Sain terpalta tehtävän, joka liittyy keskeiseen ongelmaani: vaatimukseen täydellisyydestä. Minulla on vain yksi vaihtoehto, eli olla täydellinen. Jokin virhe tai epäkohta antaa toisille mahdollisuuden olla tyytymätön, mistä seuraa, etten tule hyväksytyksi, mistä seuraa, että oikeuteni olla olemassa tulee kyseenalaistetuksi. Ja minä hölmö uskon näin. Mistä tahansa puhummekin, törmään aina tähän samaan sääntöön:
Jos teen virheen, minua ei hyväksytä, eikä minulla ole oikeutta olla olemassa.Terapeuttini on moneen kertaan nokkelasti osoittanut minulle, miten mahdoton tämä luomani sääntö on. Miten järjettömältä ja epätodennäköiseltä se omasta mielestänikin kuulostaa. Mutta miten syvässä se minussa asuukaan. Tämä yksi lause on tatuoituna selkärankaani, ja nyt minun pitäisi se kaapia sieltä pois, ja istuttaa tilalle uusi lause. En vielä ihan tarkkaan tiedä millainen se tulee olemaan.
Mutta näin siis kuuluu yksinkertainen kysymys, joka vaatii vastausta: MIKÄ RIITTÄÄ?
Riittääkö, että on yrittänyt parhaansa? Enempäähän ei kai voi tehdä, joten sen täytyy riittää. Mutta mistä tietää yrittäneensä parhaansa? Ja voiko kukaan aina jaksaa yrittää parhaansa? Olisiko sekin aivan liikaa vaadittu?
Riittäisikö se, että yrittää edes vähän? Edes joskus? Ja kuka sanoo, milloin riittää?
2 kommenttia:
Hei! Minä käyn myös terapeuttini kanssa keskusteluja siitä etten saisi vaatia itseltäni aina ja kaikkialla täydellisyyttä. Minun olisi oltava itselleni armollisempi. Armollinen? En edes tiedä mitä se tarkoittaa. Kirjoitat hienosti - tekstisi uppoavat suoraan sydämeeni. Blogissani on sinulle jotain.
Kiitos Tirsu sanoistasi. Ne lämmittävät mieltäni tulevina pakkasöinä. =)
Lähetä kommentti