Löysin vasta-argumentteja teorialleni ollessani kolmen kuukauden sairaslomalla. Kun en käynyt töissä, tuntui perhe-elämä etenkin parempina aikoina varsin siedettävältä, usein jopa mukavalta, tietenkin niissä rajoissa, mitä masennus antoi myöten.
Ajattelinkin jo löytäneeni jotakin uutta sisältäni. Jonkin uuden kyvyn olla olemassa toisia varten, kyvyn rakastaa, läheisyyden. Voihan olla, että masennus veti kohti perusasioita, tai ehkä vain kipu sai turvautumaan niihin kaikkein turvallisimpiin ihmisiin, kaikkien muiden ihmiskontaktien kuihtuessa pois. Saattoihan se olla siskon itsemurhayrityskin, joka laittoi ajattelemaan, millaiset eväät haluaa omille lapsilleen antaa. Ehkä nämä kaikki yhdessä, sama se. Pääasia oli, että kykenin olemaan osa perhettäni.
Ajatus totaalisesta muutoksesta kuitenkin haihtui töihin palatessa, sillä tilanteeseen tuli takapakkia. Vähitellen alkoi mielessä muhia uusi ajatus: ehkä en olekaan koskaan ollut kykenemätön perhe-elämään sinänsä. Ehkä minulla vain ollut siihen energiaa. Ehkä työnteko ja mahdollinen krooninen masentuneisuus vain oli vienyt niin paljon energiaa, ettei kotona enää ole ollut mitään annettavaa. Ehkä silloin vaatimus siitä, että pitäisi vielä ammentaa itsestään on saanut ahdistumaan lisää ja pakenemaan omiin oloihini.
Tätä tukisi ainakin se, että minä kyllä pidän lapsista, ja lasten kanssa leikkimisestä. Minä myös tiedän, että omat lapseni ovat minulle tärkeitä. Siksi onkin niin ahdistavaa, ettei saa annetuksi heille sitä, mitä he kaipaisivat eniten, eli läsnäoloa.
Koska vaimo edustaa myös lapsihässäkkää, joka pyörii lasten tarpeiden ympärillä, on häntäkin vaikea lähestyä. Henkinen läsnäolo nostaa mieleen vaatimuksen siitä, että pitäisi tehdä jotain enemmän ja paremmin, ja ahdistuksen siitä, ettei jostain syystä pysty niin tekemään.
Kaikkien näiden "järkevien" itsepuolustuspäätelmien takana kaihertaa armoton syyllisyys ja epävarmuus. Entä jos olenkin vain yksinkertaisesti piittaamaton, omahyväinen ja laiska, käytän hyväkseni vaimoni kiltteyttä, ja viis veisaan lasteni hyvinvoinnista?
Ja kaiken tämän taustalla kummittelevat niin tutut kysymykset:
- Onko olemassa absoluuttista pahuutta ilman järkevää selittävää syytä?
- Voiko legopalikoistaan rakentaa sellaisenkin tornin, jota niistä ei näyttäisi saavan, jos vain tarpeeksi yrittää?
6 kommenttia:
Luulisin, että tuo läsnäoleminen on mielen sairauksissa kaikille vaikeaa ellei mahdotonta. Oma kokemukseni ainakin on sama kuin sinun, vaikka olenkin äiti. Syyllisyys on seuralaiseni. Tahtoa löytyy, mutta keinoja ei.
Minulla ei kokemuksia ole perheestä, koska ei ole lapsia jne.
Minusta on kuitenkin niin, että jos ei jaksa niin ei jaksa. Ei kai sytostaattihoitoistakaan syyllistetä lääkkeiden aiheuttamasta pahoinvoinnista. Milloin ymmärretään (tai annetaan lupa itselle), ettei masennus ole asennevamma tai itse aiheutettu "tila".
Minä en halua lapsia, koska minusta epäilemättä tulisi huono äiti. En ollenkaan epäilisi, jos olisin se, joka lukitsee lapset arkkuun ja odottaa heidän tukehtuvan. Parempi, ettei tällainen sikiä.
Niinhän se kai on, että se läsnäolo on masentuneena vaikeaa. Mutta hitostako sitä itsekään tietää, onko masentunut vai vaan laiska ja negatiivinen? Jos sen itse tietäisi, niin ei sitten muiden kommentit niin haittaisi. Mutta kun ei itsekään ole varma.
Jones, se, että mietit näitä asioita, kertoo, ettet tahallaan jätä lapsia huomiotta. Jos olisit vain ilkeä ja laiska, et uhraisi ajatusta syyllisyydelle.
Ellen sitten defensiivisesti rakenna itselleni sellaista "puolustusta" turvatakseni omaa selustaani. ; )
On mahdoton tietää, mikä omista mielenliikkeistä on totta, ja mikä tehokasta kieltämistä tai erilaisia defenssimekanismeja. Ihminen osaa kusettaa myös itseään, ja vieläpä ihan tiedostamatta, joten siitä on vaikea jäädä itselleen kiinni.
"Luulin pitkään, että perhe-elämä on minulle ylipääsemätön haaste."
Tuttu, tuttu ajatus. Minä nimittäin olen aivan varma että minusta ei tule minkään sortin perheenpäätä nykyisillä standardeilla, paitsi ehkä vahingossa. Siinä tapauksessa aion tosin tehdä kaikkeni etten tuota tähän maailmaan syrjäytynyttä äpärää oman mielihyväni kustannuksella.
Jos ei aborttia tule, niin muutan asumaan. :P
Tuo loppu menee ohi omasta ajatusmaailmastani. Mielestäni siinä paistaa halu miellyttää ja syyllisyys siitä ettei sekään riitä itselle? Tarkoitan, jos lähdetään katsomaan mitä piittaamaton, omahyväinen ja laiska mies tekisi, meillä olisi käsissämme taas yksi yh-äiti.
Lähetä kommentti