Täällä sitä ollaan, uimassa käsipohjaa mutapohjassa, eikä pää yletä pinnalle. Olen taas maalaillut mahdottomia tavoitteita, turhia toiveita, odotuksia täydellisestä elämästä. Miten sen voi aina unohtaa, että pitää odottaa vain se muutos tapahtuvaksi, minkä on jo tehnyt, ja muistaa, ettei sekään ole välttämättä pysyvää. Mutta ei, väkisin on aina sännättävä jahtaamaan unelmia ja utopioita, ja sitten koliste alas kun huomaa leijuvansa tyhjän päällä. Edelleen tuntuu siltä, että nousu on pysähtynyt ja liuku takaisin pohjalle alkanut, hitaana ja vääjäämättömänä. Voihan tämä olla tällaista askel eteen - kaksi taakse -taktiikkaakin, mutta välillä aina tuntuu uskot ja toivot katoavan johonkin nurkan taakse.
Kummiserkun rippijuhlissa ahdisti. Jo ennen juhlien alkua, kun yövyttiin siellä. Oltiin puolen yön jälkeen perillä ja aamulla kympiltä oli konfirmaatio. Siinä välissä oli liikaa aikaa, liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa. Pappi piti kunnon julistussaarnan etsikkoajoista todistuksineen päivineen. Melkein jo aloin uskoa olevani Jumalani lapsi, ja että hän kutsuu minua kurjuuteni keskeltä johonkin parempaan. Kaiken ahdistuksenkin keskeltä muistin kuitenkin pitää mielessä, että jumalan kutsu olikin ehkä pastorin manipulaation tulos herkässä tilassa olevissa aivoissani, eikä mitään sen kummempaa.
Yritin tasapainoilla juhlat läpi omissa oloissani ulkoportailla maleksimisen ja väkijoukon kanssa seurustelun välillä. Olohuoneeseen en astunu jalallani sen jälkeen, kun aamulla olin jäänyt serkkuni vaarin small talkin kohteeksi. Se kun on niin tauotonta, että on mahdotonta saada suun vuoroa esittääkseen jonkin verukkeen, jonka varjolla pääsisi pakenemaan kaikkia niitä asioita, jotka ennen olivat paljon paremmin, ja jotka tulevaisuudessa olisivat täysin poissa tolaltaan.
Hämmästyttävää kyllä, jopa meidän ukon seura tuntui kevyeltä ja huojentavalta verrattuna kaikkiin suvun sukulaisiin ja tuntemattomiin, ihmisiin joita oli nähnyt kerran 15 vuotta takaperin kun kummityttö sai nimensä tai ei koskaan. Olihan joku tutumpikin joukossa...
No, se tästä valituksesta, huomenna on taas uusi päivä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tuo ensimmäinen kappale on kyllä osui ja upposi tännekin.
Toivon kovin, että tämä on vain kutistumassa olevan aallokon yksi aallonpohja, joka nyt on jo vähän helpottamassa.
Tuo on niin petollista kuvitella tekevänsä totaalisen parannuksen tässä ja nyt, ettei ikinä enää tee mitään tyhmää, huonosti tai väärin. Näin kun kuvittelee, ja sitten tulee joku pettymys, niin tuntuu kuin koko elämä olisi sittenkin taas mennyt raiteiltaan, kaikesta yrittämisestä huolimatta.
Kunpa vain muistaisi olla niputtamatta kaikkea yhdeksi asiaksi. Kun muistaisi nauttia jokaisesta onnistumisesta täydellisenä voittona, ja nähdä epäonnistumiset vain yhtenä väliaikaisena virheenä. Niin olisi parempi.
Voimia ja jaksamista sinulle Marikki! Ilmoita kun hellittää...
Lähetä kommentti