Eilen töihin ajellessa ajattelin, että voisin illalla kirjoittaa herkuttelusta muutaman sanasen. Juuri kun olin aloittelemassa, tuli TV:stä dokumentti todella suurista ihmisistä. Siis todella suurista. Amerikkalaisia yllättäen. Se oli surullista ja järkyttävää katsottavaa. Niin, olinhan siis juuri pohtinut omaa herkkuaddiktiotani, joten tämähän sattui varsin sopivasti.
Minulla on erittäin paha tapa etsiä elämääni iloa syömisestä. Se voi olla makeaa tai suolaista, pullaa tai ruokaa. Kunhan suussa on jotain, mitä syödä. Lohdutan itseäni herkuilla kun ahdistaa, ja palkitsen kun menee hyvin. Aina on hyvä syy herkutella. Kaupasta on vaikea päästä pois ostamatta jotain suuhunpantavaa. Töihin on vaikea mennä, jos ei ole herkkuja mukana. Kahvin kanssa pitää olla jotain hyvää. Illalla TV:tä katsellessa vähän iltapalaa. Leffan kanssa karkkia... Olen syönyt varmaan keskimäärin pussillisen karkkia päivässä ehkä 15 vuoden ajan, tai ylikin.
Luojan kiitos olen perinyt hoikat geenit. Muuten olisin varmasti jo ihan pallo, enkä vain vähän turvoksissa. Luojan kiitos, olen perinyt myös vahvat hampaat, muuten niitä ei varmaan enää olisi. (reikiä nolla) Kiloja on kuitenkin kertynyt muutaman viimeisen vuoden aikana sen verran, ettei peiliin katsominen enää miellytä omaa silmää, eikä paitaa oteta uimarannalla pois rehvakkaasti vaan arkaillen. Kolesteroli on liian korkea, saan kohta lääkityksen ellei putoa. Ja eihän tuollainen jatkuva liikaa ja väärin syöminen ole mitenkään terveellistä.
Asiaa ei yhtään helpota se, että aikaisempi runsas liikunta on pudonnut lähes nollaan. Ja mitä huonommaksi kunto käy, sen suuremmaksi kynnys liikkeelle lähtemiseen kasvaa.
Tämän tilanteen korjaaminenhan ei ole mitenkään vaikeaa. Liikkuu vain enemmän ja syö vähemmän ja järkevämmin. Mutta miksi siinä sitten on niin vaikea onnistua? Päätän aina urheasti, että nyt en enää katsokaan herkkuihin päin, kunnes tunnin päästä huomaan muuttaneeni mieleni. Tai voi mennä viikko, ehkä parikin ihan hyvin ja kurinalaisesti. Mutta sitten tulee vieraita tai joku kirottu juhlapyhä, ja siinä sitä taas ollaan. Tulee valtava ahdistus, ja jotenkinhan siitä on selvittävä.
Mottoni on, että mitä useammin tekee parannuksen, sitä useammin elää oikein. Niinpä ryhdyin taas keventämään. Ja tänään en olekaan syönyt kuin kaksi pientä kaurakeksi aamupäivällä, ja nyt hörpin eilen ostamaani tuliaissiideriä. Ihan hyvä saavutus, vaikka liikunta onkin jäänyt sormien heiluttelun varaan.
En aio tästä blogista tehdä mitään laihdutusblogia, mutta otan kyllä mielelläni vastaan vinkkejä ja kokemuksia, erityisesti siitä miten voi pitää himokkaan mielensä kurissa, miten voi herkutella hyvällä omalla tunnolla, ja millä ajatuksilla kannattaa itseään ruokkia. Nyt ihan ensin otan tuolta harrastuksistani pois tuon herkuttelun, se kun ei ole mikään oikea harrastus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti