Zeniä ja puutarhaa

Vielä vähän pysähtyneisyyden aikakaudesta. Olen jo pitkään ollut niin kyllästynyt omaan rajoittuneisuuteeni, että motivaatio itsensä korjaamiseen on ollut suuri. Lähdin siis aika pian diagnoosin jälkeen kirjastoon hakemaan kirjallisuutta. Kaksi erityisen hyvää kirjaa löysin. Ja niistä toinen oli tämä paljon mainostamani Philip Martinin oiva opus Zen - Tie läpi depression. Siitä sain ajatuksiini jatkuvan ahdistuksen rinnalle jonkinlaista rauhaa.

Samaan aikaan minun luontovillitykseni eteni siihen pisteeseen, että aloin harjoittamaan puutarhan hoitoa. Luin Zen-buddhalaisuudesta ja hoidin puutarhaa! Enpä olisi uskonut. Oli kuitenkin tavattoman hienoa tarkkailla, miten elämä syntyi, miten lehdet kasvoivat suuremmiksi, varret pidemmiksi ja kukkien nuput pullistuivat, kunnes aukesivat loistoonsa. Värkkäsin jopa omin pienin käsin pajuista sellaisen köynnöskehikon (joka kuitenkin tappoi köynnökseni).

Puutarhasta tuli henkireikäni. Siellä saattoi puuhastella jotain, mikä sai ajatukset pois omasta kurjuudesta. Siellä voi käyttää luovuuttaan, ilman käden taitoja. Kasvithan osaavat kasvaa ihan itse. Söin myös suurimman osan aterioistani pihan puolella, tarkkaillen tapahtumia ympärilläni. Likainen lapsi osui edellisen postauksen kommentissaan ytimeen; kun ihmiset eivät jaksaneet kiinnostaa (tai oikeastaan pelottivat liikaa), löytyi luonnosta sellaista aitoa ja vilpitöntä elämää, jota saattoi tarkkailla.

Sekä zeniäinen elämänfilosofia, että puutarhainnostus laimenivat sen myötä kun ahdistus väheni, ja sairasloma loppui. Ne olivat siis terapeuttisia toimenpiteitä, jotka auttoivat selviämään pahimman yli.

No, liittyi siihen muutakin. Aloin työstää kadonnutta suhdettani vanhempiini, noin sähköpostin välityksellä kun kasvokkain oikeista asioista puhuminen on vähän liian vaativaa. Sen prosessin aikana tulin sinuiksi isäni kanssa. Pystyin jättämään taakseni katkeruuden, ja hyväksymään isäni sellaisena kuin hän on; omana vajavaisena itsenään, kuten me kaikki olemme. Äidin kanssa ei mitään ongelmia sinänsä ollutkaan, koitin vain kuroa etäisyyttä umpeen. Samoin omiin sisaruksiini.

Onneksi sain myös lähetteen psykiatrian polille, missä haastattelun jälkeen sovimme sellaisen lyhyen terapian aloittamisesta. Kävin siellä kerran viikossa, ja siitä todella oli paljon apua. Suurin oivallukseni oli, ettei minun ehkä tarvitsekaan aina miellyttää kaikkia, vaan saan tehdä oman pääni mukaan siten, kuin minusta oikealta tuntuu.

Ja tämän kaiken sysäsi liikkeelle sellainen ihminen, joka on minulle ollut äärimmäisen arvokas, ja korvaamaton tuki etenkin prosessin alkuvaiheessa. Sekavan vuodatukseni perusteella hän minut ohjasi hakemaan apua lääkäristä, ja oli erinomainen kuuntelija. Että kiitos vaan, jos tätä lueskelet. = )

Ihmeellisen kärsivällinen ja muutenkin ihana on ollut vaimoni, joka on jaksanut läpi kaiken saamattomuuteni, kaiken suruni, kaiken pessimismini, synkkyyteni, vetelyyteni ja muun rasittavan millä depressio minut vuorasi sisältä ja ulkoa, kaikkien tavanomaisten heikkouksieni lisäksi ; )

Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni siitä arvokkaasta ja pyyteettömästä työstä, jota olen hyväkseni tehnyt.

Mitenkäs tämä nyt tällä lailla karkasi käsistä? No, ei se mitään. Kiteytän vielä kaiken yhteen viisaaseen lauseeseen, jota siis en ymmärrettävästi ole itse keksinyt: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää ole. Tästä elämässä on kyse!

Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä kiitän itseäni kaikesta siitä työstä, jota olen oman paranemiseni eteen tehnyt.