Se tapahtuu taas. Olen herännyt unesta, jota normaali valveillaoloaikani muistuttaa. Olen herännyt todellisuuteen, joka vanhasta tottumuksesta mitä pikimmin osoittautuu jollakin tapaa niin mahdottomaksi, että päätän unohtaa sen olemassaolon, ja nukahtaa uudelleen. Nukutan tunteeni turtaan tiedottomuuteen.
En herää helposti, vaan havahtuminen vaatii jonkinlaisen pienen maanjäristyksen. Jotakin, mikä on riittävän voimakasta tunkeutuakseen läpi teräksen. Se voi olla sitä hyvässä tai pahassa, lopputulokseen sillä ei ole vaikutusta. Se suunnaton onni, johon olen herännyt tuntuu mahdottomalta saavuttaa, tai se kurjuus, oma tai toisten, kertakaikkiaan sietämättömältä.
Kipu ja sietämättömyys eivät olle suorassa yhteydessä vallitsevaan todellisuuteen, vaan kokemieni tunteiden äärimmäisyyteen. Tarvitsen sumua, jonka suojiin voin laskea itseni. Sumua jonka keskellä olen näkymättömissä maailmalta, ja maailma minulta. Kunnes taas jonakin päivänä tuuli saa sumun haihtumaan.
Tyhjyys sisälläni estää kirjoittamisen. Nyt olen läsnä, tässä hetkessä. En tiedä miten kauan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti