Vinossa

En saanut illalla unta. Eilen oli terapia, josta nousi paljon ajatuksia. Ne pörräsivät päässä pitkin iltaa.

Terapia on hassua. Tai oikeastaan se, että jotenkin se osuu johonkin kipeään. Kurkkua kuristaa ja ääni pettää. Silmät kiiluvat kosteina, katse harhailee ympäri huonetta etsien pakopaikkaa. Välillä pitää purra huulta ja pyyhkäistä silmäkulmaan kondensoitunutta vesihöyryä. Johonkin sattuu, muttei ole mitään käsitystä mihin. Ilmeisesti riittää kun antaa tilaa, niin kipu tulee pintaan. Mutta mikä minuun sattuu.

Puhuttiin menetyksistä. Terppa kysyi lemmikeistä. Koira, joka oli minua 9 kuukautta nuorempi, ja sai piikin ollessamme noin 17 -vuotiaita. Sekin sattui.

Nostin yhden moton, ajattelemattoman ajatuksen:

Pienimmänkin kivun välttäminen on arvokkaampaa, kuin suurimman saavutuksen tavoittaminen. Siksi mikään ei ole yrittämisen arvoista. Millään ei ole väliä.

Puhuttiin laiskuudesta. Terppa väitti, että se on minun tekosyyni. Ettei kyse ehkä ole laiskuudesta, vaan siitä, ettei kannata yrittää, kun se kuitenkin menee väärin. Kun on tähän oppinut. Mitä järkeä on ryhtyä sellaiseen, mistä kuitenkin tulee vain sanomista.

"Oliko kotona niin, että vaikka teki töitä, niin se ei silti ollut hyvä? "liian pieniä puita? tai liian suuria?" Ei minusta. Pyrin tekemään töitä, ettei tulisi sanomista. Jos työnsä teki, ei sitä yleensä tullut. Ei pahaa, eikä kai hyvääkään. Äiti ihaili joskus urakoitani. Olikohan se isälle itsestään selvää. Isälle, joka itse oli kasvanut työtä tehden, oman isänsä halvaannuttua.

Kapinoinko edelleen työtä vastaan, koska joskus olen tehnyt sitä enemmän, kuin mielestäni oli oikein? En tiedä. Enemmän se tuntuu samantekevältä. Sama se, kaatuuko maailma huomenna, kunhan tänään on hyvä olla.

Sitoutuminen. Siihen liittyy vastuu. Mahdollisuus saattaa päänsä pölkylle, toisten moitittavaksi. Moite on kuolemaksi. Epäonnistuminen tarkoittaa kuolemaa. Se on pahempaa. Olla väärässä. Olla huono. Menettää hyväksyntä.

Ihminen muistaa merkittävät asiat. Sellaiset, jotka koskettavat tunteita. Kun millään ei ole väliä, ei muista mitään. Tai vain ne kipeät kohdat. Ne, joita ei halua kohdata enää koskaan. Ne, joista etsii varoittavia merkkejä kaikkialta, ettei vain niihin yllättäen törmäisi. Ja niitä merkkejä, niitä löytyy kaikkialta. Potentiaalisia mörköjä on kaikkialla.

Lapsena minulla ei ollut ikäistäni seuraa. Paitsi serkkutyttöni aina silloin tällöin. Ensimmäiset (viisi?) vuottani kasvoin muutaman aikuisen keskellä. Sitten menin seurakunnan päiväkerhoon, jossa opin ensimmäisen selviytymis strategiani. Naurakaa minulle, niin hyväksytte minut. Katsokaa miten liu'un lattian poikki pää edellä seinään. Tämä strategia ajoi minut läpi peruskoulun, jos tuli tiukka paikka. Onneksi olin lahjakas urheilussa, ja ansaitsin sillä kannukseni. Jäi jokunen aivosolu.

Näitä minä mietin yöllä, kun en saanut unta - näitä kursiiviin kääntyneitä ajatuksiani.

Oodi laiskuudelle

Minä en luonteeltani ole puurtaja. Pyrin tekemään niin vähän kuin mahdollista. En kaipaa elämään haasteita työn suunnalta. Ne eivät ole minulle mikään arvo. Ei tämä tietysti ole mikään alisuorittamisen ja varsinaisen velttoilun puolustuspuhe, mutta sellainen minä olen. Hyväksytäänkö minut sellaisena?

Tämä on varmaan se, mikä minua häiritsee siinä, että toiset pitävät minua pätevämpänä kuin koen itse olevani. Koen, etten tule hyväksytyksi sellaisena kuin olen, vaan minun pitäisi olla jotakin muuta. Minun pitäisi kaivata elämääni haasteita, pitäisi olla superhyvä, osallistua kaikkeen. En minä ole sellainen, enkä sitä halua. Hoksasin sen tänään.

Olen yrittänyt olla jotakin sellaista, mikä on työkavereiden arvojen mukaista, ja minusta se on jotakin muuta, kuin mitä oikeasti olen. Olen pitänyt heitä upeina tyyppeinä, ja siksi koittanut olla samanlainen, mutta myös siksi, että yrityksen arvojen (todellisten) mukaan se on ollut laatua, joka on vähimmäisvaatimus. Jokainen päivä tarkoittaa minulle edelleen syyllisyyttä siitä mitä en tee tai mitä en ole, mutta sekään ei saa minua muuttumaan.

Jossain määrin olen valmis panostamaan enemmän, mutta työ ei koskaan enää tule olemaan koko elämäni. Se on välttämätön asia, joka on hoidettava, kunnes joskus ehkä pääsee eläkkeelle. Jos nykyinen työpaikkani vaatii, että työ on koko elämä, tai edes lähes, niin sitten me emme ole luodut toisillemme.

Olen valmis pyrkimään kohtuulliseen sitoutumiseen työhöni. Se tarkoittaa, etten edelleenkään etsi toista työpaikkaa, jos ei ole pakko. Se tarkoittaa, että yritän parhaani täyttääkseni sen, mitä työn kohtuullinen hoitaminen edellyttää. En kuitenkaan tule uhraamaan elämääni työlle. Se ei ole elämäni sisältö. Minulta saa pyytää, ja vaatiakin. Saa ehdottaa, toivoa ja odottaa. Vedän itse sitten rajani.

Alan vähitellen oppia, että olen riittävä, vaikken ole täydellinen. Alan oppia arvostamaan itseäni tällaisenaan, en ainoastaan täydellisyyden tai suorittamisen kautta. Minulla ei ole NIIN suurta tarvetta miellyttää kaikkia. Voin luoda itse omat normini ja olla tyytyväinen niihin, vaikkeivät ne vastaisi jonkun muun normeja. Aina välillä tämä onnistuu, aina ei. Kamppailen kehittyäkseni sellaiseksi, minkä itselleni näen hyväksi. En enää sellaiseksi, millaisia muut haluaisivat minun olevan.

Sitoa itsensä - sitoutua

Tulin tietoiseksi tästä seikasta aivan yllättäen. Se lävähti päin näyttöruutua. "Sitoudutaanko tähän, mistä keskustellaan?" Sitoudutaanko? Siinä se nyt oli: ei perhana, en minä halua mihinkään sitoutua. No, parisuhteeseeni olen sitoutunut, jo heti sen alussa. Sen minä halusin tehdä.

Terapeutti on kysynyt, mitä minä sitten tekisin, jos ei olisi lapsia. Kerrottuani, ettei lasten kanssa voi tehdä mitä haluaisi. En minä tiedä. Ei hajuakaan. Miten minä en ole ennen tullut ajatelleeksi, että ongelmana voi olla pelkkä sitoutuminen?

En halua luvata mitään, kun en halua sitoutua lupauksiini. Haluan aina sanoa "ehkä", jotta voin tarvittaessa tehdä mieleni mukaan. En sitoudu huomiseen, en ylipäänsä ajattele sitä.

En halua myöskään ottaa vastuuta. Liittyyköhän tämä edelliseen, vai ovatko omat erilliset asiansa. Tiedä häntä. Ilmeisesti minä olen kuitenkin riittävän hyvä juuri tällaisena, sitoutumattomana ja vastuuttomana väläytellen silloin tällöin jotain itsestäni, kun se minulle sopii.

Henkilö, jonka nimen tiedät -päivä

Ystävänpäivä oli. Ja meni. En toivottanut sitä kenellekään. Minulla ei siis ole ystäviä... Mistä sen nyt tietää, milloin jollekin kuuluu toivottaa hyvää ystävänpäivää? Kun olettaa toisen olettavan, että olen hänen ystävänsä, ja oletan hänen loukkaantuvan, jollen näin tee? Kun arvelen olevani jonkun ystävä?

On lähes yhtä pelottavaa toivottaa hyvää ystävänpäivää, kuin aikoinaan oli kakistaa suustaan: "alatsä oleen mun kaa?" Ja eräänlainen kosintahan tuokin on. Mitä jos oletetun ystävän kanssa onkin erilainen näkemys suhteen laadusta? Olisiko hyvä ensin varovaisesti karauttaa kurkkuaan, ja kysäistä: kröhöm - tuota - ollaankos me ystäviä? Jos toinen myöntää, niin sitten voi alkaa toivottelun?

Miten määritetään ystävä? On helppoa tunnistaa "henkilö, jonka nimen tietää". Tyttöystävä on helppo - se, jonka kanssa pussailee. Ystävä on vaikea. Melko abstraktia. Onko ystävä se, jonka kanssa viettää aikaa, jonka kanssa puhuu? Jolle voi kertoa salaisuuksia? Ihminen, josta pitää?
Entä pitääkö ystävyyden toteutuakseen olla molemminpuolista?

Ystävä - jotenkin liian epämääräistä, haavoittavaa ja henkilökohtaista.

Riittävästi on riittävästi!

Miksei tämä kuulosta suomeksi lainkaan niin vakuuttavalta kuin ulkomaisittain äännettynä?

Sain terpalta tehtävän, joka liittyy keskeiseen ongelmaani: vaatimukseen täydellisyydestä. Minulla on vain yksi vaihtoehto, eli olla täydellinen. Jokin virhe tai epäkohta antaa toisille mahdollisuuden olla tyytymätön, mistä seuraa, etten tule hyväksytyksi, mistä seuraa, että oikeuteni olla olemassa tulee kyseenalaistetuksi. Ja minä hölmö uskon näin. Mistä tahansa puhummekin, törmään aina tähän samaan sääntöön:

Jos teen virheen, minua ei hyväksytä, eikä minulla ole oikeutta olla olemassa.

Terapeuttini on moneen kertaan nokkelasti osoittanut minulle, miten mahdoton tämä luomani sääntö on. Miten järjettömältä ja epätodennäköiseltä se omasta mielestänikin kuulostaa. Mutta miten syvässä se minussa asuukaan. Tämä yksi lause on tatuoituna selkärankaani, ja nyt minun pitäisi se kaapia sieltä pois, ja istuttaa tilalle uusi lause. En vielä ihan tarkkaan tiedä millainen se tulee olemaan.

Mutta näin siis kuuluu yksinkertainen kysymys, joka vaatii vastausta: MIKÄ RIITTÄÄ?

Riittääkö, että on yrittänyt parhaansa? Enempäähän ei kai voi tehdä, joten sen täytyy riittää. Mutta mistä tietää yrittäneensä parhaansa? Ja voiko kukaan aina jaksaa yrittää parhaansa? Olisiko sekin aivan liikaa vaadittu?
Riittäisikö se, että yrittää edes vähän? Edes joskus? Ja kuka sanoo, milloin riittää?

Kalat on vetteen pissanneet

Ja taas akvaariojuttua... : ) Ensiksikin, muutin akvaarion sisustuksen:

Joukkoon on lisätty hieman uusia kasveja, ja soppaan on nyt heitetty myös kalaa:

3 kpl juovaperhosnuoliaisia
10 kpl rubiiniseeprakaloja
7 kpl tulisukarapuja

Hävikkiäkin on ollut. Tänään akvaariossa kellui päätön rubiiniseeprakalan ruumis! Mikä piru siltä oli pään vienyt? Yksi niistä hyppäsi lattialle heti ensimmäisenä päivänä. Kippasin kaverin takaisin, mutta olisiko tuo sitten kuollut myöhemmin saamiinsa vammoihin? Mutta ravutko sen pään on syöneet, vai toiset seeprat? Todistettavasti tänään oli samanaikaisesti näkyvillä seitsemän rubiinia, mutta niitä hivenen vaikea laskea, kun piiloja on paljon, ja ovat pahuksen vilkkaita.

Yksi sewellia piileskelee suurimman osan aikaa. Ehkä sillä on huono omatunto! Niitä on muuten kaksi naarasta ja yksi koiras. Mietittiin kuinka päin kävisi paremmin flaksi; onnaisiko yhtä koirasta molempien naaraiden kanssa paremmin, kuin kahta koirasta yhden naaraan kanssa.

Ja tulisukaravuista kolme on jossain piilossa. Ne ovat keskittyneet viime päivinä kantoon, eivätkä juuri lähde sen luota. Kannossa on paljon koloja, joten siellä on joko
a) paljon poikasia tulossa tai
b) vielä kalaa tarjottimella

Olen vähän askarrellutkin, mutta siitä lisää myöhemmin.