme enää saaneet energiaamme ravinnosta - me saimme elämällemme voiman toisistamme. Näistä asioista, kuten juuri mistään muustakaan, ei koskaan puhuttu, mutta silti tiesin muiden kokevan samoja asioita. Jollakin tavoin minä aistin sen.
Aika oli menettänyt viimeisenkin merkityksensä, eivätkä auringonlaskut merkinneet minulle enää ajan kulumista. Olin alkanut ihailla niitä, ja on ihmeellistä etten aiemmin ollut ymmärtänyt, miten jokainen auringonlasku on ikään kuin omanlaisensa elämä. Se saa alkunsa kirkkaasta päivänvalosta ja päättyy sysimustaan yöhön, joka kerta. Mutta näiden ääripisteiden välinen matka on joka kerta erilainen. Jokaisella auringonlaskulla on omat värinsä. Toiset ovat kirjavampia, toiset hillitympiä. Joskus aurinko tuntuu leikittelevän kepeästi, maalaten taivaan heleillä väreillä jotka tanssivat auringon ympärillä. Toisinaan se taas muistuttaa enemmän myrskyisää tulipalloa joka syöksyy alas horisonttiin polttaen taivaasen reiän siihen kohtaan josta on kulkenut. Tämänkertainen ei ollut mitenkään erityinen, siis sillä lailla, että siitä olisi jotain mullistavaa kerrottavaa. Mutta se mitä tuli näkyviin auringon takaa, oli jotain hyvin poikkeavaa.
Lähestyessään se kasvoi suuremmaksi, vaikken vielä kyennytkään erottamaan sen muotoa. Koko mieleni tuntui olevan naulittuna tuohon pisteeseen ja keskittymiskykyni pingotettu äärimmilleen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten muut yksi kerrallaan kerääntyivät kaikkialle ympärilleni, hekin tuijottaen tuohon samaan pisteeseen näkemättä tai kuulematta mitään muuta, kuin aurinkoa vasten suurenevan pisteen ja hyvin etäistä huminaa. En ole aivan varma missä vaiheessa, mutta sen täytyi joka tapauksessa olla ennen selkeän hahmon erottumista minut valtasi tunne, että tuo piste ei enää tullutkaan pelkästään ulkopuolelta. Se tuntui nyt tulevan osaksi sisältäni. Mitä suuremmaksi ja selkeäreunaisemmaksi piste kävi, sen enemmän se tuntui siirtyvän sisäpuolelle. Eikä vain minun sisälleni, vaan meidän jokaisen sisälle. Kuva joka oli alkanut ulkoa, tuntui siirtyneen meidän sisällemme, niin että jokainen nyt näki täsmälleen saman kuvan. Kuvassa oli lohikäärme joka suuret siivet viuhuen lähestyi meitä. Me keskitimme edelleen kaiken huomiomme lohikäärmeeseen jonka varjo peitti meidät alleen valtavan otuksen lentäessä päidemme ylitse.
Vaikka emme kääntäneet katseemme suuntaa, näimme lohikäärmeen etääntyvän selkämme takana, kunnes se oli enää pieni piste, samanlainen kuin oli ollut sen ensi kertaa nähdessäni. Pystyin katsomaan mihin tahansa, näkemään kaiken, jokaisen pienen yksityiskohdan, jokaisen linnun höyhenen ja hiekan jyvän. Tunsin kaikki maailman tuoksut aina sen mukaan mitä mielessäni näin. Kuvaa häiritsi vain se seikka, että se oli levoton ja heittelehti sinne tänne. kuin joku olisi kääntänyt kirjan sivua. Asiat saattoivat vaihtaa väriä, kadota, ja ilmestyä taas jostakin, mistä niiden ei todellakaan olisi pitänyt ilmestyä. Välistä päällekkäin tuntui olevan kaksi, tai useampiakin maisemia, jotka väreilivät ja vuorotellen voimistuivat.
Jatkuvat muutokset ja vallominen saivat minut voimaan pahoin, ja yritin sulkea silmäni. Silmäluomillani ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista sananvaltaa siihen, millainen kuva verkkokalvolleni heijastui. Hikikarpaloita kohosi otsalleni yrittäessäni saada kuvaan jonkinlaista järkeä. Vähitellen huomasin, että rasitus mielessä helpotti, kun ei yrittänyt nähdä sellaisia asioita, jotka eivät ennestään olevaan kuvaan sopineet. Ei siis sopinut poukkoilla paikasta toiseen miten tahtoi, vaikka se hetkellisesti olikin mahdollista. Ilmeisesti muutkin havaitsivat tämän, sillä vähitellen kuva alkoi kirkastua, terävöityä ja muuttua vakaammaksi. Ja mitä vakaampi kuva oli, sen kevyempää oli kokonaisuuden ylläpitäminen.
Voisi kuvitella, että olisi hämmästyttävää, jos maailma kerta heitolla koikkaisi sisäpuolellemme, ja alistuisi määräysvaltaamme. Mutta niin ei ollut. Meistä se oli luonnollisin mahdollinen olotila. Emme keskittyneet siihen, miksi näin oli käynyt. Opettelimme vain käyttämään tuota uutta maailmaa ja tuntemaan sen lainalaisuuksia. Se tarjosi uskomattomia mahdollisuuksia, joita en aiemmin ollut voinut kuvitellakaan. Jaa, senhän taisin jo alussa sanoakin.
Erään auringonlaskun aikaan (olin katsellut niitä jo useamman peräjälkeen, sillä minusta ne olivat olleet aina kauniita, ja nythän minä sain itse maalata ne sellaisiksi kuin halusin) tunsin ajatuksissani varovaisen töytäisyn. Olin niin uppoutunut auringonlaskuihin, etten ollut huomannut muiden puuhia. Olimme jo aiemmin luoneet maailmaamme melko täsmällisen 28 hehtaarin suuruisen alueen, jonka pidimme mahdollisimman muuttumattomana. Sitä ympäröivät alueet olivat jatkuvassa muutoksessa, ja siellä pitkään viipyminen oli sen tähden raskasta. Kohdistaessani huomioni samaan suuntaan heidän kanssaan, näin pienen, resuisiin vaatteisiin puetun miehen veistävän kirveellään puuta niin, että lastut lentelivät. Hämmästyin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi, että maailmaamme voisi luoda myös eläviä olentoja.
Katsoin tuota pientä, hikistä ja työn touhussa olevaa miestä. Hän tuntui olevan kovasti tohkeissaan, eikä ilmeisesti lainkaan tietoinen meistä.
----
Tässä oli minut tarinani, mutta... Tarinan ei tarvitse päättyä tähän. Alcinoe tämän vyöryn laittoi liikkeelle, joten katson kohtuulliseksi ojentaa tuon pienen puunhakkaajan kohtalon, samoin kuin koko tarinan jatkon seuraavaksi hänen käsiinsä. Jos tarina saa jatkoa, linkitän jatkon tähän.
Niinhän me silloin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laskimme internettiin rakentamassamme todellisuudessa leikkiä monista asioista, joita emme koskaan uskoneet oikeassa todellisuudessamme mahdollisiksi. Ja niin todellisuus päätti tehdä meistä keikauskakun heittämällä päälaelleen elinolosuhteemme. Jo parikymmentä vuotta ennen muutosta olivat profeetat ennustaneet ihmeitä tapahtuvaksi, kuka tiedettä auktoriteettinään pitäen, kuka jumalaansa uskoen, kuka silkkaa ilkikurisuuttaan kaaosta aiheuttaakseen. Kukaan ei vain silloin vielä tiennyt, mitä lopulta tapahtuisi, ja kuinka pian se tulisi maailmamme muuttamaan.
Vaan tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin kaikki sadut tapahtuvat, että ihmiskunta sairastui. Selityksiä sairauden alkuperästä oli yhtä monia kuin niitä muutoksia ennustaneita profeettojakin, mutta ne olivat turhia ja merkityksettömiä ihmisten alkaessa kuolla. Oireilla ja kuolintavoilla ei ollut mitään yhtäläisyyttä. Yksi kaatui jaloiltaan kuin salaman halkaisema tammi, toinen sinnitteli kuumeisena sairasvuoteellaan kuin odottaen kaikkien läheistensä menevän edeltä, kolmas kärsi tuskallisista haavoista ja verenvuodosta, neljäs hiipui hymyillen... miljardis menetti järkensä ja hyppäsi alas parvekkeeltaan.
Epäuskoinen ja hätääntynyt ihmiskunta ei ehtinyt, kuten ei niin usein aiemminkaan, ymmärtää luonnossa tapahtuvia muutoksia. Vasta kun muutama kohtalon kourallinen alkoi vähitellen uskoa jääneensä todistajiksi tästä kauheudesta, he huomasivat maailman muuttuneen heidän ympärillään: Enää eivät vanhat fysiikan lait itsestäänselvästi päteneet. Maailmassa tapahtui outoja asioita, joita he vasta paljon myöhemmin ensimmäisen lohikäärmeen nähtyään uskalsivat kutsua taikuudeksi. Aikaa ei enää voinut mitata tai ymmärtää sellaisena kuin he sen aiemmin olivat kokeneet. Ja mikä merkillisintä, ulkoisen maailman muutokset muuttivat heidän sisintäänkin. He eivät enää suuresta menettämisen tuskastaan ja surustaan huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, osanneet olla äärimmäisen ahneita ja itsekkäitä. Oli tullut hetki rakentaa uusi maailma siitä mikä oli jäänyt jäljelle.
---
Ja niin me totisesti teimme. Uusi maailma ei kuitenkaan meille tarkoittanut uusia asumuksia tai viljelyksiä. Ei pystytetty uusia muureja, eipä rakennettu siltojakaan. Uutta maailmaa ei rakennettu käsillä ja työkaluilla. Se rakennettiin älyllä ja hyvällä sydämellä. Aluksi toki oltiin kovastikin kaiken sellaisen perään, mitä maailmassa silloin entisen ajanlaskun aikaan arvokkaana pidettiin. Kaikenlaista haalittiin. Kuka piti aarteenaan särkynyttä peilin palaa, kuka taipunutta ja rämisevää peltikaton kappaletta. Näin erityisesti niiden joukossa, jotka eivät oikein sopeutuneet uuteen maailmaan. He alkoivat rakentaa esineilleen persoonaa, puhelivat niille, suojelivat niitä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta vaaroilta. Pikkuhiljaa esineet sulautuivat osaksi heidä sieluaan, ja heistä tuli tavallaan materiaa. Heitä oli surullista katsoa. He kyyhöttivät esineidensä kanssa pimeissä loukoissa itsekseen jupisten ja sähisten ja heidän silmissään paloi kylmä tuli. Heidän katseensa oli täysin poissaoleva, kuin he olisivat olleet jossakin aivan muualla, mutta kuitenkin heistä aisti, että heidän hermonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja he olivat hyvin tietoisia kaikesta, mitä heidän ympärillään tapahtui.
En ole varma miksi toisille kävi näin, ja toisille ei, mutta luulen sen syntyneen heidän sisällään. Parantuiko kukaan tuosta tilasta, sitä en osaa sanoa, mutta nykyään heihin törmää enää hyvin satunnaisesti paikoissa, joissa hiljaisuus on rikkumaton, eikä auringonvalo päivälläkään pääse siivilöitymään tiheän kasvuston läpi maahan saakka. Siellä he varjojen keskellä vaeltavan synkkinä, yksinäisinä ja tyhjinä.
Mutta emme me heitä oikeastaan osanneet murehtia. Jollakin tasolla tiesimme heidän kohtalonsa surulliseksi, mutta suru ei silti sumentanut mieltämme, ei vetänyt meitä mukanaan kylmään syleilyynsä. Me tiedostimme, mutta emme tunteneet. Tämän muutoksen jokainen pani merkille, mutta kesti pitkään ennen kuin kukaan uskalsi ottaa sitä puheeksi.
Meitä ei ollut montaa, ainakaan sillä kahdenkymmenenkahdeksan hehtaarin alueella, jonka itse olin ehtinyt tutkia, mutta tapasimme silti ajoittain kerääntyä yhteen. Emme me yhdessä ollessamme juurikaan mistään puhelleet, eikä kukaan tuntunut sitä erityisesti kaipaavankaan. Arvatenkin se johtui siitä mitä olimme kaikki joutuneet kokemaan. Mutta yhdessä olemisesta tuli tärkeää, tieto siitä, että on muitakin oli itse elämääkin tärkeämpi. Jotenkin tiesimme, että kuuluisimme yhteen, emme vain osanneet sanoa miksi. Mutta olin varma, että jos eräänä päivänä joku ei tulisikaan, se olisi kaiken loppu.
Vaikka nämä tapaamiset rytmittivät elämää on silti vaikea sanoa, miten pitkään oli jo ehtinyt kulua. Jollakin tavoin aika oli pala palalta murenemassa ja menettämässä merkitystään. Päivä olisi yhtä hyvin voinut olla vuosi tai vuosisata. Aika tuntui vain kadonneen jonnekin, mistä oli tullutkin. Ja me pärjäsimme varsin hyvin ilmankin. Huomasin myös elimistössäni muutoksia. Ensin olin hämilläni ja epäileväinen, olinhan nähnyt epämiellyttäviä muutoksia aiemmin, ja vaikka en osannut heitä surra, tai heidän kohtaloaan pelätä, en sitä kuitenkaan itselleni toivonut.
Ensiksi katosi nälän tunne. Se oli kerta kerralta yhä vaimeampi, kunnes lopulta en enää kaivannut lainkaan ravintoa. Samoin kävi kaikilla fyysisille tarpeille, jotka aiemmin olivat niin ehdottomasti ohjanneet elämän kulkua. Ei ollut janoa, ei nälkää, ei vilua. Ei edes tehnyt mieli... no, tiedättehän... Fyysisten tarpeiden pikku hiljaa kuihtuessa pois, alkoi tilalle syntyä yhä voimakkaampi riippuvuus toisiimme. Jos oli liian pitkään liian kaukana muista, alkoi ajatuksissa tuntua ensin hienovaraisia nyhjäisyjä, ja sitten yhä kovenevia nykäisyjä, kunnes oli pakko liittyä toisten seuraan. Me emme enää saaneet energiaamme ravinnosta - me saimme elämällemme voiman toisistamme. Näistä asioista, kuten juuri mistään muustakaan, ei koskaan puhuttu, mutta silti tiesin muiden kokevan samoja asioita. Jollakin tavoin minä aistin sen.
Aika oli menettänyt viimeisenkin merkityksensä, eivätkä auringonlaskut merkinneet minulle enää ajan kulumista. Olin alkanut ihailla niitä, ja on ihmeellistä etten aiemmin ollut ymmärtänyt, miten jokainen auringonlasku on ikään kuin omanlaisensa elämä. Se saa alkunsa kirkkaasta päivänvalosta ja päättyy sysimustaan yöhön, joka kerta. Mutta näiden ääripisteiden välinen matka on joka kerta erilainen. Jokaisella auringonlaskulla on omat värinsä. Toiset ovat kirjavampia, toiset hillitympiä. Joskus aurinko tuntuu leikittelevän kepeästi, maalaten taivaan heleillä väreillä jotka tanssivat auringon ympärillä. Toisinaan se taas muistuttaa enemmän myrskyisää tulipalloa joka syöksyy alas horisonttiin polttaen taivaasen reiän siihen kohtaan josta on kulkenut. Tämänkertainen ei ollut mitenkään erityinen, siis sillä lailla, että siitä olisi jotain mullistavaa kerrottavaa. Mutta se mitä tuli näkyviin auringon takaa, oli jotain hyvin poikkeavaa.
Lähestyessään se kasvoi suuremmaksi, vaikken vielä kyennytkään erottamaan sen muotoa. Koko mieleni tuntui olevan naulittuna tuohon pisteeseen ja keskittymiskykyni pingotettu äärimmilleen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten muut yksi kerrallaan kerääntyivät kaikkialle ympärilleni, hekin tuijottaen tuohon samaan pisteeseen näkemättä tai kuulematta mitään muuta, kuin aurinkoa vasten suurenevan pisteen ja hyvin etäistä huminaa. En ole aivan varma missä vaiheessa, mutta sen täytyi joka tapauksessa olla ennen selkeän hahmon erottumista minut valtasi tunne, että tuo piste ei enää tullutkaan pelkästään ulkopuolelta. Se tuntui nyt tulevan osaksi sisältäni. Mitä suuremmaksi ja selkeäreunaisemmaksi piste kävi, sen enemmän se tuntui siirtyvän sisäpuolelle. Eikä vain minun sisälleni, vaan meidän jokaisen sisälle. Kuva joka oli alkanut ulkoa, tuntui siirtyneen meidän sisällemme, niin että jokainen nyt näki täsmälleen saman kuvan. Kuvassa oli lohikäärme joka suuret siivet viuhuen lähestyi meitä. Me keskitimme edelleen kaiken huomiomme lohikäärmeeseen jonka varjo peitti meidät alleen valtavan otuksen lentäessä päidemme ylitse.
Vaikka emme kääntäneet katseemme suuntaa, näimme lohikäärmeen etääntyvän selkämme takana, kunnes se oli enää pieni piste, samanlainen kuin oli ollut sen ensi kertaa nähdessäni. Pystyin katsomaan mihin tahansa, näkemään kaiken, jokaisen pienen yksityiskohdan, jokaisen linnun höyhenen ja hiekan jyvän. Tunsin kaikki maailman tuoksut aina sen mukaan mitä mielessäni näin. Kuvaa häiritsi vain se seikka, että se oli levoton ja heittelehti sinne tänne. kuin joku olisi kääntänyt kirjan sivua. Asiat saattoivat vaihtaa väriä, kadota, ja ilmestyä taas jostakin, mistä niiden ei todellakaan olisi pitänyt ilmestyä. Välistä päällekkäin tuntui olevan kaksi, tai useampiakin maisemia, jotka väreilivät ja vuorotellen voimistuivat.
Jatkuvat muutokset ja vallominen saivat minut voimaan pahoin, ja yritin sulkea silmäni. Silmäluomillani ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista sananvaltaa siihen, millainen kuva verkkokalvolleni heijastui. Hikikarpaloita kohosi otsalleni yrittäessäni saada kuvaan jonkinlaista järkeä. Vähitellen huomasin, että rasitus mielessä helpotti, kun ei yrittänyt nähdä sellaisia asioita, jotka eivät ennestään olevaan kuvaan sopineet. Ei siis sopinut poukkoilla paikasta toiseen miten tahtoi, vaikka se hetkellisesti olikin mahdollista. Ilmeisesti muutkin havaitsivat tämän, sillä vähitellen kuva alkoi kirkastua, terävöityä ja muuttua vakaammaksi. Ja mitä vakaampi kuva oli, sen kevyempää oli kokonaisuuden ylläpitäminen.
Voisi kuvitella, että olisi hämmästyttävää, jos maailma kerta heitolla koikkaisi sisäpuolellemme, ja alistuisi määräysvaltaamme. Mutta niin ei ollut. Meistä se oli luonnollisin mahdollinen olotila. Emme keskittyneet siihen, miksi näin oli käynyt. Opettelimme vain käyttämään tuota uutta maailmaa ja tuntemaan sen lainalaisuuksia. Se tarjosi uskomattomia mahdollisuuksia, joita en aiemmin ollut voinut kuvitellakaan. Jaa, senhän taisin jo alussa sanoakin.
Erään auringonlaskun aikaan (olin katsellut niitä jo useamman peräjälkeen, sillä minusta ne olivat olleet aina kauniita, ja nythän minä sain itse maalata ne sellaisiksi kuin halusin) tunsin ajatuksissani varovaisen töytäisyn. Olin niin uppoutunut auringonlaskuihin, etten ollut huomannut muiden puuhia. Olimme jo aiemmin luoneet maailmaamme melko täsmällisen 28 hehtaarin suuruisen alueen, jonka pidimme mahdollisimman muuttumattomana. Sitä ympäröivät alueet olivat jatkuvassa muutoksessa, ja siellä pitkään viipyminen oli sen tähden raskasta. Kohdistaessani huomioni samaan suuntaan heidän kanssaan, näin pienen, resuisiin vaatteisiin puetun miehen veistävän kirveellään puuta niin, että lastut lentelivät. Hämmästyin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi, että maailmaamme voisi luoda myös eläviä olentoja.
Katsoin tuota pientä, hikistä ja työn touhussa olevaa miestä. Hän tuntui olevan kovasti tohkeissaan, eikä ilmeisesti lainkaan tietoinen meistä.
----
Tässä oli minut tarinani, mutta... Tarinan ei tarvitse päättyä tähän. Alcinoe tämän vyöryn laittoi liikkeelle, joten katson kohtuulliseksi ojentaa tuon pienen puunhakkaajan kohtalon, samoin kuin koko tarinan jatkon seuraavaksi hänen käsiinsä. Jos tarina saa jatkoa, linkitän jatkon tähän.
Hyvä huomen
Tänään on parempi päivä. Ehkä siitä on kiittäminen eilistä hyväntahtoista kinastelua, pääsi ylimääräiset paineet pakenemaan. Ja aamulla kävin lueskelemassa Alcinoen turinoita, ja siellä kävi hyvä tuuli, joka tarttui minuunkin.
Sain myös tänään täytettyä kelan kuntoutusrahahakemuksen ja palautettua sen. Ja uusittua erääntyneet lainani kirjastosta. Hip hei! Kaksi kiveä putosi sydämeltä. (onneksi ei varpaille)
Päivää ei pilannut edes se, että vessa jäi vetämättä, eikä suihkustakaan tullut vettä. Kyllähän minä sen Tiesin jo etukäteenkin, mutta olinpa autuaasti unohtanut.
Ja ihan varmasti on tänään parempi olo sen takia, ettei eilen ole herkutellut. Tänään kävin töihin ostamassa evästä, ja päätinpä mennä karkkiosastolle lällättelemään. Pilkkasin hiljaa mielessäni irtokarkkeja, jotka oli sullottu omiin lokeroihinsa. Siellä saisivat minun puolestani virua. Halveksien tarkastelin huolella jokaista pussia ja patukkaa, ja kummastelin miten en ennen ollut huomannut, että minulle on myyty kirjavissa kääreissä pelkkää makeaa paskaa. Yrittävät myrkyttää ihmisen sielun ja riistää vapaan tahdon saattamalla heikon ihmismielen makeanhimon kiroihin. Mutta minä olin kova ja päättäväinen, ja poistuessani kuulin selkeästi hyllyköstä kantautuneet pettyneet ja turhautuneet kiljahdukset ja murinat.
Ja löysin vielä napin josta tehdään linkkejä, jos ette heti hogannu...
Sain myös tänään täytettyä kelan kuntoutusrahahakemuksen ja palautettua sen. Ja uusittua erääntyneet lainani kirjastosta. Hip hei! Kaksi kiveä putosi sydämeltä. (onneksi ei varpaille)
Päivää ei pilannut edes se, että vessa jäi vetämättä, eikä suihkustakaan tullut vettä. Kyllähän minä sen Tiesin jo etukäteenkin, mutta olinpa autuaasti unohtanut.
Ja ihan varmasti on tänään parempi olo sen takia, ettei eilen ole herkutellut. Tänään kävin töihin ostamassa evästä, ja päätinpä mennä karkkiosastolle lällättelemään. Pilkkasin hiljaa mielessäni irtokarkkeja, jotka oli sullottu omiin lokeroihinsa. Siellä saisivat minun puolestani virua. Halveksien tarkastelin huolella jokaista pussia ja patukkaa, ja kummastelin miten en ennen ollut huomannut, että minulle on myyty kirjavissa kääreissä pelkkää makeaa paskaa. Yrittävät myrkyttää ihmisen sielun ja riistää vapaan tahdon saattamalla heikon ihmismielen makeanhimon kiroihin. Mutta minä olin kova ja päättäväinen, ja poistuessani kuulin selkeästi hyllyköstä kantautuneet pettyneet ja turhautuneet kiljahdukset ja murinat.
Ja löysin vielä napin josta tehdään linkkejä, jos ette heti hogannu...
keskiviikko 15. elokuuta 2007
Addiktiivisen herkuttelun kirous
Eilen töihin ajellessa ajattelin, että voisin illalla kirjoittaa herkuttelusta muutaman sanasen. Juuri kun olin aloittelemassa, tuli TV:stä dokumentti todella suurista ihmisistä. Siis todella suurista. Amerikkalaisia yllättäen. Se oli surullista ja järkyttävää katsottavaa. Niin, olinhan siis juuri pohtinut omaa herkkuaddiktiotani, joten tämähän sattui varsin sopivasti.
Minulla on erittäin paha tapa etsiä elämääni iloa syömisestä. Se voi olla makeaa tai suolaista, pullaa tai ruokaa. Kunhan suussa on jotain, mitä syödä. Lohdutan itseäni herkuilla kun ahdistaa, ja palkitsen kun menee hyvin. Aina on hyvä syy herkutella. Kaupasta on vaikea päästä pois ostamatta jotain suuhunpantavaa. Töihin on vaikea mennä, jos ei ole herkkuja mukana. Kahvin kanssa pitää olla jotain hyvää. Illalla TV:tä katsellessa vähän iltapalaa. Leffan kanssa karkkia... Olen syönyt varmaan keskimäärin pussillisen karkkia päivässä ehkä 15 vuoden ajan, tai ylikin.
Luojan kiitos olen perinyt hoikat geenit. Muuten olisin varmasti jo ihan pallo, enkä vain vähän turvoksissa. Luojan kiitos, olen perinyt myös vahvat hampaat, muuten niitä ei varmaan enää olisi. (reikiä nolla) Kiloja on kuitenkin kertynyt muutaman viimeisen vuoden aikana sen verran, ettei peiliin katsominen enää miellytä omaa silmää, eikä paitaa oteta uimarannalla pois rehvakkaasti vaan arkaillen. Kolesteroli on liian korkea, saan kohta lääkityksen ellei putoa. Ja eihän tuollainen jatkuva liikaa ja väärin syöminen ole mitenkään terveellistä.
Asiaa ei yhtään helpota se, että aikaisempi runsas liikunta on pudonnut lähes nollaan. Ja mitä huonommaksi kunto käy, sen suuremmaksi kynnys liikkeelle lähtemiseen kasvaa.
Tämän tilanteen korjaaminenhan ei ole mitenkään vaikeaa. Liikkuu vain enemmän ja syö vähemmän ja järkevämmin. Mutta miksi siinä sitten on niin vaikea onnistua? Päätän aina urheasti, että nyt en enää katsokaan herkkuihin päin, kunnes tunnin päästä huomaan muuttaneeni mieleni. Tai voi mennä viikko, ehkä parikin ihan hyvin ja kurinalaisesti. Mutta sitten tulee vieraita tai joku kirottu juhlapyhä, ja siinä sitä taas ollaan. Tulee valtava ahdistus, ja jotenkinhan siitä on selvittävä.
Mottoni on, että mitä useammin tekee parannuksen, sitä useammin elää oikein. Niinpä ryhdyin taas keventämään. Ja tänään en olekaan syönyt kuin kaksi pientä kaurakeksi aamupäivällä, ja nyt hörpin eilen ostamaani tuliaissiideriä. Ihan hyvä saavutus, vaikka liikunta onkin jäänyt sormien heiluttelun varaan.
En aio tästä blogista tehdä mitään laihdutusblogia, mutta otan kyllä mielelläni vastaan vinkkejä ja kokemuksia, erityisesti siitä miten voi pitää himokkaan mielensä kurissa, miten voi herkutella hyvällä omalla tunnolla, ja millä ajatuksilla kannattaa itseään ruokkia. Nyt ihan ensin otan tuolta harrastuksistani pois tuon herkuttelun, se kun ei ole mikään oikea harrastus.
Minulla on erittäin paha tapa etsiä elämääni iloa syömisestä. Se voi olla makeaa tai suolaista, pullaa tai ruokaa. Kunhan suussa on jotain, mitä syödä. Lohdutan itseäni herkuilla kun ahdistaa, ja palkitsen kun menee hyvin. Aina on hyvä syy herkutella. Kaupasta on vaikea päästä pois ostamatta jotain suuhunpantavaa. Töihin on vaikea mennä, jos ei ole herkkuja mukana. Kahvin kanssa pitää olla jotain hyvää. Illalla TV:tä katsellessa vähän iltapalaa. Leffan kanssa karkkia... Olen syönyt varmaan keskimäärin pussillisen karkkia päivässä ehkä 15 vuoden ajan, tai ylikin.
Luojan kiitos olen perinyt hoikat geenit. Muuten olisin varmasti jo ihan pallo, enkä vain vähän turvoksissa. Luojan kiitos, olen perinyt myös vahvat hampaat, muuten niitä ei varmaan enää olisi. (reikiä nolla) Kiloja on kuitenkin kertynyt muutaman viimeisen vuoden aikana sen verran, ettei peiliin katsominen enää miellytä omaa silmää, eikä paitaa oteta uimarannalla pois rehvakkaasti vaan arkaillen. Kolesteroli on liian korkea, saan kohta lääkityksen ellei putoa. Ja eihän tuollainen jatkuva liikaa ja väärin syöminen ole mitenkään terveellistä.
Asiaa ei yhtään helpota se, että aikaisempi runsas liikunta on pudonnut lähes nollaan. Ja mitä huonommaksi kunto käy, sen suuremmaksi kynnys liikkeelle lähtemiseen kasvaa.
Tämän tilanteen korjaaminenhan ei ole mitenkään vaikeaa. Liikkuu vain enemmän ja syö vähemmän ja järkevämmin. Mutta miksi siinä sitten on niin vaikea onnistua? Päätän aina urheasti, että nyt en enää katsokaan herkkuihin päin, kunnes tunnin päästä huomaan muuttaneeni mieleni. Tai voi mennä viikko, ehkä parikin ihan hyvin ja kurinalaisesti. Mutta sitten tulee vieraita tai joku kirottu juhlapyhä, ja siinä sitä taas ollaan. Tulee valtava ahdistus, ja jotenkinhan siitä on selvittävä.
Mottoni on, että mitä useammin tekee parannuksen, sitä useammin elää oikein. Niinpä ryhdyin taas keventämään. Ja tänään en olekaan syönyt kuin kaksi pientä kaurakeksi aamupäivällä, ja nyt hörpin eilen ostamaani tuliaissiideriä. Ihan hyvä saavutus, vaikka liikunta onkin jäänyt sormien heiluttelun varaan.
En aio tästä blogista tehdä mitään laihdutusblogia, mutta otan kyllä mielelläni vastaan vinkkejä ja kokemuksia, erityisesti siitä miten voi pitää himokkaan mielensä kurissa, miten voi herkutella hyvällä omalla tunnolla, ja millä ajatuksilla kannattaa itseään ruokkia. Nyt ihan ensin otan tuolta harrastuksistani pois tuon herkuttelun, se kun ei ole mikään oikea harrastus.
maanantai 13. elokuuta 2007
Onko totuudella muka väliä?
Jostain syystä tänään(kin) on kysymysten päivä. Ajoittain minua kalvaa suuresti se, etten tiedä totuutta itsestäni. Kuten äsken suihkussa käydessä pohdin olenko sosiaalisesti kömpelö, vai sittenkin aika taitava. Vai voisi olla molempia samanaikaisesti, se kuulostaisi enemmän minulta.
Tällainen epätietoisuus kalvaa syvältä. Jostakin syystä haluaisin tietää itseeni liittyvistä asioista totuuden, yleensä liittyen siihen, olenko mestari vai surkimus, vai ehkä jotain siltä väliltä. Mutta toisaalta koko ajatus perustuu siihen, että vertaa itseään muihin. Olenko parempi tässä kuin tuo toinen? Jostain syystä on lähes välttämättömän tärkeää olla paras. Ei niin, että sitä välttämättä pitäisi todistella kellekään muulle kuin itselle, mutta jos tietäisi olevansa paras tai ainakin lähes, saattaisi saavuttaa varmuuden omasta riittävyydestään muille ihmisille. Siinä kai se juju ehkä on.
Mutta onko sillä lopultakaan mitään väliä, tietääkö totuuden vai ei? Voiko oppia elämään epätietoisuudessa ilman jatkuvaa mittaamista ja puntarointia? Voi kunpa sielun voisi tutkia vaikka magneettikuvauksella, punnita ja mitata, saada tulokseksi jonkun kiistattoman totuuden. Olisi helpompaa tietää olevansa täysi torvi, kuin jatkuvasti arvailla asiaa.
Tällainen epätietoisuus kalvaa syvältä. Jostakin syystä haluaisin tietää itseeni liittyvistä asioista totuuden, yleensä liittyen siihen, olenko mestari vai surkimus, vai ehkä jotain siltä väliltä. Mutta toisaalta koko ajatus perustuu siihen, että vertaa itseään muihin. Olenko parempi tässä kuin tuo toinen? Jostain syystä on lähes välttämättömän tärkeää olla paras. Ei niin, että sitä välttämättä pitäisi todistella kellekään muulle kuin itselle, mutta jos tietäisi olevansa paras tai ainakin lähes, saattaisi saavuttaa varmuuden omasta riittävyydestään muille ihmisille. Siinä kai se juju ehkä on.
Mutta onko sillä lopultakaan mitään väliä, tietääkö totuuden vai ei? Voiko oppia elämään epätietoisuudessa ilman jatkuvaa mittaamista ja puntarointia? Voi kunpa sielun voisi tutkia vaikka magneettikuvauksella, punnita ja mitata, saada tulokseksi jonkun kiistattoman totuuden. Olisi helpompaa tietää olevansa täysi torvi, kuin jatkuvasti arvailla asiaa.
Mitä vikaa mun leegoissa?
Miten paljon ihminen voi luoda asioita itseensä tyhjästä silloin, kun on kyse ihmisen taidoista, valmiuksista, ominaisuuksista, energiasta, mistä vain ihmisen psyykkiseen puoleen kuuluvasta. Onko elämä kuin legoilla rakentamista? Asettaako olemassa olevien palikoiden koko ja muoto rajat sille, mitä voimme rakentaa?
Ajatellaan, että joku rakentaa aina vain kolmen palikan tornin, eikä koskaan mitään muuta. Sehän voi johtua siitä, että hänellä on vain ne kolme palikkaa käytössään. Hän ei ehkä ole koskaan saanut enempää. Tai ehkä loput ovat menneet rikki. Tai mahdollisesti kadonneet. Hän siis käyttää kaikki palikkansa, eikä kolmesta palikasta tule sen korkeampaa tornia, vaikka kuinka yrittäisi. Kärryillä vielä?
Toisaalta voisi olla niin, että palikoita kyllä on, mutta hän jostain syystä ei halua käyttää enempää kuin ne kolme. Ehkä hän ei osaa rakentaa muuta, ehkä hän ei halua tai uskalla. Vai eikö hän tiedä noiden muiden palikoiden olemassaolosta?
Saammeko me siis elämämme rakentamiseen tietyn määrän palikoita, ja se asettaa rajat mielikuvituksellemme, vai voimmeko luoda itsellemmä määrättömästi juuri haluamamme laisia palikoita, ja vain mielikuvitus on rajana? Voinko siis edes joskus syyttää elämää siitä, että palikoita on liian vähän, vai pitääkö todella aina ja kaikessa vain katsoa peiliin?
Ajatellaan, että joku rakentaa aina vain kolmen palikan tornin, eikä koskaan mitään muuta. Sehän voi johtua siitä, että hänellä on vain ne kolme palikkaa käytössään. Hän ei ehkä ole koskaan saanut enempää. Tai ehkä loput ovat menneet rikki. Tai mahdollisesti kadonneet. Hän siis käyttää kaikki palikkansa, eikä kolmesta palikasta tule sen korkeampaa tornia, vaikka kuinka yrittäisi. Kärryillä vielä?
Toisaalta voisi olla niin, että palikoita kyllä on, mutta hän jostain syystä ei halua käyttää enempää kuin ne kolme. Ehkä hän ei osaa rakentaa muuta, ehkä hän ei halua tai uskalla. Vai eikö hän tiedä noiden muiden palikoiden olemassaolosta?
Saammeko me siis elämämme rakentamiseen tietyn määrän palikoita, ja se asettaa rajat mielikuvituksellemme, vai voimmeko luoda itsellemmä määrättömästi juuri haluamamme laisia palikoita, ja vain mielikuvitus on rajana? Voinko siis edes joskus syyttää elämää siitä, että palikoita on liian vähän, vai pitääkö todella aina ja kaikessa vain katsoa peiliin?
Pohjamutakylpy
Täällä sitä ollaan, uimassa käsipohjaa mutapohjassa, eikä pää yletä pinnalle. Olen taas maalaillut mahdottomia tavoitteita, turhia toiveita, odotuksia täydellisestä elämästä. Miten sen voi aina unohtaa, että pitää odottaa vain se muutos tapahtuvaksi, minkä on jo tehnyt, ja muistaa, ettei sekään ole välttämättä pysyvää. Mutta ei, väkisin on aina sännättävä jahtaamaan unelmia ja utopioita, ja sitten koliste alas kun huomaa leijuvansa tyhjän päällä. Edelleen tuntuu siltä, että nousu on pysähtynyt ja liuku takaisin pohjalle alkanut, hitaana ja vääjäämättömänä. Voihan tämä olla tällaista askel eteen - kaksi taakse -taktiikkaakin, mutta välillä aina tuntuu uskot ja toivot katoavan johonkin nurkan taakse.
Kummiserkun rippijuhlissa ahdisti. Jo ennen juhlien alkua, kun yövyttiin siellä. Oltiin puolen yön jälkeen perillä ja aamulla kympiltä oli konfirmaatio. Siinä välissä oli liikaa aikaa, liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa. Pappi piti kunnon julistussaarnan etsikkoajoista todistuksineen päivineen. Melkein jo aloin uskoa olevani Jumalani lapsi, ja että hän kutsuu minua kurjuuteni keskeltä johonkin parempaan. Kaiken ahdistuksenkin keskeltä muistin kuitenkin pitää mielessä, että jumalan kutsu olikin ehkä pastorin manipulaation tulos herkässä tilassa olevissa aivoissani, eikä mitään sen kummempaa.
Yritin tasapainoilla juhlat läpi omissa oloissani ulkoportailla maleksimisen ja väkijoukon kanssa seurustelun välillä. Olohuoneeseen en astunu jalallani sen jälkeen, kun aamulla olin jäänyt serkkuni vaarin small talkin kohteeksi. Se kun on niin tauotonta, että on mahdotonta saada suun vuoroa esittääkseen jonkin verukkeen, jonka varjolla pääsisi pakenemaan kaikkia niitä asioita, jotka ennen olivat paljon paremmin, ja jotka tulevaisuudessa olisivat täysin poissa tolaltaan.
Hämmästyttävää kyllä, jopa meidän ukon seura tuntui kevyeltä ja huojentavalta verrattuna kaikkiin suvun sukulaisiin ja tuntemattomiin, ihmisiin joita oli nähnyt kerran 15 vuotta takaperin kun kummityttö sai nimensä tai ei koskaan. Olihan joku tutumpikin joukossa...
No, se tästä valituksesta, huomenna on taas uusi päivä.
Kummiserkun rippijuhlissa ahdisti. Jo ennen juhlien alkua, kun yövyttiin siellä. Oltiin puolen yön jälkeen perillä ja aamulla kympiltä oli konfirmaatio. Siinä välissä oli liikaa aikaa, liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa. Pappi piti kunnon julistussaarnan etsikkoajoista todistuksineen päivineen. Melkein jo aloin uskoa olevani Jumalani lapsi, ja että hän kutsuu minua kurjuuteni keskeltä johonkin parempaan. Kaiken ahdistuksenkin keskeltä muistin kuitenkin pitää mielessä, että jumalan kutsu olikin ehkä pastorin manipulaation tulos herkässä tilassa olevissa aivoissani, eikä mitään sen kummempaa.
Yritin tasapainoilla juhlat läpi omissa oloissani ulkoportailla maleksimisen ja väkijoukon kanssa seurustelun välillä. Olohuoneeseen en astunu jalallani sen jälkeen, kun aamulla olin jäänyt serkkuni vaarin small talkin kohteeksi. Se kun on niin tauotonta, että on mahdotonta saada suun vuoroa esittääkseen jonkin verukkeen, jonka varjolla pääsisi pakenemaan kaikkia niitä asioita, jotka ennen olivat paljon paremmin, ja jotka tulevaisuudessa olisivat täysin poissa tolaltaan.
Hämmästyttävää kyllä, jopa meidän ukon seura tuntui kevyeltä ja huojentavalta verrattuna kaikkiin suvun sukulaisiin ja tuntemattomiin, ihmisiin joita oli nähnyt kerran 15 vuotta takaperin kun kummityttö sai nimensä tai ei koskaan. Olihan joku tutumpikin joukossa...
No, se tästä valituksesta, huomenna on taas uusi päivä.
torstai 9. elokuuta 2007
Haluanko edes parantua?
Olen taipuvainen kyseenalaistamaan asioita. Terapeuttikokelaani sanoi haastattelussa, että se on tärkeä ja välttämätön taito kognitiivisessa terapiassa. Hienoa, osaan siis jotakin tärkeää ja välttämätöntä. Joskus vain on kovin raskasta, ettei kykene näkemään asioita totuuksina, vaan usein kompleksisina joko-tai vaihtoehtovyyhteinä. Silloin on vaikea tietää, minkä näkökulman mukaan toimisi. Käy välillä kateeksi niitä, jotka näkevät asioista yhden totuuden, ja toimivat sitten sen vaatimalla tavalla. No, tämä oli vain tällainen johdanto.
Yksi lähipiirini ihmisistä, joka on loistokkaasti toiminut tukenani tämän masennuksen aikana - kiitos vain hirmusti - otti ohimennen varovaisesti puheeksi, että kaikki eivät ehkä haluakaan parantua. Esimerkki oli bipolaarikoista, joilla maanisessa vaiheessa oli niin mukavaa, ettei siitä ollut mitään halua luopua, ja masennuksen kausina toisaalta sai niin hyvää huolenpitoa, että sekin oli parempi kuin "normaali elämä". Olin silloin varma itsestäni, että kyllä minä haluan parantua, mutta epäilyksen siemen on jäänyt itämään mieleeni.
Eräänä päivänä tässä mietin, että oikeastaan kolmen kuukauden sairasloma oli parasta aikaa piiitkiin aikoihin. Huolimatta siitä, miten ahdistavalta ja kipeältä ja epätoivoiselta masennus tuntui, silti sairasloma oli hyvää aikaa. Pystyin hyvällä syyllä välttelemään kaikkia niitä asioita, jotka tuottivat ahdistusta. Ei tarvinnut välittää mistään muusta kuin itsestä, ja sai keskittyä täysillä omaan elämäänsä, laiminlyödä kaikki velvollisuudet ja todeta vain itselleen; minähän olen masentuntu. Eikö tämä pistä miettimään?
Siitä minä olen melko varma, etten minä masennustani teeskennellyt. Tai ettei ihan oikea voimattomuus, ahdistus ja pelko olisi saanut minua karttamaan tilanteita, joissa tunsin pakokauhun tai epätoivon valtaavan mieleni. En minä usko, että pahaa pahuuttani käytin masennusta hyväkseni, tai että olisin ollut tyytyväinen masentuneena olemiseen. Mutta mitä sellaista minä olen masennukselta saanut, mistä en haluaisi luopua, ja mistä kiinni pitäminen saattaisi hidastaa paranemistani?
Ihan varmasti olen saanut ylimääräisiä sympatiapisteitä masennukseni takia, vaikken sitä mitenkään yleisesti ole (no, ennen tätä ainakaan) ole mainostanutkaan. Masennus on tarkoittanut lupaa sanoa huomatkaa minut, minä voin huonosti. Toiseksi masennus on tarjonnut mahdollisuuden välttää tekemästä vaikeita ja ahdistavia asioita. Ratkaisematon kysymys kuitenkin on, ovatko asiat olleet vaikeita masennuksen takia, vai onko masennus syntynyt vaikeista asioista. Kanske både och. Masennus on tarjonnut minulle sekä aikaa tarkastella itseäni ja omaa elämääni, että motivaation ja tilaisuuden tehdä erilaisia elämänmuutoksia, ilman että tarvitsee puhua mistään kolmenkympin kriisistä.
Luopuakseni masennuksesta minun täytyisi siis löytää toinen keino sanoa "huomatkaa minut", täytyisi oppia olemaan pelkäämättä vaikeita ja ahdistavia asioita ja mahdollisuuksien mukaan tehdä niistä ei-ahdistavia, sekä etsiä itselleni säännöllisesti aikaa itseäni varten. Ja sitten ehkä voisin luopua masennuksestani? Masennuksen voisi siis oikeastaan nähdä myös ikään kuin kainalosauvoina, jotka kantavat minua eteenpäin sen aikaa, kun jalkani ovat poikki.
Yksi lähipiirini ihmisistä, joka on loistokkaasti toiminut tukenani tämän masennuksen aikana - kiitos vain hirmusti - otti ohimennen varovaisesti puheeksi, että kaikki eivät ehkä haluakaan parantua. Esimerkki oli bipolaarikoista, joilla maanisessa vaiheessa oli niin mukavaa, ettei siitä ollut mitään halua luopua, ja masennuksen kausina toisaalta sai niin hyvää huolenpitoa, että sekin oli parempi kuin "normaali elämä". Olin silloin varma itsestäni, että kyllä minä haluan parantua, mutta epäilyksen siemen on jäänyt itämään mieleeni.
Eräänä päivänä tässä mietin, että oikeastaan kolmen kuukauden sairasloma oli parasta aikaa piiitkiin aikoihin. Huolimatta siitä, miten ahdistavalta ja kipeältä ja epätoivoiselta masennus tuntui, silti sairasloma oli hyvää aikaa. Pystyin hyvällä syyllä välttelemään kaikkia niitä asioita, jotka tuottivat ahdistusta. Ei tarvinnut välittää mistään muusta kuin itsestä, ja sai keskittyä täysillä omaan elämäänsä, laiminlyödä kaikki velvollisuudet ja todeta vain itselleen; minähän olen masentuntu. Eikö tämä pistä miettimään?
Siitä minä olen melko varma, etten minä masennustani teeskennellyt. Tai ettei ihan oikea voimattomuus, ahdistus ja pelko olisi saanut minua karttamaan tilanteita, joissa tunsin pakokauhun tai epätoivon valtaavan mieleni. En minä usko, että pahaa pahuuttani käytin masennusta hyväkseni, tai että olisin ollut tyytyväinen masentuneena olemiseen. Mutta mitä sellaista minä olen masennukselta saanut, mistä en haluaisi luopua, ja mistä kiinni pitäminen saattaisi hidastaa paranemistani?
Ihan varmasti olen saanut ylimääräisiä sympatiapisteitä masennukseni takia, vaikken sitä mitenkään yleisesti ole (no, ennen tätä ainakaan) ole mainostanutkaan. Masennus on tarkoittanut lupaa sanoa huomatkaa minut, minä voin huonosti. Toiseksi masennus on tarjonnut mahdollisuuden välttää tekemästä vaikeita ja ahdistavia asioita. Ratkaisematon kysymys kuitenkin on, ovatko asiat olleet vaikeita masennuksen takia, vai onko masennus syntynyt vaikeista asioista. Kanske både och. Masennus on tarjonnut minulle sekä aikaa tarkastella itseäni ja omaa elämääni, että motivaation ja tilaisuuden tehdä erilaisia elämänmuutoksia, ilman että tarvitsee puhua mistään kolmenkympin kriisistä.
Luopuakseni masennuksesta minun täytyisi siis löytää toinen keino sanoa "huomatkaa minut", täytyisi oppia olemaan pelkäämättä vaikeita ja ahdistavia asioita ja mahdollisuuksien mukaan tehdä niistä ei-ahdistavia, sekä etsiä itselleni säännöllisesti aikaa itseäni varten. Ja sitten ehkä voisin luopua masennuksestani? Masennuksen voisi siis oikeastaan nähdä myös ikään kuin kainalosauvoina, jotka kantavat minua eteenpäin sen aikaa, kun jalkani ovat poikki.
maanantai 6. elokuuta 2007
Kari Närhen Avoin Kirje
Törmäsin tähän biisiin joskus kevään aikana, ja kuulin samalla Kari Närhen haastattelun aiheesta. Nyt kotvan kuluttua kaivoin googlesta tietoja biisistä, ja sieltähän tuo löytyi. Tässä tekstiä mielenterveyden keskusliiton sivuilta:
"Kari "Näkä" Närhi on julkaissut CD-singlen Avoin kirje. Levy on isän hätähuuto masennukseen sairastuneen tyttärensä elämän puolesta. Alunperin Ebba Grönin säveltämän ja Näkä Närhen sanoittaman laulun tulkitsevat Tumppi Varonen ja Samuli Putro. Mielenterveyden keskusliitto on tukenut levyn julkaisemista."
Käykääpä kuuntelemassa biisi, linkki löytyy linkkilistalta. Itse pidän enemmän tuosta Putron versiosta. Valitettavasti biisi ei päässyt ahkerampaan radiosoittoon, joten lisään levikkiä näin omalta pieneltä osaltani.
"Kari "Näkä" Närhi on julkaissut CD-singlen Avoin kirje. Levy on isän hätähuuto masennukseen sairastuneen tyttärensä elämän puolesta. Alunperin Ebba Grönin säveltämän ja Näkä Närhen sanoittaman laulun tulkitsevat Tumppi Varonen ja Samuli Putro. Mielenterveyden keskusliitto on tukenut levyn julkaisemista."
Käykääpä kuuntelemassa biisi, linkki löytyy linkkilistalta. Itse pidän enemmän tuosta Putron versiosta. Valitettavasti biisi ei päässyt ahkerampaan radiosoittoon, joten lisään levikkiä näin omalta pieneltä osaltani.
Kukkuluuruu kuulutti kuu luminen - kukkuluuruu kuului kuuluminen
(alivaltiosihteeriä lainatakseni)
Luulin jo hetken aikaa olevani pääsemässä tästä masennuksen kurimuksesta. Vielä viikko sitten, kun ensimmäisen kerran oli sellainen tunne, että nyt mennään takaisin alas - ja vauhdilla, ajattelin optimistisesti, että tämä on vain tällainen lyhyt notkahdus. Kaksi perättäistä huonoa päivää oli ollut maksimi jo pitkän aikaa. Mutta nyt tätä on jatkunut jo viikon. Voihan tämä edelleenkin olla vain tilapäinen notkahdus, mutta laittaa kyllä miettimään.
psykiatrian polilla käymäni lyhytterapia on päätöksessään, ja viime viikolla käytiin arviota tuloksista. Ei käy kieltäminen, että monessa elämän solmukohdassa oli menty eteenpäin, ja yleiskunto oli paljon parempi. Mikä lie masennustestissäkin herui pisteitä enää 6 kappaletta, maaliskuisen 34 sijaan. Koko testi on minusta kyllä ihan humpuukia. "oikeat vastaukset" on niin selviä, että testiä voi manipuloida joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Lisäksi 0 ja 1 pisteen välistä selvästi puuttuu yksi kohta siten, että se manipuloi ottamaan ennemmin 0 kuin 1 pistettä. No, se siitä...
Nyt on taas vähän sellainen olo, että ihmiset ahdistaa, eikä energiaa ole oikein mihinkään. Muisti toimii taas harvinaisen huonosti; en esimerkiksi muista eilisiltaista nukkumaanmenoa. Tässä yhtenä iltana menin ihan paniikkiin kun luulin menettäväni lopunkin vähäisen järkeni. Olin kai jossain unen ja valveen rajamailla, kun todellisuudentaju tuntui hämärtyvän. Tila jatkui vielä, vaikka olin jo selvästi valveilla, ja voin kertoa, että se oli aika pelottavaa.
Osasyynä takapakkiin varmaan on pari huonosti nukuttua yötä, terapian päättyminen, ja uuden pidemmän terapian aloittamiseen liittyvä stressi. Myös töissä käynti stressaa, ja luulenpa, että kolmen kuukauden sairasloman aikana kerätty energia alkaa nyt olla käytetty. Kyllähän sillä mentiinkin 4 viikkoa töitä puolipäiväisesti ja 3 viikkoa kesälomaa. Nyt taas menty pari viikkoa puolipäiväisiä töitä, mutta ihan pelkillä polttoaineen huuruilla, noin kuvaannollisesti siis.
Vaan eipä tässä kai auta kuin katsoa ja sinnitellä. Kipuhan on vain hyvästä, koska siitä tietää, että on vielä hengissä.
Luulin jo hetken aikaa olevani pääsemässä tästä masennuksen kurimuksesta. Vielä viikko sitten, kun ensimmäisen kerran oli sellainen tunne, että nyt mennään takaisin alas - ja vauhdilla, ajattelin optimistisesti, että tämä on vain tällainen lyhyt notkahdus. Kaksi perättäistä huonoa päivää oli ollut maksimi jo pitkän aikaa. Mutta nyt tätä on jatkunut jo viikon. Voihan tämä edelleenkin olla vain tilapäinen notkahdus, mutta laittaa kyllä miettimään.
psykiatrian polilla käymäni lyhytterapia on päätöksessään, ja viime viikolla käytiin arviota tuloksista. Ei käy kieltäminen, että monessa elämän solmukohdassa oli menty eteenpäin, ja yleiskunto oli paljon parempi. Mikä lie masennustestissäkin herui pisteitä enää 6 kappaletta, maaliskuisen 34 sijaan. Koko testi on minusta kyllä ihan humpuukia. "oikeat vastaukset" on niin selviä, että testiä voi manipuloida joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Lisäksi 0 ja 1 pisteen välistä selvästi puuttuu yksi kohta siten, että se manipuloi ottamaan ennemmin 0 kuin 1 pistettä. No, se siitä...
Nyt on taas vähän sellainen olo, että ihmiset ahdistaa, eikä energiaa ole oikein mihinkään. Muisti toimii taas harvinaisen huonosti; en esimerkiksi muista eilisiltaista nukkumaanmenoa. Tässä yhtenä iltana menin ihan paniikkiin kun luulin menettäväni lopunkin vähäisen järkeni. Olin kai jossain unen ja valveen rajamailla, kun todellisuudentaju tuntui hämärtyvän. Tila jatkui vielä, vaikka olin jo selvästi valveilla, ja voin kertoa, että se oli aika pelottavaa.
Osasyynä takapakkiin varmaan on pari huonosti nukuttua yötä, terapian päättyminen, ja uuden pidemmän terapian aloittamiseen liittyvä stressi. Myös töissä käynti stressaa, ja luulenpa, että kolmen kuukauden sairasloman aikana kerätty energia alkaa nyt olla käytetty. Kyllähän sillä mentiinkin 4 viikkoa töitä puolipäiväisesti ja 3 viikkoa kesälomaa. Nyt taas menty pari viikkoa puolipäiväisiä töitä, mutta ihan pelkillä polttoaineen huuruilla, noin kuvaannollisesti siis.
Vaan eipä tässä kai auta kuin katsoa ja sinnitellä. Kipuhan on vain hyvästä, koska siitä tietää, että on vielä hengissä.
sunnuntai 5. elokuuta 2007
Wanhanajan Wimpaimet
Ajattelin tuossa jonkin aikaa takaperin ottaa yhteyttä yhteen ihmiseen. Ajattelin selvittää hänen sähköpostinsa tai puhelinnumeronsa, jotta voisin lähettää viestiä. Sitten muistin kuitenkin, että minullahan on hänen osoitteensa. Voisin lähettää vanhanaikaista postia! Siitä on ikuisuus, kun olen itse saanut kunnollisen kirjeen, saati lähettänyt sellaisen. Osaakohan sitä enää käsin kirjoittaakaan?
Ajattelin mennä sitten kerralla asian ytimeen, ja ostin itselleni sellaisen oikean mustekynän, jossa on sellainen oikea, vaihdettava mustesäiliö. Sitten vain kirjepaperin metsästykseen. Kun kerran olin lähtenyt täydellisyyttä tavoittelemaan, niin mikä tahansa raidoitettu A4 -paperi ei kelpaisi. Mutta oletteko koittaneet nykyaikana ostaa kirjepaperia? Uskomattoman vaikeaa! Ihan pienille lapsille löytyy paperia, ja sitten sitä valkoista viivoitettua versiota. Perusteellisen etsinnän jälkeen jouduin tyytymään Nalle Puh -arkkeihin ja kuoriin. Istuin kahvilaan ja kirjoitin kirjeen. Valmis, ja kiinni... Mutta missä pirussa on se "send" -nappi? Ai niin, postimerkki. Ja postilaatikko. Ja tuossahan se kirje nyt on vieläkin pöydällä....
Aion kuitenkin jatkossakin panostaa noihin old school viesteihin, sillä on paljon hienompaa saada oikea kirje, kuin joku joukko ykkösiä ja nollia. Käsin kirjoitettu kirje on persoonallinen, siihen on nähty vaivaa, se on tehty ajatuksella. Ja jotenkin nautin sen hitaasta rytmistä.
Jonkin aikaa takaperin minut valtasi samanlainen nostalgian sekainen kaipuu kirjoituskonettani kohtaan. Kyllä, minulla on ollut ihan ikioma kirjoituskone, vaikkakin se oli vääräoppinen sähköversio. Olen kuitenkin kirjoittanut myös sellaisella tök tök -versiolla. Nykyajan tietokoneet on ihan liian helppoja. Virheet korjautuvat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ei voi hypistellä paperia. Ei tule musteen tuoksua. Ja se kirjoituskoneen ratina, joka myös tuntui sormissa. Ah ja voih!
Ja vielä kolmas vanhanajan vimpain, jota olen nykyisellä cd aikakaudella kaivannut. Nimittäin levysoitin. Muistan ostaneeni isälle lahjaksi vinyylilevyn, tai parikin. Itsellänikin taisi joku olla. Isällä on vielä vanha levykokoelmansa ja soitin. Täytyy varmaan joskus mennä nostalgisoittelemaan levyjä.
Vaan onhan nämä tietokoneetkin mukavia. Monta asiaa on tullut mahdollisiksi tietokoneiden myötä. Ja aika entinen ei koskaan enää palaa. Mutta pitäisikö kuitenkin hommata varastoihinsa vinyylilevyjä, soitin, kirjoituskone ja kirjepaperia postimerkkeineen kaikkineen.
Ajattelin mennä sitten kerralla asian ytimeen, ja ostin itselleni sellaisen oikean mustekynän, jossa on sellainen oikea, vaihdettava mustesäiliö. Sitten vain kirjepaperin metsästykseen. Kun kerran olin lähtenyt täydellisyyttä tavoittelemaan, niin mikä tahansa raidoitettu A4 -paperi ei kelpaisi. Mutta oletteko koittaneet nykyaikana ostaa kirjepaperia? Uskomattoman vaikeaa! Ihan pienille lapsille löytyy paperia, ja sitten sitä valkoista viivoitettua versiota. Perusteellisen etsinnän jälkeen jouduin tyytymään Nalle Puh -arkkeihin ja kuoriin. Istuin kahvilaan ja kirjoitin kirjeen. Valmis, ja kiinni... Mutta missä pirussa on se "send" -nappi? Ai niin, postimerkki. Ja postilaatikko. Ja tuossahan se kirje nyt on vieläkin pöydällä....
Aion kuitenkin jatkossakin panostaa noihin old school viesteihin, sillä on paljon hienompaa saada oikea kirje, kuin joku joukko ykkösiä ja nollia. Käsin kirjoitettu kirje on persoonallinen, siihen on nähty vaivaa, se on tehty ajatuksella. Ja jotenkin nautin sen hitaasta rytmistä.
Jonkin aikaa takaperin minut valtasi samanlainen nostalgian sekainen kaipuu kirjoituskonettani kohtaan. Kyllä, minulla on ollut ihan ikioma kirjoituskone, vaikkakin se oli vääräoppinen sähköversio. Olen kuitenkin kirjoittanut myös sellaisella tök tök -versiolla. Nykyajan tietokoneet on ihan liian helppoja. Virheet korjautuvat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ei voi hypistellä paperia. Ei tule musteen tuoksua. Ja se kirjoituskoneen ratina, joka myös tuntui sormissa. Ah ja voih!
Ja vielä kolmas vanhanajan vimpain, jota olen nykyisellä cd aikakaudella kaivannut. Nimittäin levysoitin. Muistan ostaneeni isälle lahjaksi vinyylilevyn, tai parikin. Itsellänikin taisi joku olla. Isällä on vielä vanha levykokoelmansa ja soitin. Täytyy varmaan joskus mennä nostalgisoittelemaan levyjä.
Vaan onhan nämä tietokoneetkin mukavia. Monta asiaa on tullut mahdollisiksi tietokoneiden myötä. Ja aika entinen ei koskaan enää palaa. Mutta pitäisikö kuitenkin hommata varastoihinsa vinyylilevyjä, soitin, kirjoituskone ja kirjepaperia postimerkkeineen kaikkineen.
torstai 2. elokuuta 2007
Kärsivät elokuvasankarit
Sankarilla on äärettömät kivut järjettömistä ruumiillista vammoista. Veri valuu suupielestä rutikuivalle aavikolle hänen ontuessaan eteenpäin. Hän on menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkää. Kaikkien paineidensa alla alkoholisoituneena hän yrittää sytyttää viimeisen katkenneen savukkeensa, mutta tikut ovat kastuneet hiestä. Mikä oivallinen sankari - miten kaunis kärsimys. Mutta silloin saapuu pelastava enkeli, ja kaikesta tuskastaan huolimatta nousee sankari ja kukistaa kaikki vastuksensa. Miten liikuttavaa...
Miten julmaa! Miten kertakaikkiaan julmaa on näyttää tuollaista tosielämän sankareille, jotka hiljaa kärsivät kenenkään tietämättä, kenenkään ihailematta ja kenenkään tulematta pelastamaan. Kyllä kai minäkin olisin valmis kärsimään, jos tietäisin, että joku tuolla katsoo, miten uljaasti osaankaan kärsiä, miten valtava voikaan ahdistus olla, ja miten urheasti sankari raahustaakaan läpi kurjuutensa, kunnes lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Mutta kukaan ei katso, ja kaikki kärsimys menee hukkaan.
Nämä ajatukset nousivat mieleeni katsottuani kaltevan tornin, joka sinänsä oli ihan viihdyttävä elokuva, mutta joka oman depression keskellä tuntui julmalta vähättelyltä. Eikö joku voisi tehdä elokuvaa, jossa kärsimystä ei leikattaisi? Elokuvaa, jossa joku suorittaisi loputtomalta tuntuvaa synkän epätoivoista kärsimystään leikkaamattomana versiona. Siitähän voisi tehdä vaikka tositeevee sarjan. 12 vakavasta masennuksesta kärsivää asetettaisiin samaan taloon vailla mitään virikkeitä. Heille annettaisiin haastavia tehtäviä, kuten sängystä ylös nouseminen, ruoan laittaminen, kaupassa käyminen ja kelassa asiointi. Kerran viikossa pitäisi käydä juttelemassa psykiatrille, ja ulkomaailmaan ei saisi pitää mitään yhteyttä. Sitten aina jännitettäisiin, kuka seuraavalla viikolla lähtee talosta. No, lähti mopo pahasti käsistä ja molskahti itseironian mereen.
Miten julmaa! Miten kertakaikkiaan julmaa on näyttää tuollaista tosielämän sankareille, jotka hiljaa kärsivät kenenkään tietämättä, kenenkään ihailematta ja kenenkään tulematta pelastamaan. Kyllä kai minäkin olisin valmis kärsimään, jos tietäisin, että joku tuolla katsoo, miten uljaasti osaankaan kärsiä, miten valtava voikaan ahdistus olla, ja miten urheasti sankari raahustaakaan läpi kurjuutensa, kunnes lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Mutta kukaan ei katso, ja kaikki kärsimys menee hukkaan.
Nämä ajatukset nousivat mieleeni katsottuani kaltevan tornin, joka sinänsä oli ihan viihdyttävä elokuva, mutta joka oman depression keskellä tuntui julmalta vähättelyltä. Eikö joku voisi tehdä elokuvaa, jossa kärsimystä ei leikattaisi? Elokuvaa, jossa joku suorittaisi loputtomalta tuntuvaa synkän epätoivoista kärsimystään leikkaamattomana versiona. Siitähän voisi tehdä vaikka tositeevee sarjan. 12 vakavasta masennuksesta kärsivää asetettaisiin samaan taloon vailla mitään virikkeitä. Heille annettaisiin haastavia tehtäviä, kuten sängystä ylös nouseminen, ruoan laittaminen, kaupassa käyminen ja kelassa asiointi. Kerran viikossa pitäisi käydä juttelemassa psykiatrille, ja ulkomaailmaan ei saisi pitää mitään yhteyttä. Sitten aina jännitettäisiin, kuka seuraavalla viikolla lähtee talosta. No, lähti mopo pahasti käsistä ja molskahti itseironian mereen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
