Jäin miettimään aiemmin saamaani kommettia, "oletko huomannut loukkaantuvasi kommenteista aika herkästi". Vastasinkin siihen, että taidan ennemminkin säikähtää, että olen mokannut, eikä minusta enää pidetäkään. Asia jäi mieleen pyörimään, ja näinhän se todella on.
Löydän itsestäni valtavan tarpeen tulla hyväksytyksi, eikä vaan hyväksytyksi, vaan pidetyksi. Kuulua johonkin. Samalla pelkään kuollakseni, että tulenkin hylätyksi, ettei minusta pidetä, ettei minun seuraani toivota. Mitä enemmän yritän tulla hyväksytyksi, sen toivottomammin tunnen meneväni metsään.
Mietin kaiken aikaa, mitä toiset minusta ajattelevat. Miksi tuo sanoi noin, tai ei sanonut. Se on rasittavaa paitsi itselleni, varmasti myös toisille. Vaikka muka olin jo oivaltavinani, ettei toisia tarvitse aina miellyttää, yritän sitä silti kaiken aikaa epätoivoisesti. Olen liian heikko kestämään torjumisen tuottamaa pahaa oloa huonouden tunnetta. Silti en toivo kenenkään kelpuuttavan minua vain siksi, että tarvitsisin sitä, tai se olisi minulle hyväksi tai helpompaa. Haluaisin vain olla ihan oikeasti mukava.
Mutta miten? Ärsyttää, että ihmiset eivät anna suoraa palautetta toistensa toiminnasta. Ärsyttää myös se, että tietäisin loukkaantuvani, jos joku antaisi. Ja ärsyttää se, että ihmisten pitää pelätä toistensa loukkaantumista. Ärsyttää taas ihan kaikki, minä itse kaikkein eniten. Ehkä on parempi vaan pysytellä hiljaa taustalla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Minä lohdutin aikanaan oppilaitani, että tiedättekö sen tunteen, kun nousette aamulla bussiin, kompastutte käytävämattoon, paitanne nousee ja näyttää napanne, tuhahtaessanne hiukkasen räkää turskahtaa nenästänne ja tietenkin bussin takaosassa istuu ihastuksenne. (Kaikki tiesivät.) Maailmassanne ei ole mitään muuta kuin ringissä juoksevat ajatukset: mitä noi nyt musta ajattelee.
No, juuri sillä hetkellä jokainen tyyppi siinä samassa bussissa on niin keskittynyt oman nenänsä päässä nököttävään finniin, etteivät ne ole edes ehtineet huomata sinun törppöilleen. Ja jos joku ehtikin huomata sivusilmällä, hänen ajatuksensa sinusta eivät ole niin kielteisiä kuin omat ajatuksesi.
Teineistä oli kummallista, että joku tiesi juuri heidän synkimmät salaisuutensa. Jätin kertomatta, että elämänkokemuksellaan he eivät vielä ymmärrä, että meillä kaikilla ne ongelmat ovat enemmän tai vähemmän samoja. Oppikoot itse.
Joo, kyllä minä normaalioloissa voin ihan hyvin itseäni nolata ja vilkutella iloisesti yleisölle.
En minä yhtä räkää poskella pelkää, senhän voi aina pyyhkiä pois. Persoonaani minä pelkään. Jos minä tällaisena olentona kuin jatkuvasti olen, en kelpaakaan niille ihmisille, joilla on minulle jotain merkitystä.
Mistä tällaisen jatkuvan huolen olen itselleni saanut, sitä en tiedä. Jotenkin siitä pitäisi vain päästä eroon. Eikä synkät lasit silmillä tuppaa pahentamaan asiaa.
Oho! Kahdesta eri lauseen versiosta tuli yhdistyessään ihan eri sisältöinen lause. Siis masennus tuppaa pahentamaan asiaa, tarkoitin.
Ehkä blogia voisi käyttää keinona olla oma itsensä: tulkoon hyväksytyksi tai ei?
Minulle oli ennen tärkeää tulla hyväksytyksi ja samaan aikaan pelkäsin, etten kelpaa. Olen oppinut nykyään olemaan oma itseni ja joillekin kelpaan, joillekin en. Ei maailma siihen kaadu. Tiedän, että tämä on paaaljon helpompi sanoa kuin kokea.
Rehellinen kirjoitus, hatunnoston paikka :)
Likainen lapsi:
Kiitos kommentistasi, ja mukava kuulla sinusta.
Siihenhän tämä blogi on tosiaan hyvä paikka, omana itsenään olemiseen. Koitan sitä opetella ihan live-elämässäkin aina kun muistan ja jaksan.
On helpompi olla oma itsensä ja olla välittämättä muista silloin, kun on edes kohtuullisen vahva olo. Vaikeuksia tulee, kun pohja tulee vastaan.
Mutta sitähän varten kaadutaan, että voidaan taas nousta ylös, eikä vain?
Lähetä kommentti