Unohdin terapiani, kunnes terppa soitti. Sovittiin, että tulen heti. Hävetti.
Puhuttiin ensin näistä arjen ongelmista, kuten valvomisesta, hajamielisyydestä, syömisestä ja itsekurin puutteesta yleensä. Tavallisesta työpäivästä. Sitten siirryttiin työmotivaatioon.
Se on heikko. Olen pitkään miettinyt työpaikan vaihtoa, mutten ole keksinyt mitään missä pärjäisin. En voi aloittaa mitään, mitä en jo osaa valmiiksi. "Ahaa, sääntö on siis, että kaikki pitää osata jo valmiiksi." No, tai ainakin oppia kerralla. Virheitä ei saa tehdä. Ei virheitä. Ei saa olla tyhmä. Ei saa aiheuttaa hankaluuksia. Ei pidä kysyä. Pitää tietää. Pitää pärjätä.
Hitto, on mahdotonta osata kaikkea valmiiksi, tai edes oppia kerralla. Voiko kukaan olettaa, että joku osaisi valmiiksi kaiken tai edes oppisi kerrasta? Oletanko minä sitä muilta? No en! Miksi muut sitten olettaisivat minun osaavan kaiken? Olenko minä itse ainut, joka sitä minulta vaatii?
Jumitanko minä elämäni omaan vaativuuteeni? Vältänkö minä kaikkea muutosta, koska oman osaamattomuuden kohtaaminen ahdistaa ja muiden mahdolliset vaatimukset pelottavat niin pirusti? Onko se reilua? Onko tämä maailma muka rakennettu supermiehistä ja kissanaisista? No ei ole! Ei hitto ole! Kaikki täällä on puutteellisia ja kelvottomia, mutta samalla myös täydellisiä ja kelvollisia.
Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. Silti ne kaikki ovat lunta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kovia ovat koettelemukset meillä työn sankareilla.
Levottoman sielun arjen ongelmista pahimpia lienevät sairaus ja tulevaisuuden-ja kuolemanpelko.
Vain lyhyt hetki ajasta iankaikkisuuteen.
Ja sitten meidän Herramme muurahainen saakin maistaa paratiisin iloa tai tuonalan vaivan tuskia,ks.Raamattu Luuk.16:19-31
Onko tuo Herraltamme oikein ja nätisti tehty luomaansa Jumalan kuvaa kohtaan?
Tämä postaus olisi voinut olla minun kirjoittamani (jopa tuota terapeutilta myöhästymistä myöten, sitä on sattunut useammin kuin kehtaan edes myöntää), niin täysin samanlaisia ajatuksia pyörii omassakin päässä.
Minulla on myös ajatus, että minulta vaaditaan toimissani täydellistä virheettömyyttä, tai muuten saan osakseni paheksuntaa tai epäluuloja. Ja myös, että pystynkö minä suorittamaan mitään työtä vaaditulla tavalla - ja että kuka sitä lopulta vaatii?
Kunpa osaisin vastata.
Mukava kuulla kommenttejasi Brim. Luulen, ettei sitä täydellisyyttä vaadi kukaan muu kuin me itse. Meidän virheiden tekemisen ja arvostelulle alttiiksi joutumisen pelkomme. Se vaatii meiltä mahdottomia. Vaatii olemaan virheetön, emmekä me sellaista vaatimusta voi millään täyttää. Siksi olo on niin epäonnistunut, mitätön ja ahdistunut.
Ja kyllähän jotkut muutkin vaativat virheettömiä suorituksia, mutta he ovat yhtä väärässä. Heillä on yhtä vinoutunut perspektiivi kuin meillä itsellämme (tai päinvastoin). Ja he ovat yhtä väärässä vaatimuksineen, kuin omat pelkommekin.
Niin minä luulen. Niin minä uskon, että rakentamalla terve perspektiivi, voi oppia tekemään virheitä. Rakentamalla sellainen perspektiivi, ettei elämän tarvitse olla täydellistä. Ettei meidän tarvitse olla täydellisiä. Riittää, että tekee parhaansa ollakseen keskinkertainen.
Ja Mikko: Maallinen vaellus voi tuntua myös kiduttavan pitkältä, kunnes vihdoin kuolema päättää kärsimykset ikuisiksi ajoiksi. Jokaiselta samalla tapaa. Ikään, rotuun tai uskoon katsomatta. Kuolema on tasapuolinen ja jämpti. Se kohtelee kaikkia samalla tavalla, se on jokaiselle yhtä täydellinen. Enkä usko, että sen jälkeen totta vie on enää kärsimystä sen paremmin kuin iloakaan.
Lähetä kommentti