Jones nuoremman tarina

Tarinan ensimmäiset kolme kappaletta ovat Alcinoen käsialaa...

Niinhän me silloin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laskimme internettiin rakentamassamme todellisuudessa leikkiä monista asioista, joita emme koskaan uskoneet oikeassa todellisuudessamme mahdollisiksi. Ja niin todellisuus päätti tehdä meistä keikauskakun heittämällä päälaelleen elinolosuhteemme. Jo parikymmentä vuotta ennen muutosta olivat profeetat ennustaneet ihmeitä tapahtuvaksi, kuka tiedettä auktoriteettinään pitäen, kuka jumalaansa uskoen, kuka silkkaa ilkikurisuuttaan kaaosta aiheuttaakseen. Kukaan ei vain silloin vielä tiennyt, mitä lopulta tapahtuisi, ja kuinka pian se tulisi maailmamme muuttamaan.

Vaan tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin kaikki sadut tapahtuvat, että ihmiskunta sairastui. Selityksiä sairauden alkuperästä oli yhtä monia kuin niitä muutoksia ennustaneita profeettojakin, mutta ne olivat turhia ja merkityksettömiä ihmisten alkaessa kuolla. Oireilla ja kuolintavoilla ei ollut mitään yhtäläisyyttä. Yksi kaatui jaloiltaan kuin salaman halkaisema tammi, toinen sinnitteli kuumeisena sairasvuoteellaan kuin odottaen kaikkien läheistensä menevän edeltä, kolmas kärsi tuskallisista haavoista ja verenvuodosta, neljäs hiipui hymyillen... miljardis menetti järkensä ja hyppäsi alas parvekkeeltaan.

Epäuskoinen ja hätääntynyt ihmiskunta ei ehtinyt, kuten ei niin usein aiemminkaan, ymmärtää luonnossa tapahtuvia muutoksia. Vasta kun muutama kohtalon kourallinen alkoi vähitellen uskoa jääneensä todistajiksi tästä kauheudesta, he huomasivat maailman muuttuneen heidän ympärillään: Enää eivät vanhat fysiikan lait itsestäänselvästi päteneet. Maailmassa tapahtui outoja asioita, joita he vasta paljon myöhemmin ensimmäisen lohikäärmeen nähtyään uskalsivat kutsua taikuudeksi. Aikaa ei enää voinut mitata tai ymmärtää sellaisena kuin he sen aiemmin olivat kokeneet. Ja mikä merkillisintä, ulkoisen maailman muutokset muuttivat heidän sisintäänkin. He eivät enää suuresta menettämisen tuskastaan ja surustaan huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, osanneet olla äärimmäisen ahneita ja itsekkäitä. Oli tullut hetki rakentaa uusi maailma siitä mikä oli jäänyt jäljelle.

---

Ja niin me totisesti teimme. Uusi maailma ei kuitenkaan meille tarkoittanut uusia asumuksia tai viljelyksiä. Ei pystytetty uusia muureja, eipä rakennettu siltojakaan. Uutta maailmaa ei rakennettu käsillä ja työkaluilla. Se rakennettiin älyllä ja hyvällä sydämellä. Aluksi toki oltiin kovastikin kaiken sellaisen perään, mitä maailmassa silloin entisen ajanlaskun aikaan arvokkaana pidettiin. Kaikenlaista haalittiin. Kuka piti aarteenaan särkynyttä peilin palaa, kuka taipunutta ja rämisevää peltikaton kappaletta. Näin erityisesti niiden joukossa, jotka eivät oikein sopeutuneet uuteen maailmaan. He alkoivat rakentaa esineilleen persoonaa, puhelivat niille, suojelivat niitä kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta vaaroilta. Pikkuhiljaa esineet sulautuivat osaksi heidä sieluaan, ja heistä tuli tavallaan materiaa. Heitä oli surullista katsoa. He kyyhöttivät esineidensä kanssa pimeissä loukoissa itsekseen jupisten ja sähisten ja heidän silmissään paloi kylmä tuli. Heidän katseensa oli täysin poissaoleva, kuin he olisivat olleet jossakin aivan muualla, mutta kuitenkin heistä aisti, että heidän hermonsa olivat äärimmilleen jännittyneet, ja he olivat hyvin tietoisia kaikesta, mitä heidän ympärillään tapahtui.

En ole varma miksi toisille kävi näin, ja toisille ei, mutta luulen sen syntyneen heidän sisällään. Parantuiko kukaan tuosta tilasta, sitä en osaa sanoa, mutta nykyään heihin törmää enää hyvin satunnaisesti paikoissa, joissa hiljaisuus on rikkumaton, eikä auringonvalo päivälläkään pääse siivilöitymään tiheän kasvuston läpi maahan saakka. Siellä he varjojen keskellä vaeltavan synkkinä, yksinäisinä ja tyhjinä.

Mutta emme me heitä oikeastaan osanneet murehtia. Jollakin tasolla tiesimme heidän kohtalonsa surulliseksi, mutta suru ei silti sumentanut mieltämme, ei vetänyt meitä mukanaan kylmään syleilyynsä. Me tiedostimme, mutta emme tunteneet. Tämän muutoksen jokainen pani merkille, mutta kesti pitkään ennen kuin kukaan uskalsi ottaa sitä puheeksi.

Meitä ei ollut montaa, ainakaan sillä kahdenkymmenenkahdeksan hehtaarin alueella, jonka itse olin ehtinyt tutkia, mutta tapasimme silti ajoittain kerääntyä yhteen. Emme me yhdessä ollessamme juurikaan mistään puhelleet, eikä kukaan tuntunut sitä erityisesti kaipaavankaan. Arvatenkin se johtui siitä mitä olimme kaikki joutuneet kokemaan. Mutta yhdessä olemisesta tuli tärkeää, tieto siitä, että on muitakin oli itse elämääkin tärkeämpi. Jotenkin tiesimme, että kuuluisimme yhteen, emme vain osanneet sanoa miksi. Mutta olin varma, että jos eräänä päivänä joku ei tulisikaan, se olisi kaiken loppu.

Vaikka nämä tapaamiset rytmittivät elämää on silti vaikea sanoa, miten pitkään oli jo ehtinyt kulua. Jollakin tavoin aika oli pala palalta murenemassa ja menettämässä merkitystään. Päivä olisi yhtä hyvin voinut olla vuosi tai vuosisata. Aika tuntui vain kadonneen jonnekin, mistä oli tullutkin. Ja me pärjäsimme varsin hyvin ilmankin. Huomasin myös elimistössäni muutoksia. Ensin olin hämilläni ja epäileväinen, olinhan nähnyt epämiellyttäviä muutoksia aiemmin, ja vaikka en osannut heitä surra, tai heidän kohtaloaan pelätä, en sitä kuitenkaan itselleni toivonut.

Ensiksi katosi nälän tunne. Se oli kerta kerralta yhä vaimeampi, kunnes lopulta en enää kaivannut lainkaan ravintoa. Samoin kävi kaikilla fyysisille tarpeille, jotka aiemmin olivat niin ehdottomasti ohjanneet elämän kulkua. Ei ollut janoa, ei nälkää, ei vilua. Ei edes tehnyt mieli... no, tiedättehän... Fyysisten tarpeiden pikku hiljaa kuihtuessa pois, alkoi tilalle syntyä yhä voimakkaampi riippuvuus toisiimme. Jos oli liian pitkään liian kaukana muista, alkoi ajatuksissa tuntua ensin hienovaraisia nyhjäisyjä, ja sitten yhä kovenevia nykäisyjä, kunnes oli pakko liittyä toisten seuraan. Me emme enää saaneet energiaamme ravinnosta - me saimme elämällemme voiman toisistamme. Näistä asioista, kuten juuri mistään muustakaan, ei koskaan puhuttu, mutta silti tiesin muiden kokevan samoja asioita. Jollakin tavoin minä aistin sen.

Aika oli menettänyt viimeisenkin merkityksensä, eivätkä auringonlaskut merkinneet minulle enää ajan kulumista. Olin alkanut ihailla niitä, ja on ihmeellistä etten aiemmin ollut ymmärtänyt, miten jokainen auringonlasku on ikään kuin omanlaisensa elämä. Se saa alkunsa kirkkaasta päivänvalosta ja päättyy sysimustaan yöhön, joka kerta. Mutta näiden ääripisteiden välinen matka on joka kerta erilainen. Jokaisella auringonlaskulla on omat värinsä. Toiset ovat kirjavampia, toiset hillitympiä. Joskus aurinko tuntuu leikittelevän kepeästi, maalaten taivaan heleillä väreillä jotka tanssivat auringon ympärillä. Toisinaan se taas muistuttaa enemmän myrskyisää tulipalloa joka syöksyy alas horisonttiin polttaen taivaasen reiän siihen kohtaan josta on kulkenut. Tämänkertainen ei ollut mitenkään erityinen, siis sillä lailla, että siitä olisi jotain mullistavaa kerrottavaa. Mutta se mitä tuli näkyviin auringon takaa, oli jotain hyvin poikkeavaa.

Lähestyessään se kasvoi suuremmaksi, vaikken vielä kyennytkään erottamaan sen muotoa. Koko mieleni tuntui olevan naulittuna tuohon pisteeseen ja keskittymiskykyni pingotettu äärimmilleen. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten muut yksi kerrallaan kerääntyivät kaikkialle ympärilleni, hekin tuijottaen tuohon samaan pisteeseen näkemättä tai kuulematta mitään muuta, kuin aurinkoa vasten suurenevan pisteen ja hyvin etäistä huminaa. En ole aivan varma missä vaiheessa, mutta sen täytyi joka tapauksessa olla ennen selkeän hahmon erottumista minut valtasi tunne, että tuo piste ei enää tullutkaan pelkästään ulkopuolelta. Se tuntui nyt tulevan osaksi sisältäni. Mitä suuremmaksi ja selkeäreunaisemmaksi piste kävi, sen enemmän se tuntui siirtyvän sisäpuolelle. Eikä vain minun sisälleni, vaan meidän jokaisen sisälle. Kuva joka oli alkanut ulkoa, tuntui siirtyneen meidän sisällemme, niin että jokainen nyt näki täsmälleen saman kuvan. Kuvassa oli lohikäärme joka suuret siivet viuhuen lähestyi meitä. Me keskitimme edelleen kaiken huomiomme lohikäärmeeseen jonka varjo peitti meidät alleen valtavan otuksen lentäessä päidemme ylitse.

Vaikka emme kääntäneet katseemme suuntaa, näimme lohikäärmeen etääntyvän selkämme takana, kunnes se oli enää pieni piste, samanlainen kuin oli ollut sen ensi kertaa nähdessäni. Pystyin katsomaan mihin tahansa, näkemään kaiken, jokaisen pienen yksityiskohdan, jokaisen linnun höyhenen ja hiekan jyvän. Tunsin kaikki maailman tuoksut aina sen mukaan mitä mielessäni näin. Kuvaa häiritsi vain se seikka, että se oli levoton ja heittelehti sinne tänne. kuin joku olisi kääntänyt kirjan sivua. Asiat saattoivat vaihtaa väriä, kadota, ja ilmestyä taas jostakin, mistä niiden ei todellakaan olisi pitänyt ilmestyä. Välistä päällekkäin tuntui olevan kaksi, tai useampiakin maisemia, jotka väreilivät ja vuorotellen voimistuivat.

Jatkuvat muutokset ja vallominen saivat minut voimaan pahoin, ja yritin sulkea silmäni. Silmäluomillani ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista sananvaltaa siihen, millainen kuva verkkokalvolleni heijastui. Hikikarpaloita kohosi otsalleni yrittäessäni saada kuvaan jonkinlaista järkeä. Vähitellen huomasin, että rasitus mielessä helpotti, kun ei yrittänyt nähdä sellaisia asioita, jotka eivät ennestään olevaan kuvaan sopineet. Ei siis sopinut poukkoilla paikasta toiseen miten tahtoi, vaikka se hetkellisesti olikin mahdollista. Ilmeisesti muutkin havaitsivat tämän, sillä vähitellen kuva alkoi kirkastua, terävöityä ja muuttua vakaammaksi. Ja mitä vakaampi kuva oli, sen kevyempää oli kokonaisuuden ylläpitäminen.

Voisi kuvitella, että olisi hämmästyttävää, jos maailma kerta heitolla koikkaisi sisäpuolellemme, ja alistuisi määräysvaltaamme. Mutta niin ei ollut. Meistä se oli luonnollisin mahdollinen olotila. Emme keskittyneet siihen, miksi näin oli käynyt. Opettelimme vain käyttämään tuota uutta maailmaa ja tuntemaan sen lainalaisuuksia. Se tarjosi uskomattomia mahdollisuuksia, joita en aiemmin ollut voinut kuvitellakaan. Jaa, senhän taisin jo alussa sanoakin.

Erään auringonlaskun aikaan (olin katsellut niitä jo useamman peräjälkeen, sillä minusta ne olivat olleet aina kauniita, ja nythän minä sain itse maalata ne sellaisiksi kuin halusin) tunsin ajatuksissani varovaisen töytäisyn. Olin niin uppoutunut auringonlaskuihin, etten ollut huomannut muiden puuhia. Olimme jo aiemmin luoneet maailmaamme melko täsmällisen 28 hehtaarin suuruisen alueen, jonka pidimme mahdollisimman muuttumattomana. Sitä ympäröivät alueet olivat jatkuvassa muutoksessa, ja siellä pitkään viipyminen oli sen tähden raskasta. Kohdistaessani huomioni samaan suuntaan heidän kanssaan, näin pienen, resuisiin vaatteisiin puetun miehen veistävän kirveellään puuta niin, että lastut lentelivät. Hämmästyin, sillä en ollut tullut ajatelleeksi, että maailmaamme voisi luoda myös eläviä olentoja.

Katsoin tuota pientä, hikistä ja työn touhussa olevaa miestä. Hän tuntui olevan kovasti tohkeissaan, eikä ilmeisesti lainkaan tietoinen meistä.

----

Tässä oli minut tarinani, mutta... Tarinan ei tarvitse päättyä tähän. Alcinoe tämän vyöryn laittoi liikkeelle, joten katson kohtuulliseksi ojentaa tuon pienen puunhakkaajan kohtalon, samoin kuin koko tarinan jatkon seuraavaksi hänen käsiinsä. Jos tarina saa jatkoa, linkitän jatkon tähän.