Shelter from a storm

Pardoksaalisuus on hämmennystä herättävä piirre elämässä, jossa totuudesta on muutenkin vaikea saada kiinni. Elämässä, jossa auringonpaisteella on taipumus muuttua myrskyksi hyvinkin nopeasti.

Kaipaan yksinäisyyttä ja suoranaista pysähtyneisyyttä elämään. Sellaista rauhaa, jossa lähistöllä hyppelevä lintu tai käpyvarastojaan täydentävä orava voisi täyttää elämän kokonaiseksi tunniksi.

Toisaalla minussa palaa tarve löytää seuraa. Mietin kadonneita ihmisiä, kavereita ja ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat etääntyneet ja olen antanut välimatkan kasvaa, täysin tietoisena, tai jaksamatta harppoa heidän perässään. Ajoittain olen itsekin hiippaillut tieheni vähin äänin. Aina en oikein jaksa, enkä osaa olla seuramies.

Toisinaan hapuilen yöhön löytääkseni jonkun, johon tarttua. Joskus pieninkin positiivinen signaali saa minut roihahtamaan niin, että joudun pinnistelemään ollakseni polttamatta kaikkea happea ympäriltäni. Ja suojatakseni itseäni siltä pettymyksen hyökyaallolta, joka pian vyöryy sammuttaman tulen.

Pienten arjen yhteyksien sijaan etsin jotakin sielujen sympatiaa, kuin elämä olisi farytale ja ihmiset keijukaisia. Olen saanut nauttia siitä useasti ja pitkään, joten on vaikea hyväksyä, ettei sitä enää olisi.

Etsin sitä kadonnutta nuoruutta, niitä hulluja vuosia, jolloin tarvitsi välittää vain tästä hetkestä, ja jolloin ihmiset olivat tässä ja nyt, aina läsnä ja valmiina.