Tuntuu taas, että olen totaalisen eksyksissä elämässäni, enkä osaa tulkita sitä lainkaan tehdäkseni minkäänlaisia valintoja. En osaa enää luottaa omiin havaintoihini. En osaa luottaa siihen, minkä itse koen oikeaksi. Kaikki näyttää olevan joko-tai-tai.
Haluaisin elämääni oppaan. Tai oikeastaan en sittenkään opasta, vaan matkakumppanin. Jonkun, joka kulkisi mukana, ettei tarvitsisi kulkea yksin elämänsä erämaassa. Nyt minä tunnen istuvani vankkurissa, joka on matkalla jonnekin. Jos haluan pysyä kyydissä, minun on mentävä sinne, minne muutkin menevät. Jos haluan mennä muualle, saan mennä sinne yksin. Minne vankkurit menevät, tai minne muualle voisin tai tahtoisin mennä, sitä en tiedä. Enkä tiedä onko sillä edes väliä minne menen, kunhan voisin vaikuttaa suuntaan.
Muut tuntuvat puhuvan jotain toista kieltä. He ovat jostain vieraasta maasta. Missä minun maani on? Missä on minun kansani? Onko sitä? Olenko vain jonkinlainen mutaatio, poikkeama vakiosta? Ymmärtääkö kukaan kieltäni, vai voiko sitä ylipäänsä ymmärtää?
Vaikka olen seurassa, olen silti yksin. Kunpa joku tulisi iltanuotiolle kanssani, ja puhuisi minun kieltäni. Kunpa niin olisi aina.
Monesti en näe mitään syytä, miksi yrittäisin. Usein en jaksa yrittää, vaikka näkisinkin jonkun syyn. Joskus yritän minkä itsestäni saan irti, mutta vaikka hetkessä onnistuisin ja kuvittelisin minulla olevan jotain mahdollisuuksia, ei kestä kauaakaan kun todistan itselleni, että kaikki oli vain kuvitelmaa, vain toiveunta, eikä todellisuudella ole taaskaan mitään muuta annettavaa kuin kipua.
Mutta mitä tässä suremaan, minullahan on kyyti elämäni päätepysäkille, matkaseuraa ja kaikki mahdollisuudet mihin tahansa. Pitää vain tietää mitä tahtoo, ja olla valmis tekemään tarvittava sen saavuttamiseksi. Eikö niin? Mutta voiko seppä kadottaa vasaransa niin, ettei enää pysty takomaan, vaikka kuinka nyrkillä hakkaisi kuumaa rautaa? Vai onko aina todella kyse vain siitä, että seppä toivoisi vasaran heiluvan itsestään?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti