sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Ratkaiseva ajatus

Tänään haluan ajatella muutaman ajatuksen ratkaisukeskeisyydestä. En varsinaisesti ratkaisukeskeisestä terapiasta, vaan arkisemmasta, ratkaisukeskeisestä ajattelusta.

Lähestytäänpä asiaa ongelman kautta. Mitä ajattelen, kun vastaan tulee ongelma? Minkä ajatuksen se minussa laittaa liikkeelle? Väitän, että vastaus tähän kysymykseen on elämäni kannalta hyvin merkittävä. Mitä mieleen juolahtaa, kun edessä on pulma.

Ajattelenko minä silloin:
- Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
- Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
- Ei minulla ole mitään ongelmaa!
- Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
- Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?

Mihin nuo eri ajatusmallit johtavat?

Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
Mitä tässä siis oikeastaan sanotaan? Että tilanne vastaa mittavuudeltaan koko elämää, ja lisäksi tämä tilanne, kuten kaikki muutkin, on mahdottoman vaikea. Tähän sisältyy myös ajatus siitä, että elämän pitäisi tulla meitä vastaan itsestään jotenkin toisenlaisena ilman, että meillä on elämämme kulkuun mitään valtaa. Saahan tuollainen ajattelu kenet tahansa lannistumaan, ja lakkaamaan edes yrittämästä.

Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
No entäs tämä? Ajatus lähtee siitä, että joku on tahallaan asettanut eteemme pulman, ja haluamme tietää kuka sen teki; luultavasti rangaistaksemme häntä. Lisäksi ajatuksen mukaan ongelman avaimet ovat tällä toisella henkilöllä, eikä itsellä ole ongelman syntymiseen tai korjaamiseen osaa eikä arpaa. Muuten kuin pakottamalla tuo toinen henkilö korjaamaan virheensä.

No, kausaalisuuden periaatteella on löydettävissä henkilö, joka on myötävaikuttanut tilanteeseen tavalla tai toisella. Hän kuitenkin pyrkii pysyttelemään parhaansa mukaan piilossa. Kukaan ei myöskään enää uskalla tehdä mitään, koska kaikki pelkäävät syyllistyvänsä virheisiin. Luovuudelle ei jää tilaa.

Ei minulla ole mitään ongelmaa!
Saattaa äkkiseltään kuulostaa positiiviselta suhtautumiselta, mutta tällä kertaa kyse on ongelman kieltämisestä. Suuriakin ongelmia voi koettaa mitätöidä tahdonvoimalla, jotta harmonia säilyisi, ettei ketään loukattaisi, tai ettei itse jouduta vaikeaan tilanteeseen. Näennäinen tasapaino peittää alleen jatkuvia pulmia, joiden kieltäminen synnyttää valheiden ja ongelmien kierteen.

Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
Rationaalinen ratkaisu. Kutsutaan paikalle konsultti, joka tekee vuoden tutkimustyötä, ja kertoo sitten mikä näyttäisi olevan ongelman ydin. Enää pitäisi miettiä miten tilanne ratkaistaan. Analyysi toimii tietysti hyvänä pohjana ratkaisuille, mutta on hyvä miettiä milloin kannattaa käyttää paljon resursseja asiaan, jolla oikeastaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
On olemassa jonkinlainen lähtötilanne, se on oleellista. Tärkeintä on kuitenkin on se, mihin on menossa. Ei ole välttämätöntä tietää, miten tilanteeseen on päädytty. Sama lopputulos voidaan saavuttaa myös miettimällä miten jatkossa päädytään halutunlaiseen tilanteeseen. Ei etsitä syitä, vaan ratkaisuja. Ei siis myöskään syyllisiä, vaan ratkaisijoita.

Tavoitteensa asettaminen tuntuu usein vaikealta. Samassa silmänräpäyksessä kun esittää itselleen jonkin tavoitteen, keksii myös miksei ikinä voi saavuttaa sitä. Kaikki näkyvissä olevat esteet tulevat mieleen. Ei oikein uskallakaan ajatella mitään positiivista tulevaisuutta, kun sen näkeminen saa näkemään myös kurjan nykyisyyden.

Tavoitteen asettamisessa voi auttaa ihmekysymys:
"Jos yön aikana olisi tapahtunut ihme, ja aamulla setä olisikin täti. Kuu olisikin juustoa. Ja muutenkin kaikki olisi mahdollista, niin millaiselta minun tilanteeni silloin näyttäisi, millaista elämäni olisi?"

Kun tällä tavalla on asettanut toiveensa tavoitteeksi, se tuntuu tavoittamattomalta ja kaukaiselta kuin aurinko. (siihenhän vaadittiinkin ihme). Jotta kuitenkaan ei sortuisi epätoivoon mahdottoman edessä, on syytä rakentaa portaat. Sellaiset sopivan kokoiset askelmat, joita pitkin voi nousta pieni askel kerrallaan kohti sitä omaa aurinkoaan. Mitä minun täytyy tehdä, jotta pääsen kiipeämään ensimmäisen pienenpienen askelen kohti omaa ihmettäni? Entä toisen? Ja vähä vähältä auringon luokse kapuaminen ei näytäkään enää mahdottomalta, vaan mahdolliselta, ja kaiken lisäksi monista askelista huolimatta houkuttelevalta.

Tähän asti ei ikinä pääse, jos tyytyy etsimään syyllisiä tai tuijottaa vain tehtyihin virheisiin, kieltää ongelman olemassaolon kokonaan, tai antaa heti kättelyssä pulmilleen kohtuuttomat mittasuhteet.

Lisää voi lukea vaikkapa Ben Furmanin ja Tapani Aholan kirjasta: Muuttuset - terapiasta ratkaisuihin.

2 kommenttia:

Kami kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu, mietinpä itsekin tämän läpi. Työni on enimmäkseen ongelmien ratkomista.


- Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...

Ei-rakentava lähestymistapa. Pitää hylätä ennenkuin lause on lopussa.

- Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!

Ei-rakentava lähestymistapa, paitsi ehkä siinä sivussa menee pienenä vittuiluna, mutta syypäiden etsiminen on aikaavievää hommaa. Aikaa joka on pois ratkaisemisesta.

- Ei minulla ole mitään ongelmaa!

Kieltämistä vai sitä ettei pidä ongelmaa ongelmana, vaan haasteena? Kieltäminen on maailman ei-rakentavin tapa ratkoa asioita.

- Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.

Kyllä ja ei. Liika analysointi voi olla turhaa.

- Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?

Viimeinen vaihtoehto tai jos pulma on selkeästi suuri. Ei ole mitään järkeä koittaa ratkaista itse ongelmaa jonka ratkaisussa joku muu on parempi. Jos ei muuta, on hyvä kuunnella toisen mielipide. Työyhteisössä myös muiden tietoisuus ongelmista ja niiden ratkaisusta nopeuttaa; Jonkun toisen ei tarvitse enää ratkaista ongelmaa jota sinä olet ollut ratkomassa. Hän voi kysyä: "Hei etkös sinä paininut tämän kanssa joku aika sitten?"

Jr. Jones kirjoitti...

Heh, kiinni jäin. Ajattelin, että ongelma on yhteinen, mutta saarnaamisen tuntua välttääkseni kirjoitin ikään kuin itsestäni. Toisaalta tuo kuulostaa oleelliselta seikalta, että avun pyytäminen on viimeinen keino.