Sotalesken paluu

Täällä sitä ollaan. Itsensä ja ylpeytensä rippeet keräilleenä. Aallonpohjat ovat siitä mukavia, että tie sieltä ei voi olla ainakaan huonompaan.

Tänään on ollut kelpo päivä. Töissä vastasin puhelimeen joka kerta sen soidessa, eikä mitään kamalaa silti tapahtunut. Asiakkaiden asioiden järjestely tuntui pitkästä aikaa ihan mukavalta. Ei siis pelkästään siedettävältä, kuten hyvinäkin päivinä viime aikoina on ollut. Tämäpä mainiota...

Minusta tuli sotaleski. Ei, vaimoni ei ole rauhanturvaajana. Lähtivät vain mummolaan viikonlopuksi, enkä töiden takia voinut lähteä mukaan. Niinpä vuokrasin Makuunista sotaa. Olen siis viikonlopun ajan sotaleski.

Koska olen niinkin sivistymätön, etten ole koskaan lukenut yhtään Harry Potteria kokonaan, enkä katsonut ensimmäistäkään anime -elokuvaa, päätin ryhtyä korjaamaan tilannetta, ja katsoa tuon Brimin kommenttilootassa kehutun Tulikärpästen haudan. Katsotaan sitten tuleeko minusta animen ystävää vai ei.

Aloin tässä oikein pohdiskella tuota kiinnostustani sotaelokuviin. Vaikka en ole mikään kiihkosotilaallinen, enkä myöskään ole notkunut asepalveluksesssa (ei kylläkään ollut oma valintani), niin silti sotaelokuvissa on jotain kiehtovaa. Miten jossakin niin karmaisesavassa asiassa kuin sota, voi olla jotakin kiehtovaa?

Ehkäpä sotaelokuvaa katsoessani en katsokaan sotaa. Ehkä sota on vain konteksti. Ehkä tässä kontekstissa toimivista ihmisistä nousee jotakin sellaista, mikä sytyttää. Mitähän se voisi olla? Sodan keskeltä, ainakin elokuvissa, nousee esiin ainakin sellaisia asioita kuin kurinalaisuus, sankaruus, päättäväisyys, kunnia, lojaalisuus ja periksiantamattomuus. Kukapa ei arvostaisi näitä piirteitä, jotka sodan keskellä korostuvat. Katsovathan ihmiset rikoselokuviakin, ja vaikka ties mitä hirveyksiä. Kulttielokuva Pulp Fiction. Mistä se ponnahti menestykseen? Siitä, että jonkun aivot levisivät auton takapenkille? Huumehuuruisista sekoiluista? Onhan siinä muitakin menestystekijöitä toki.

Mutta sodassa on myös toinen puoli; myötätunto nimittäin. Kuulostaa äkkiseltään kummalliselta, mutta sotaelokuvat ovat täynnä myötätuntoa. Mitä raaempi kuvaus sodasta, ja mitä kovemmat ihmiskohtalot, sitä suurempi myötätunto katsojalta. Eihän kaiken maailman raakuuksia ja kurjia ihmiskohtaloita ahmita pelkän viihdearvon takia, paitsi ehkä roskalehdistä. Vaan miksi myötätunnon kokeminen on niin merkittävää? Mitä ihminen saa itselleen siitä, että tuntee myötätuntoa toista kohtaan? Tähän minulla ei valitettavasti ole vastausta.

Ja nyt - taisteluvarustus mukaan, ja kohti kunniaa ja parempaa tulevaisuutta.

Uraa!