Vihainen veljeni näyttää kasvonsa

Blogistanissa saamani palautteen, sekä omavalvonnan perusteella olen päätynyt ajattelemaan, että olen nykyään valmis hyökkäämään. Tänään tein tuon saman havainnon ihan oikeassa maailmassa. Melko pienestä ärsykkeestä kiehahdin, ja kovasti.

Olin eräässäkin paikassa tuottamassa heidän asiakkaalleen palvelua. Eli käytännössä minäkin olin heidän asiakkaansa. Olin lastin purkamisen ajaksi jättänyt autoni ihan kauniisti sivuun, joskaan ei pysäköintipaikalle. No, pihaan tulevalle tielle pysäköi rekka, jonka kuski ystävällisesti kysyi, onko hänen ajopelinsä tiellä, kun pitäisi ensin selvittää mihin ajetaan. No, ei ollut ainakaan minun tielläni, ymmärsin täysin tilanteen. No, hetken kuluttua paikan isäntä (mikä lie vahvimestari tai talonmies) tulee paikalle ja huutaa matkan päästä "onko tuo sinun autosi?" (tarkoittaen minun autoani). Vastaan asiallisesti, että on, ja kysyn siirränkö. Juu, siirrä. "Mihin", kysyn minä. No mahdollisimman pitkälle kuulemma. No, työtä käskettyä, siirrän auton parkkialueen takanurkkaan, ja nousen autosta. En ensin tajua tapahtunutta, mutta sitten ymmärrän, että huuto tarkoitti minua: "Hei tuurikuski, se on edelleen tiellä!" Anteeksi mikä? Tuurikuski? Niinkö hän kutsuu asiakastaan, joka on oma-aloitteisesti siirtänyt autonsa pois rekan tieltä? Pinna palaa, mutta hillitsen itseni, ja pyydän häntä (hieman kireästi, myönnän) kertomaan, mihin hän sitten täsmälleen haluaa minun pysäköivän, ja siirrän autoni siihen. Kuulemma rekka aikoo jättää "yhden osan itsestään" siihen parkkipaikalle. Kiehun edelleen raivosta. Milloin minä muka olen hänen muroihinsa kussut? Eikä se rekka siihen mitään "osaa" jättänyt, eikä auto olisi ollut tiellä siinä alkuperäisessäkään paikassa. Mutta ehkä hän ei vielä tiennyt sitä. Suunnittelen, kaikki mahdolliset nasevat huomautukset, joita hänelle voisin esittää, kun uudelleen tapaamme.

No, sitten päivän päätyttyä, kun olemme kahvilla hän kysyy "oletteko te huomennakin täällä?" Asiakkaamme vastaavat, että ovat he täällä seuraavat neljä päivää. Mies jatkaa, ja meille valkenee, että hän tarkoittaa meitä. Hänellä nimittäin on pulma, jossa hän tarvitsisi meidän apuamme. Ihan hänen ikioma pulmansa, joka ei mitenkään liity meihin. "Hoitaisitteko sen?" On miehellä Jumalauta otsaa! Kiehun taas, mutta lupaamme katsoa asiaa kun olemme juoneet kahvimme. "No, minun työvuoroni kyllä loppuu kohta." Ai hänen työvuoronsa loppuu kohta, jos me tulemme ratkaisemaan hänen pulmaansa. No, eipä se ole meidän ongelmamme.

Menemme sitten katsomaan tilannetta, mutta sitä ennen pitää keräillä tarvittavat välineet kasaan. Siinä kestää hetken, ja se sopii minulle ihan hyvin. Kestäköön. Päättyköön hänen työvuoronsa. Niin minunkin päättyi, ja nyt minun pitäisi tehdä hänen työnsä, ja hän uikuttaa kun HÄNEN työvuoronsa päättyy? No voi perkele! No, hoidamme homman, joka ei lopultakaan ole kovin suuri, mutta erikoisosaamisestamme on siinä apua. Joskin koko homma vaikuttaa meistä ihan turhalta. Hitto - pompottaako se meitä tahallaan? Haluaako se näyttää, kuka on herra talossa? Suunnittelen taas mielessäni kaikki piikikkäät kommentit valmiiksi. Mutta me hoidamme homman, mehän asiakaspalvelemme kaikkia kontaktejamme. "Katsomossa" notkuu kolme miestä, joista yksi on asiakkaamme, joka yrittää pelastaa tilanteen tuntiessaan selvästi myötähäpeää. Ja kolmas on kai ihan paikallinen, ja ihan asiallinen.

Homma tulee hoidettua, ja lattialle jää ylimääräinen naru. Ajattelin sen nyt ainakin jättää hänelle itselleen siivottavaksi, mutta minuun iskee piru. Vyyhteän kirkkaankeltaisen narun kauniisti ja käyn ojentamassa sen hänelle, hän kun istuu niin mukavasti ja kommentoi, että olisihan tuon voinut itsekin tehdä, vähän nopeammin vaan. Vitsiksi oli kai tarkoitettu, mutta ei ihan tavoittanut maalia. Minua ei enää vituta niin paljon, koska olen henkinen voittaja. Vaikka tuskin hän tajusi olevansa mitenkään väärässä. Luultavasti hän vain piti meitä juoksupoikinaan. Kysyi kyllä vielä, että laskutetaanko jotain. Tekisi mieleni sanoa, että kyllä, tonnin lasku tulee perästä, mutta olen kuitenkin vain ihan hiljaa. Ei, laskuteta, jos saadaan huomenna taas kahvia ja pullaa, niin eiköhän se ole ok. No, ei sitä kyllä kukaan olisi maksanutkaan. Poistumme paikalta, kun takaamme kuuluu: "Kiitos". Ei se kylläkään ollut talkkari, vaan se kolmas mies. "Eipä mitään." Myöhemmin ihmettelemme miehen käytöstä. Ehkä kaikkia ei vain ole luotu toimimaan ihmisten kanssa...

Hyvä on. Itse hikeennyin aika pienestä, ja suunnittelin kaikkea asiatonta ja typerää, ja osin toiminkin niin, joskin aika hienovaraisesti. Mutta tämä että suutun itseeni kohdistuvasta vääryydestä, on jotain uutta. Aiemmin olen vain alistunut muiden pompoteltavaksi. Nyt keitti kovasti, vaikkei sentään ihan yli asti. Sisäisesti kuitenkin puolustin itseäni. Sanoin itselleni, että hän on väärässä. Se on minusta iso askel edistystä! Hyvä minä! Turpiin sortajalle! (ihan noin kuvaannollisesti siis vaan)