Väsyttää. Aiemmin illalla oli lähes kooma, koska väsytti ja ahdisti. Olin matkalla kauppaan, mutta unohdin käydä siellä. Nyt ei enää ahdista. Niin paljon ainakaan. Kooma laittoi miettimään asioita. Sen se aina tekee.
Olen viettänyt valtavasti aikaa täällä blogistanissa viime aikoina. Olen kirjoittanut omaa blogia, etten olisi kasvoton, mutta pääasiassa olen kahlaillut läpi muiden blogeja, ja kommentoinut niitä. Olen antanut melkoisen määrän hyviä neuvoja, joita minun itseni pitäisi kuunnella. Olen esittänyt koko liudan turhan kärkeviä kommentteja. Vääntänyt kelpo määrän sellaista mukafilosofista soopaa, etten itsekään ymmärrä... Mutta minkä takia, sitä minä tänään ihmettelin.
Huomasin eläneeni blogistanissa muiden elämää. Lähes kaikkien, joihin törmäsin. Omaa blogianikin kirjoitin vain muiden takia. Oman elämäni olen siirtänyt tyystin syrjään. Vietän enemmän aikaa bloggarien kuin oman perheeni kanssa. Olen tainnut epätoivoisesti huudella sinne ja tänne: "huomatkaa minut", "arvostakaa minua", "pitäkää minusta", "olkaa olemassa minulle". Yksinäisyyskö tämän on tehnyt? Tarve olla sellainen kuin on?
No, ei sen väliä. Nyt aion kuitenkin taas siirtää enemmän huomiota omaan elämääni. Aion taas miettiä mitä minä haluan, miten minä voin kehittyä, miten voin taistella tätä kirottua masennusta vastaan. Miettiä millainen minä olen, ja millaiseksi haluan tulla? Mitä minä elämältä haluan? Minä tarvitsen yhä aikaa itselleni, kuten tarvitsin sitä vielä ollessani sairaslomalla.
En minä blogistaniaa hylkää, mutta siitä täytyy tulla osa tätä maanpäällistä elämääni, eikä mikään rinnakkaismaailma. Keskityn kuitenkin enemmän omaan blogiini, enkä päivystä enää 24/7 muiden kirjoituksia.
Aiemmin oli paljon ajatuksia, paljon asiaa ja iso palo. Nyt on takki tyhjä. Alkaisi jo se terapia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti