Mutta mikä? Sekö, että otin esiin vanhan mörköni, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteeni? Vyöryikö se tilaisuuden tullen ylitseni? Vai sekö, että otin puheeksi asian, josta ei olisi saanut puhua? Pelkäänkö toisten vihaa vääryyteni takia? Vai olenko vain käyttänyt niin paljon energiaa, ettei sitä nyt taas ole käytettäväksi. Vai kiristääkö masennus vain otettaan parin löysemmän päivän jälkeen?
Ei taas oikein tule työn tekemisestä mitään, enkä oikein osaa käydä käsiksi ahdistuksen lähteeseen, kun en tiedä mistä se tulee. Aamulla olin kotona, ja syvennyin blogistaniin, pitkästä aikaa. Syventyessäni unohdin ulkopuolisen maailman, ja kinkkukiusauksen, joka olisi pitänyt ottaa uunista. Siitä sain ihan hienovaraisen palautteen. Huomasin saaneeni kommentin postaukseeni. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaa, niin toisaalta olin vähän pettynyt siihen, että se oli tutulta ihmiseltä, eikä joltain sellaiselta, jolla ei ole mitään annakkosuhdetta itseeni. Niin mukava ja tärkeä ihminen kuin hän onkin, niin kaipaan täysin riippumatonta peiliä itselleni. Sellaista, jolla ei ole mitään erityistä tarvetta tai odotusta minun suhteeni. Siis joku tuntematon.
Sitten tulin tänään toimistotöihin parin muualla vietetyn työpäivän jälkeen. Olisiko siinä ahdistuksen syy? Onko se tämä toimisto, joka minua ahdistaa?
Tämä ei ole sellaista pelonsekaista ahdistusta kuin ennen asiakaskontaktia. Se menee ohi sillä hetkellä kun homma lähtee käyntiin. Tämä on selittämätöntä, jollakin tavalla lamauttavaa tai kuristavaa ahdistusta, kuin aivot kävisivät ylikierroksilla vaarassa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Paine tuntuu sietämättömältä, kuin hengitystä pidättäessä, mutta tietä pinnalle ei vain oikein tunnu löytyvän, jotta voisi vetää helpottavan henkäyksen ilmaa keuhkoihin.
No, kai tämä tästä taas jossain vaiheessa helpottaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Minä olen ymmärtänyt, ettei ahdistus tarvitse mitään syytä tullakseen, näin siis minulla.
Toisaalta joskus jokin toiminto voi laukaista ahdistuksen. Mutta se syy: ei sitä kai ole, ahdistus vain leijuu - joskus enemmän, joskus vähemmän läsnä.
Ei ole sanoja auttamaan, mutta toivon kanssasi, että se joskus menee ohi. Edes helpottaa.
Jep. Näinhän se taitaa olla, että usein se kuristaa ihan ilman syytäkin, ja pienikin ärsyke saattaa laukaista ihan kohtuuttoman suuren ahdistusreaktion siihen ärsykkeeseen nähden. Kerran esimerkiksi olin kävelyllä, ja ilmeisesti ylämäki laukaisi valtavan ahdistuksen. Pystyin tuntemaan, miten se muutamassa sekunnissa valtasi minut, kuin joku olisi ruiskuttanut suoniini jotain ahdistusseerumia.
Minä olen toipunut ihan kohtuullisesti siitä, mitä tuossa keväällä vielä oli. Hyvänen aika, siitä on puoli vuotta. Ja toivo elää, että joskus pääsisin jotenkin itseni herraksi.
Kiitos myötäelävästä sanattomuudestasi ;), arvostan sitä. = )
Lähetä kommentti