Olen levoton. Viiden sekunnin odotusaika missä tahansa asiassa on liikaa. Ajoittain tuntuu, kuin olisi puoliksi unessa, tai jossakin ihan muualla. Ahdistaa.
Herätessä kaikki oli vielä hyvin. Olin eilen selkeästi saanut sellaisen olon, että tänään kaikki menee paremmin. Aamulla heräsin melkein virkeänä kellon soittoon kahdeksalta. Kävin suihkussa ja olin ihan hyvällä mielellä. Sitten kaikki kääntyi taas hetkessä ihan päälaelleen.
Kun voi huonosti, ei jaksa välittää juuri mistään. Heti kun on hetkellisesti helpompaa, tulevat mieleen kaikki ne asiat, jotka ovat jollakin tapaa pielessä. Siinä ei sitten kauan menekään, kun ei taas ole yhtään hyvä olla.
Olen raahautunut töihin, mutta työpaikka on tällä hetkellä enemmänkin vain pakopaikka, jossa voi hetkeksi sulkeutua pois muiden ihmisten maailmasta. On myös mukavampaa, että voi sanoa käyvänsä töissä, vaikka töiden tekemisen kanssa onkin vähän niin ja näin. Kyllähän jotain aina joskus saa aikaan. Sairaslomakaan ei oikein ole mikään vaihtoehto, ennen kuin on ihan pakko.
Elämä on taas tällaista viivytystaistelua. Tai oikeastaan joudutustaistelua. Elämää pitää potkia eteenpäin hetki hetkeltä, jotta se etenisi.
Kaikki vähäisetkin totuudet ovat taas hukassa. Mieli on täynnä ristiriitoja, epätietoisuutta ja umpikujia.
Tänään on psykiatrian polin jälkikäynti, eli tapaaminen psykiatrin ja terapiastani vastanneen hoitajan kanssa. Ehkä siitä on jotain apua.
Ukkostaa. Jostain syystä se tuntuu nyt hyvältä asialta. Kaipaisin kunnon rajuilmaa. Taivas peittyisi aivan mustiin pilviin, jotka peittäisivät lähes kaiken valon. Salamat räiskyisivät, ja jyrinä olisi korvia huumaavaa pauhua ja repiviä räjähdyksiä, joiden voimasta rakennukset vavahtelisivat. Sataisi kaatamalla, lähes loputtomalta tuntuvan ajan. Rajuilmaa jatkuisi, kunnes mieleni olisi myrskynnyt loppuun, ja olo olisi seesteinen ja kuulas, kuin ilma myrskyn jälkeen. Tiedän, että tuollainen myrsky saisi tuhoa aikaan, joten en sitä uskalla toivoa. Minulle se kuitenkin soisi jonkinlaista rauhaa.
Valot vilkkuvat, ja nettiyhteys on kaatunut. Se on tämän myrskyn huono puoli. Ottaa päähän rankasti, jos en saa tätä tekstiä julkaistua, vaan se katoaa taivaan tuuliin, kuten on käynyt niin monta kertaa aiemmin noissa kommenttilootissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Koitahan sinnitellä! Huonoja päiviä sattuu toisinaan hyvien väliin (etenkin masentuneella). Pitää vain miettiä niitä tulevia hyviä hetkiä.
Toisinaan täytyy potkia hieman, että pääsee liikkelle, mutta rajansa siinäkin. Jos liian kovaa puristaa niin on varma juttu, että voimat loppuvat jossain vaiheessa.
Täällä etelässä oli ainakin aikamoinen ukkosmyräkkä tuossa aikaisemmin, joten toiveesi taisi toteutua!
Kiitos kommentista! =D
Juu, myräkkä oli. Lähelle kolahteli, ja sähkölukot paskaksi. Mutta ei se kyllä minun oloani helpottanut. Eikä spykiatrilla käyntikään.
Pärjäsin ihan hyvin sairaslomalla ollessani, kun oli aikaa ja voimia keskittyä itsensä parantamiseen. Vaikka ahdistikin, niin sen kanssa pystyi elämään. Nyt noita voimia ei tunnu löytyvän.
Kerroin psykiatrille bipo -epäilystäni. Hän lähti liikkeelle siitä, että se on muoti-diagnoosi, mutta kyseli toki asianmukaisesti. Piti todennäköisempänä, että olen vain koko elämäni ollut niin masentunut, että minusta se tuntuu normaalilta olotilalta. Ja nyt jos hetkellisesti ei tunnu masentuneelta, vaan normaalilta, niin se onkin sitten ihmeellistä.
Kyllähän tämä tästä varmaan taas, mutta nyt on ennemminkin valoisia päiviä pimeiden välissä, kuin toisinpäin.
Ja mistä pirusta sen potkimisen rajan tietää? Saamattomuuden/laiskuuden, ja kykenemättömyyden raja?
Tuo onkin vaikea kysymys. Rajan määrittäminen on luultavasti aika henkilökohtainen asia. Sehän on osittain luonteesta kiinni -- toiset ovat ahkerampia ja toiset laiskempia. Masentuneena kuitenkin syyttää helposti itseään siitä, että ei kykene toimimaan normaalisti. Silloin pitäisi antaa itselleen oikeus olla masentunut ja ymmärtää että juuri nyt ei yksinkertaisesti ole mahdollista toimia "perustasolla".
No, en nyt keksi tämän viisaampaa sanottavaa tuohon. Itsekin olen masennuksesta hiljalleen toipumassa niin perspektiivi on hieman utuinen ...
Joo, ei kai tuohon kysymykseen kukaan voikaan vastata. Kiitos kuitenkin, että yritit.
Olenko aina ollut masentunut tai muuten rikkinäinen ja siksi suorituskyvytön? Vai olenko aina ollut laiska? Olenko nyt suorituskyvytön, vai laiska. Tällaiset ratkaisemattomat kysymykset piinaavat.
Toisten ihmisten suhteen olen ihan hukassa, kuten häiriköintini eri blogeissa hyvin osoittaa. Miten ihmisten kanssa ollaan, mitä niiltä voi odottaa, mitä minulta voidaan vaatia ja häh?
Mutta kai tämäkin kriisinpoikanen tästä taas ratkeaa, ja elämä nytkähtää yhden pykälän eteenpäin.
Kasvamista nyt ei vain näytä tapahtuvan ilman riittävää kipua, ainakaan minun kohdallani.
Tsemppiä sinullekin toipumiseen. Oveni ovat auki, jos joskus tarvitset perseelle potkijaa.
"--- olin ihan hyvällä mielellä. Sitten kaikki kääntyi taas hetkessä ihan päälaelleen."
Kuinka masennus voikin tehdä sen, heti kun ehtii ajatella elämänsä tai edes senhetkisen hetken olevan kunnossa tai edes tyydyttävää, kohta huomaa huokaavansa ja olevansa allapäin - ilman, että mitään on varsinaisesti tapahtunut. Ja se jos mikä uuvuttaa uskomattoman paljon.
Niin siis hei, luen blogiasi silloin tällöin ja saatan jopa erehtyä kommentoimaan kuten så här.
Jaksamisia sinne, ja niin mukavaa syksyn alkua kuin mahdollista, "kollega". :)
Kiitos kommentistasi Nupukka. Kyllä tämä tästä taas kääntyy... Kurssin oikaiseminen vaan kestää paljon pidempään kuin vinoon vinksahtaminen. Sitäpaitsi pieni tuulettaminen aina auttaa.
Mukava kuulla, että olet jaksanut lukea löpinöitäni oikein useammankin kerran : )
Syksystä olenkin aina pitänyt. Ne muutamat hetket kun vaahteran lehdet alkavat pudota puistossa, on kuivaa ja viileää, lehdet kahisevat kävellessä, ja osa on vielä puussakin. Siinä on jotain hienoa.
Tsemppiä sinunkin prosessiisi, ja kommentoi vaan aina jos siltä tuntuu.
Tervehdys
Hauska hetki kun näin kuvasi toista kertaa ja Airam syttyi pään päälle. Se näytti ensin raidalliselta karkkipaperilta, mutta seuraavalla vilkaisulla oikein NÄIN sen, näin sen oikein :)
Näkökulman vaihtaminen auttaa monessa tilanteessa selkiyttämään kuvaa. Kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Kun ja jos sen vaan hiffaa.
Kiitos ihastuttavan rauhallisesta ja hötkymättömästä kommentistasi rita!
Tykästyin itse tuohon kuvaan kovin... Idea oli paljon laimeampi kuin lopullinen toteutus. Joskin tuo näyttää vähän synkältä, ehkä aavistuksen pelottavaltakin.
Näkökulman vaihtaminen on minun mielipuuhaani silloin, kun on kyse toisten asioista. Omalla kohdalla se vain on paljon vaikeampaa.
Etenkin silloin, kun on oikein tiukasti mustat lasit päässä. Pyrkii kaikki silloin näyttämään luvattoman synkältä, katsoi mihin kulmaan tahanasa.
Tuopa se on tavoitteeni tulevan terapianikin suhteen, että oppisin näkemään, mitä voisi nähdä toisinkin päin.
Ja jos sinulla on joskus minulle jotain näytettävää, niin käännäpä vain katseeni sinun näkemääsi vinkkeliin, niin minä sitten pohdin tuota näkymää.
Yksi ahsitukseni syistä kuitenkin on juuri se, että näkökulmia on niin paljon. Ja ettei ole luotettavia mittareita, joilla itseään tai maailmaa mittailisi. Tai toisesta näkökulmasta se, että haluaisin sitä ylipäätään mittailla.
Lähetä kommentti