Haluanko edes parantua?

Olen taipuvainen kyseenalaistamaan asioita. Terapeuttikokelaani sanoi haastattelussa, että se on tärkeä ja välttämätön taito kognitiivisessa terapiassa. Hienoa, osaan siis jotakin tärkeää ja välttämätöntä. Joskus vain on kovin raskasta, ettei kykene näkemään asioita totuuksina, vaan usein kompleksisina joko-tai vaihtoehtovyyhteinä. Silloin on vaikea tietää, minkä näkökulman mukaan toimisi. Käy välillä kateeksi niitä, jotka näkevät asioista yhden totuuden, ja toimivat sitten sen vaatimalla tavalla. No, tämä oli vain tällainen johdanto.

Yksi lähipiirini ihmisistä, joka on loistokkaasti toiminut tukenani tämän masennuksen aikana - kiitos vain hirmusti - otti ohimennen varovaisesti puheeksi, että kaikki eivät ehkä haluakaan parantua. Esimerkki oli bipolaarikoista, joilla maanisessa vaiheessa oli niin mukavaa, ettei siitä ollut mitään halua luopua, ja masennuksen kausina toisaalta sai niin hyvää huolenpitoa, että sekin oli parempi kuin "normaali elämä". Olin silloin varma itsestäni, että kyllä minä haluan parantua, mutta epäilyksen siemen on jäänyt itämään mieleeni.

Eräänä päivänä tässä mietin, että oikeastaan kolmen kuukauden sairasloma oli parasta aikaa piiitkiin aikoihin. Huolimatta siitä, miten ahdistavalta ja kipeältä ja epätoivoiselta masennus tuntui, silti sairasloma oli hyvää aikaa. Pystyin hyvällä syyllä välttelemään kaikkia niitä asioita, jotka tuottivat ahdistusta. Ei tarvinnut välittää mistään muusta kuin itsestä, ja sai keskittyä täysillä omaan elämäänsä, laiminlyödä kaikki velvollisuudet ja todeta vain itselleen; minähän olen masentuntu. Eikö tämä pistä miettimään?

Siitä minä olen melko varma, etten minä masennustani teeskennellyt. Tai ettei ihan oikea voimattomuus, ahdistus ja pelko olisi saanut minua karttamaan tilanteita, joissa tunsin pakokauhun tai epätoivon valtaavan mieleni. En minä usko, että pahaa pahuuttani käytin masennusta hyväkseni, tai että olisin ollut tyytyväinen masentuneena olemiseen. Mutta mitä sellaista minä olen masennukselta saanut, mistä en haluaisi luopua, ja mistä kiinni pitäminen saattaisi hidastaa paranemistani?

Ihan varmasti olen saanut ylimääräisiä sympatiapisteitä masennukseni takia, vaikken sitä mitenkään yleisesti ole (no, ennen tätä ainakaan) ole mainostanutkaan. Masennus on tarkoittanut lupaa sanoa huomatkaa minut, minä voin huonosti. Toiseksi masennus on tarjonnut mahdollisuuden välttää tekemästä vaikeita ja ahdistavia asioita. Ratkaisematon kysymys kuitenkin on, ovatko asiat olleet vaikeita masennuksen takia, vai onko masennus syntynyt vaikeista asioista. Kanske både och. Masennus on tarjonnut minulle sekä aikaa tarkastella itseäni ja omaa elämääni, että motivaation ja tilaisuuden tehdä erilaisia elämänmuutoksia, ilman että tarvitsee puhua mistään kolmenkympin kriisistä.

Luopuakseni masennuksesta minun täytyisi siis löytää toinen keino sanoa "huomatkaa minut", täytyisi oppia olemaan pelkäämättä vaikeita ja ahdistavia asioita ja mahdollisuuksien mukaan tehdä niistä ei-ahdistavia, sekä etsiä itselleni säännöllisesti aikaa itseäni varten. Ja sitten ehkä voisin luopua masennuksestani? Masennuksen voisi siis oikeastaan nähdä myös ikään kuin kainalosauvoina, jotka kantavat minua eteenpäin sen aikaa, kun jalkani ovat poikki.