Sankarilla on äärettömät kivut järjettömistä ruumiillista vammoista. Veri valuu suupielestä rutikuivalle aavikolle hänen ontuessaan eteenpäin. Hän on menettänyt kaiken, mikä oli hänelle tärkää. Kaikkien paineidensa alla alkoholisoituneena hän yrittää sytyttää viimeisen katkenneen savukkeensa, mutta tikut ovat kastuneet hiestä. Mikä oivallinen sankari - miten kaunis kärsimys. Mutta silloin saapuu pelastava enkeli, ja kaikesta tuskastaan huolimatta nousee sankari ja kukistaa kaikki vastuksensa. Miten liikuttavaa...
Miten julmaa! Miten kertakaikkiaan julmaa on näyttää tuollaista tosielämän sankareille, jotka hiljaa kärsivät kenenkään tietämättä, kenenkään ihailematta ja kenenkään tulematta pelastamaan. Kyllä kai minäkin olisin valmis kärsimään, jos tietäisin, että joku tuolla katsoo, miten uljaasti osaankaan kärsiä, miten valtava voikaan ahdistus olla, ja miten urheasti sankari raahustaakaan läpi kurjuutensa, kunnes lopulta kaikki kääntyy hyväksi. Mutta kukaan ei katso, ja kaikki kärsimys menee hukkaan.
Nämä ajatukset nousivat mieleeni katsottuani kaltevan tornin, joka sinänsä oli ihan viihdyttävä elokuva, mutta joka oman depression keskellä tuntui julmalta vähättelyltä. Eikö joku voisi tehdä elokuvaa, jossa kärsimystä ei leikattaisi? Elokuvaa, jossa joku suorittaisi loputtomalta tuntuvaa synkän epätoivoista kärsimystään leikkaamattomana versiona. Siitähän voisi tehdä vaikka tositeevee sarjan. 12 vakavasta masennuksesta kärsivää asetettaisiin samaan taloon vailla mitään virikkeitä. Heille annettaisiin haastavia tehtäviä, kuten sängystä ylös nouseminen, ruoan laittaminen, kaupassa käyminen ja kelassa asiointi. Kerran viikossa pitäisi käydä juttelemassa psykiatrille, ja ulkomaailmaan ei saisi pitää mitään yhteyttä. Sitten aina jännitettäisiin, kuka seuraavalla viikolla lähtee talosta. No, lähti mopo pahasti käsistä ja molskahti itseironian mereen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti