En aiemmin osannut arvostaa riittävän hyvää, enkä uskonut kenenkään muunkaan arvostavan. Kuvittelin kaikkien vaativan täydellistä, ja siksi minunkin olisi pitänyt suoriutua kaikesta täydellisesti tullakseni hyväksytyksi. Ja jotkut tuntuvat vaativankin kaikesta maksimaalista täydellisyyttä.
Kuulin juuri asiantuntija puhujasta, joka erään asiakasyrityksensä kanssa oli joutunut tekemään erittäin tiukan sopimuksen, jossa määriteltiin sanat joita ei tule käyttää puhuessa (karskit tai ei hienovaraiset ilmaukset) Siinä määriteltiin myös, että parta tulee ajaa, ja käyttää partavettä. Ja että kuulijoiden aktivoituminen on yksinomaan puhujan vastuulla. Paikalla olisi siis ilmeisesti ihmisiä, jotka eivät siedä minkäänlaista vajavaisuutta, eivätkä kanna vastuuta omasta oppimisestaan. Saman tyyppisiä esimerkkejä on varmasti loputtomasti. HALOO!! Ketä se haittaa, jos ei puhujalla ole partavettä!?
Entäs työpaikkailmoitukset? Niissä kaikissa haetaan vain hieman maksimaalisen täydellistä parempia ihmisiä. Siitä, mitä joku on joskus onnistunut tekemään (tai ainakin kuvittelemaan) tulee yhtäkkiä kaikkien vähimmäisvaatimus. Miten realistista se on? Miten joku voi olla niin täynnä itseään, että ei ole valmis suvaitsemaan läheisyydessään maksimaalisen alle jääviä asioita? Raha on vain värikästä paperia, ja silti sitä heiluttamalla voi kuvitella saavansa mitä ikinä keksii tahtoa? Hullua.
On aina olemassa oikeus vaatia ja varjella oikeuksiaan. Entä onko enää olemassa oikeutta tehdä virheitä? Onko oikeutta olla epätäydellinen? Vain juuri niin hyvä, että kykenee riittävässä määrin? Onko oikeus hyväksyä ja antaa anteeksi? Onko oikeus luopua omastaan toisen hyväksi? Onko oikeus käyttää parhaalla tavalla hyväksi se mitä saa, sen sijaan, että paiskaisi sen antajan kasvoille, koska se ei ollut täydellinen?
Olen vähitellen oppimassa tätä. Asiakastilaisuus ei enää ahdistanut, koska arvelin sen sujuvan riittävän hyvin, kunhan vain valmistaudun hyvin. Täydellistä siitä ei varmasti tulisi, eikä tarvitsisikaan. Kunhan tekisin parhaani ollakseni keskinkertainen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Työpaikkailmoituksissa on hyvä pistää pyynnöt yläkanttiin, luulen ma.
Sinä oikeasti vaikutat siltä että olet hiffannut jotakin mitä ennen et ja että sillä on ollut vaikutusta. Se on paljon kenelle tahansa.
Niinpä kai, työnantajan kannalta onkin, ymmärrettäväähän se on.
Jaa, joo. Oon mä kai jotain hiffannu, ja olisko tässä jotain kemiallisiakin muutoksia tapahtunut aivoissa, en tiedä. Lopputulos kuitenkin on se, että arvostan enemmän itseäni tällaisena kuin olen, enkä pyri jatkuvasti olemaan jotain muuta.
Ja sinulta Kami olen oppinut hieman suoristamaan selkärankaani.
Näillä mennään.
Lähetä kommentti