Kun teen virheen, minut hylätään.Totesin, ettei se tosiasiassa taida pitää paikkaansa. Pitäisi olla melko iso virhe, että ne joilla jotain merkitystä yleensä on, minut hylkäisivät. Mietittiin sitten, että miltä se tuntuisi, jos minut hylättäisiin. Yritin miettiä, mutten keksinyt. Miltä se tuntuisi? Ei miltään? Eikö minusta tuntuisi miltään, jos minut hylättäisiin? Enkö kiinny ihmisiin niin paljoa, että antaisin heille tilaisuuden hylätä minut? Mikä häkellyttävä havainto, mutta toisaalta se selittäisi paljon. No, se oli nyt sivuseikka. Joka tapauksessa johtopäätös oli, että jos hylkääminen ei kerran pelota, niin mikä virheiden tekemisessä sitten pelottaa?
Ei tarvinnut kauankaan kaivella, että löytyi negatiivinen huomio, kritiikki. "No miltä se sitten tuntuu? Se tuntuu totaalisen murskaavalta. Sitä litistyy maahan toisen syyttävän sormen alla. Ja se tekee kertakaikkisen hirvittävän kipeää. Kauhea tilanne, jota pitää välttää keinolla millä hyvänsä. Siksi virheitä pitää välttää.
Murskautuminen ja lyttääminen on peräisin kotoa, lapsuudesta, kun mikään ei ole oikein. Se herättää Avutonta Raivoa. Pyrkimyksen taistella, kapinoida ja hyökätä vastaan. Mutta niin ei voi tehdä, koska murskaantuisi vain pahemmin. Avuton Raivo. Minä muistan sen useimmista keskusteluistani isän kanssa. Miten olen pakahtua sisällä kiehuvaan raivoon, jolle ei ole tietä ulos. Siihen avuttomuuteen, kun ei voi muuta kuin niellä ulos pyrkivää raivoa takaisin, vaikka on tukehtumaisillaan siihen. Miten se on ryöpsähtämässä esiin, ja sitä on pakko pidätellä sisällään kävelemällä huoneessaan edestakaisin, kuin häkkiin laitettu leijona. Kuin lapsi jolla on pissahätä, muttei paikkaa minne pissata. Sitä on avuton raivo.
Ei voi taistella, eikä voi jäädä siihenkään, lytättäväksi. Ei voi myöskään paeta, sillä mihin lapsi kotoaan pakenisi. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ahdistua. Ja tätä ahdistusta minä olen kantanut mukanani aina, tähän päivään saakka.
Terapeutti vertasi tilannetta poterosyndroomaan. Eturintamalla poterossa kranaattikeskityksen aikana. Vihollinen pommittaa asemia niin, että poteroon jääminen tarkoittaa todennäköistä osumaa kranaatista. Ei voi jäädä paikoilleen odottamaan, koska se tarkoittaa tuhoa. Ei voi myöskään hyökätä kohti vihollista, koska ne ampuvat, ja taas kuolee. Paetakaan ei voi koska silloin omat ampuvat karkurina. Mitä siis tehdä? Tämä on minun rintamani, minun umpikujani ja minun traumani.
"Meidän on siis selvitettävä, mikä saa sinut uskomaan, että sinut voi sillä tavoin lytätä. Ei hätää, meillä on vuosi aikaa."Niin. Mikä minut saa uskomaan, että minut voi sillä tavalla lytätä? Voiko minut? Senkö takia minä koen jääväni tappiolle jopa lasten uhmaa vastaan? Siksikö minä pirstoudun esiteini-ikäisen nuoren uhmakkaasta katseesta? Koska minulle on opetettu, että uhma on pahasta? Koska se osuu johonkin, mikä on aivan liian kipeää?
Ja minä olen luullut sen johtuvan minusta. En ole tiennyt kaikesta siitä kivusta, joka jokaisella istunnolla kaivautuu esiin jostain pimeistä nurkista. Mutta minä en pelkää sitä kipua. Se ei voi tehdä minulle mitään. Kun minä näen sen, ymmärrän itseäni paremmin. Tule siis kipu leikkimään minun kanssani, minä tarvitsen sinua tullakseni vahvaksi.
Minulla on pirun hyvä terapeutti. Voisinpa jakaa hänet kaikkien kanssa.
(yritin etsiä tähän clip art kuvan, jossa iso peukalo liiskaa miehen. Se olisi ollut täydellinen. En vain löytänyt.)
3 kommenttia:
Hitto miten paljon samanlaista omassa elämässä. Minä vaan annoin raivolle periksi ja päästin irti. Sekään ei ole sinäänsä hyvä että syyllisyys niistä teoista on hirveä. Ja tilanteessa jossa esiteini-ikäinen nuori katsoo minua uhmakkaasti, koen että jos tuijotan takaisin hänelle tulee käymään huonosti. Ihan kuin oltaisiin jotenkin käänteisesti samalla viivalla. Toisaalta minä en ole pahasti masentunut.
Mitä ikinä teitkin, se on mennyttä, tehty. Meillä ei ole valtaa menneisiin, eikä niillä meihin. Lopulta vain se merkitsee, mitä tekee tänään, nyt juuri.
Eilen ei voi tehdä mitään, eikä huomennakaan. Vain nyt voi tehdä asioita. Sen minä koitan oppia.
Joo, minä koitan päästä tilaan jossa voin vastata tuijottavalle teinille lempeään sävyyn: "Mitä miehellä on mielessä?" Kokematta uhkaa, tai uhkaamatta. Silloin minä olisin tyytyväinen.
Olen koettanut opetella puolieni pitämistä, mutta en tahdo mennä toiseen ääripäähän, koska siitä tuntuisi tulevan melkein yhtä kurja olo, kahdelle.
Niin, en tiedä. Minulla ei ole tyydyttävää vastaust asiaan, koska tiedän aivan hyvin että minussa on sellainen piirre joka haluaa nöyryyttää ja vahingoittaa niitä jotka nousevat vastaan tai uhkaavat minua tai läheisiäni. Olen aivan varma että se on aina ollut siellä, jo ennen syntymääni. Uskon että se on olemuksessani, yksi niistä tekijöistä jotka minua ylipäätään määrittää olentona.
Kykyni käsitellä sitä on ollut heikko ja toisaalta se raivo oikeuttama toiminta on huumaavaa ja addiktoivaa. Se lie ainut ristiriita ja ongelma nykyään. En halua hukuttaa sitä, mutten olla kontrolloimaton ja itsetuhoinenkaan.
Lähetä kommentti