Vinossa

En saanut illalla unta. Eilen oli terapia, josta nousi paljon ajatuksia. Ne pörräsivät päässä pitkin iltaa.

Terapia on hassua. Tai oikeastaan se, että jotenkin se osuu johonkin kipeään. Kurkkua kuristaa ja ääni pettää. Silmät kiiluvat kosteina, katse harhailee ympäri huonetta etsien pakopaikkaa. Välillä pitää purra huulta ja pyyhkäistä silmäkulmaan kondensoitunutta vesihöyryä. Johonkin sattuu, muttei ole mitään käsitystä mihin. Ilmeisesti riittää kun antaa tilaa, niin kipu tulee pintaan. Mutta mikä minuun sattuu.

Puhuttiin menetyksistä. Terppa kysyi lemmikeistä. Koira, joka oli minua 9 kuukautta nuorempi, ja sai piikin ollessamme noin 17 -vuotiaita. Sekin sattui.

Nostin yhden moton, ajattelemattoman ajatuksen:

Pienimmänkin kivun välttäminen on arvokkaampaa, kuin suurimman saavutuksen tavoittaminen. Siksi mikään ei ole yrittämisen arvoista. Millään ei ole väliä.

Puhuttiin laiskuudesta. Terppa väitti, että se on minun tekosyyni. Ettei kyse ehkä ole laiskuudesta, vaan siitä, ettei kannata yrittää, kun se kuitenkin menee väärin. Kun on tähän oppinut. Mitä järkeä on ryhtyä sellaiseen, mistä kuitenkin tulee vain sanomista.

"Oliko kotona niin, että vaikka teki töitä, niin se ei silti ollut hyvä? "liian pieniä puita? tai liian suuria?" Ei minusta. Pyrin tekemään töitä, ettei tulisi sanomista. Jos työnsä teki, ei sitä yleensä tullut. Ei pahaa, eikä kai hyvääkään. Äiti ihaili joskus urakoitani. Olikohan se isälle itsestään selvää. Isälle, joka itse oli kasvanut työtä tehden, oman isänsä halvaannuttua.

Kapinoinko edelleen työtä vastaan, koska joskus olen tehnyt sitä enemmän, kuin mielestäni oli oikein? En tiedä. Enemmän se tuntuu samantekevältä. Sama se, kaatuuko maailma huomenna, kunhan tänään on hyvä olla.

Sitoutuminen. Siihen liittyy vastuu. Mahdollisuus saattaa päänsä pölkylle, toisten moitittavaksi. Moite on kuolemaksi. Epäonnistuminen tarkoittaa kuolemaa. Se on pahempaa. Olla väärässä. Olla huono. Menettää hyväksyntä.

Ihminen muistaa merkittävät asiat. Sellaiset, jotka koskettavat tunteita. Kun millään ei ole väliä, ei muista mitään. Tai vain ne kipeät kohdat. Ne, joita ei halua kohdata enää koskaan. Ne, joista etsii varoittavia merkkejä kaikkialta, ettei vain niihin yllättäen törmäisi. Ja niitä merkkejä, niitä löytyy kaikkialta. Potentiaalisia mörköjä on kaikkialla.

Lapsena minulla ei ollut ikäistäni seuraa. Paitsi serkkutyttöni aina silloin tällöin. Ensimmäiset (viisi?) vuottani kasvoin muutaman aikuisen keskellä. Sitten menin seurakunnan päiväkerhoon, jossa opin ensimmäisen selviytymis strategiani. Naurakaa minulle, niin hyväksytte minut. Katsokaa miten liu'un lattian poikki pää edellä seinään. Tämä strategia ajoi minut läpi peruskoulun, jos tuli tiukka paikka. Onneksi olin lahjakas urheilussa, ja ansaitsin sillä kannukseni. Jäi jokunen aivosolu.

Näitä minä mietin yöllä, kun en saanut unta - näitä kursiiviin kääntyneitä ajatuksiani.