Aika ironista, että tarvittiin masennus siihen, että huomaan miten hieno paikka maailma oikeastaan on. Piti väsyä täysin pysähtyneeksi, jotta näki ympäristönsä riittävän selvästi. Piti kyllästyä täysin välinpitämättömäksi, että alkoi löytää pieniä iloja. Piti nähdä itsensä täysin arvottomana ennen kuin oli valmis olemaan oma itsensä.
Masennukseni huippu osui keväälle. Silloin kun ei juuri muuta jaksanut, niin kävelin usein lähiympäristössä. Oli ihmeellistä huomata miten paljon ihan lähiympäristössä oli kaikenlaista ihmeellistä ja ihastuttavaa. Kiinnitin paljon huomiota luontoon. joka silloin oli suuren muutoksen partaalla - niin kuin minäkin.
Tietoisuuteni alkoi siitä, että huomasin miten rumaa ja kuollutta kaikki oli. Maailma tuntui täyttyvän rumista risukoista ja lumen alta paljastuvista roskista, kaikesta kylmästä ja kuolleesta. Juuri sellaiseksi tunsin myös itseni.
Kaikesta huolimatta minussa sisällä kyti elämä, halu oppia kokemaan elämä hienona ja arvokkaana mahdollisuutena. Olin melko varma siitä, että minä vain ajattelen elämää jotenkin vinosti, ja jos oppisin ajattelemaan sitä oikein, oppisin olemaan onnellinen. Niiinpä minä menin kirjastoon ja pureuduin syvälle omiin ajatuksiini.
Kevään edetessä työni alkoi tuottaa hedelmää. Eräänä päivänä minut valtasi tunne, että elämä oli puhkeamaisillaan kukoistukseen kaikkialla ympärillä, vaikkei siitä vielä näkynyt mitään varsinaisia merkkejä. Ja sitten pikkuhiljaa elämä tuli esiin kovan ja kuolleen kuoren alta, hitaasi mutta vääjäämättä. Ihailin useasti sellaisia asioita, mihin aiemmin en olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Kuten koivua, jossa oli keskivertoa suuremmat hiirenkorvat. Yhtäkkiä maailma oli täynnä ihmeellisiä asioita.
Se, että aina pitää olla enemmän, nopeammin ja paremmin, estää näkemästä kaiken sen, minkä huomaaminen vaatii pysähtymistä, ja mistä nauttimiseksi pitää lakata haluamasta jatkuvasti megasuperimpaa.
Onkohan muilla tämän tyyppisiä kokemuksia depression ajalta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Minulla ei ole ollut depressiota, mutta muuten olen onnistuneesti piiputtanut itseäni aikuisikäni. Viimeisin pysähdys alkoi vuosi sitten syksyllä ja hyvin kuvaat niitä asioita, joita olen hidastamisen myötä alkanut huomata itsessäni ja ympäristössäni. Satunnaisesti osaan olla onnellinenkin, minkä huomaaminen on aina pieni iloinen järkytys.
Minulla on samanlaisia kokemuksia. On helpompi samastua luontoon kuin ihmisiin, nähdä luonto elollisena. Joskus tuntuu kuin heräisi unesta ja näkisi kaikki ensimmäistä kertaa. Se ei kestä kauan.
Alccis, (jolla on kuulemma erikoinen etunimi): Hmm, kehtaisitko vähän täsmentää tuota tapaa, jolla olet itseäsi piiputtanut? Kiva, että osaat olla onnellinenkin silloi ja tällöin. Se on hyvä laji, ei maksa paljon, ja jos on oikein kova "jätkä" niin sitä voi harrastaa ympäri vuoden!
Likainen lapsi: Kiitos kommentistasi. Mukava kuulla, että joku on kokenut tuon saman, siis luonnon suhteen. Kävinkin kyläilemässä blogissasi.
Jospa Alcinoe onkin oikeasti Alcinoe! ;)
Kehtaisin: Perfektionismin, epäonnistumisen pelon, maailman-/elämänhallintakuvitelmien ja tunteiden peittämisen yhdistämällä olen saanut itseni useampaan otteeseen hyvin hyvin väsyksiin. Arjessa kiihdytän helposti itseni sellaiseen amok-juoksuun, joka ei salli mitään muuta kuin pakonomaisen lisääyrittämisen. Kun vauhti kiihtyy liiaksi, ei itsestä ja maailmasta jää jäljelle muuta kuin ahdistusta, riittämättömyyden tunteita ja epätoivoa.
Nyt siis jo uskon ja toivon osaavani katkaista kuvion. Ja minähän olen tosi kova jätkä, joten ympärivuotinen onnellisuus on vakaa tavoite.
Kuulostaa aika tutulta oireistolta muuten, mutta olen aina ollut enemmän luovuttaja kuin pyristelijä. Ehkä niin on toisaalta ihan hyväkin, niin ei tule vetäneeksi itseään liiaksi väsyksiin. Ehkäpä tässäkin kultainen keskitie, tai jossain siellä paikkeilla, olisi hyvä ratkaisu.
Tuo perfektionismi on mielenkiintoinen asia. Mistä se meihin rakentuu? Onko se kunnianhimoa vai hylätyksi tulemisen pelkoa, vai sekoitus molempia? (puoliretorinen kysymys) Ja epäonnistumisen pelko kulkee varmaan aika vahvasti käsi kädessä edellisen kanssa.
En ole lukenut niin montaa kirjaa, joten kaikki siteeraukseni tulevat samasta kirjasta:
"Kun kuitenkin epäonnistut, epäonnistu eteenpäin. Silloin olet yhden askelen lähempänä päämäärääsi."
- Jari Sarasvuo: Vapaus!
Oikeastaan voisin suositella sinulle tuota kirjaa mutusteltavaksi, jos vain kestät sen, että Sarasvuo elää business -maailmassa ja on hörhö. On sillä pakko vähän olla järkeä päässä, jos osaa niin paljon kääriä fyffeä tyhmiltä.
Ehkä olet Alcinoe, ehkä sanot niin. Mutta ei se mitään muuta.
Lähetä kommentti