Jostain syystä tänään(kin) on kysymysten päivä. Ajoittain minua kalvaa suuresti se, etten tiedä totuutta itsestäni. Kuten äsken suihkussa käydessä pohdin olenko sosiaalisesti kömpelö, vai sittenkin aika taitava. Vai voisi olla molempia samanaikaisesti, se kuulostaisi enemmän minulta.
Tällainen epätietoisuus kalvaa syvältä. Jostakin syystä haluaisin tietää itseeni liittyvistä asioista totuuden, yleensä liittyen siihen, olenko mestari vai surkimus, vai ehkä jotain siltä väliltä. Mutta toisaalta koko ajatus perustuu siihen, että vertaa itseään muihin. Olenko parempi tässä kuin tuo toinen? Jostain syystä on lähes välttämättömän tärkeää olla paras. Ei niin, että sitä välttämättä pitäisi todistella kellekään muulle kuin itselle, mutta jos tietäisi olevansa paras tai ainakin lähes, saattaisi saavuttaa varmuuden omasta riittävyydestään muille ihmisille. Siinä kai se juju ehkä on.
Mutta onko sillä lopultakaan mitään väliä, tietääkö totuuden vai ei? Voiko oppia elämään epätietoisuudessa ilman jatkuvaa mittaamista ja puntarointia? Voi kunpa sielun voisi tutkia vaikka magneettikuvauksella, punnita ja mitata, saada tulokseksi jonkun kiistattoman totuuden. Olisi helpompaa tietää olevansa täysi torvi, kuin jatkuvasti arvailla asiaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Niin, minä vannon totuuden tavoittelun nimeen, mutta en kuitenkaan usko, että lopullisia totuuksia kukaan koskaan saavuttaa. Maailmoita on niin monia kuin ihmisiäkin: jonkun silmissä olet varmasti täysi torvi, jonkun toisen rinnalla veitsilaatikon terävin. Aina löytyy (masentuneena etenkin) niitä, joihin verrattuna et voi olla parempi. Mutta tänään voit olla parempi itsellesi kuin eilen.
Ei minulla ainakaan ole muuta vaihtoehtoa ollut kuin pyrkiä mahdollisimman sinuiksi itseni kanssa. Ne hetket, kun joku toinen pysähtyy kertomaan minulle ainutlaatuisuudestani, ovat vain harvinaista herkkua, eikä niiden varaan voi elämäänsä rakentaa.
Olen näköjään saanut pitkäaikaisvieraan, oikein mukavaa Alcinoe! Täytyy myöntää, että sydän pompahti kun näin jonkun kommentoineen =)
Näinhän se on, alt är ju relativt! Hölmöä ihmisenä olemisessa tuntuu olevan se, että lakkaamatta etsii jotakin, vaikka hyvin tietää, ettei sellaista mistään löydy. Toisaalta tämä on hieno piirre ihmisessä; sitkeys, jolla jaksaa puskea päin harmaata kiveä, jos se vaikka liikahtaisikin. Eihän koskaan voi tietää...
Tuo on se vaikea pointti, olla itse itseensä tyytyväinen sellaisenaan, ja samaan aikaan kuitenkin määrätietoisesti pyrkiä kohti parempaa. Pitäisi muistaa pysähtyä huomaamaan ne pienet askelet ja onnistumiset ennen uuden tavoitteen asettamista, ettei eläisi jatkuvassa riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tilassa.
Pahimman sortin norkoilijahan minä. =)
Niin, ja noihin legoihinkin liittyen: itsessä voi olla paljon sellaistakin hyvää valmiina, mitä ei meinaa tajuta arvostaa. Kasvaminen kai voi olla ihan vaan huomaamistakin.
Jaa. Torvi. En mä haluaisi olla torvi. Se on niin miehekäs ja heroistinen soitin (paitsi flyygelitorvi). Ennemminkin olisin harppu (eikä nyt viisastella vanhoista harpuista): iso päältä mutta ääni on niin keveä. Tai sellainen kitara millä soitetaan vain kaunista musiikkia. En haluaisi olla triangeli, mutta suurin osa ihmisistä taitaa olla sellaisia.
No minähän se torvi olinkin, etkä sinä... = ) Ja jos se kerran on miehekäs soitin, niin sittenhän tuo se on otettava kohteliaisuutena.
Lähetä kommentti