Sitähän minäkin haluan; että tietäisin... ei. - sitähän minä etsin, rakkautta. Kaikkialta minne menen. Teen kaikkeni tullakseni hyväksytyksi, teen kaikkeni, että joku rakastuisi minuun. Että joku sanoisi minun olevan paras ja ihanin ja fiksuin. Mitä kaikkea olenkaan valmis tekemään kuullakseni tuon? Silloin kun on rikki, ei uskalla tulla edes näkyville, koska itse näkee itsensä niin toivottoman surkeana ja mitättömänä, että haluaisi muuttua näkymättömäksi. Eiväthän muutkaan voi minua arvostaa, jos en edes itse siihen pysty.
Oppisinpa itse rakastamaan itseäni. Kuulisinpa sanovani itselleni: "oletpas sinä hyvä, ihana ja fiksu, ihailen sinua todella". Sen jälkeen en olisi enää niin riippuvainen ulkoisesta rakkaudesta.
Tiedän, että nuorin poikani rakastaa minua. Kun tulen töistä, kuuluu olohuoneesta usein pienten jalkojen töminän säestämä huuto: "iishi", kun hän rientää syliini. Miten paljon se lämmittääkän isän mieltä. Ja minäkin rakastan häntä. Olenpa miten masentunut tahansa, juuri hänen valloittava rakkautensa saa minut sulamaan. Ja mitä minä muka olen tehnyt ansaitakseni tuon kaiken?
Tuossa on pojasta kuva. Otin sen keväällä kuvaamaan mielentilaani. Kaiken masennuksen keskellä tuntui kulkevan polku kohti valoa. Luulin ensin olevani tuossa konttaamassa, mutta tuli nyt mieleeni, että ehkä minua tässä johdetaan eteenpäin.
Ja vielä Maija Vilkkumaalta kipale, joka on ihan suora kopio minun elämästäni, ja jota typerä yodude ei valitettavasti tunne. Omistan kipaleen rakkaalle vaimolleni.
MÄ JÄÄN
Mä oon kuten luulet
aivan kuin tuulet
mä käännyn mä väännyn
mä muualle haikaan
aikaa ja eilistä
tuijotan peilistä
pakenen töihini
öihini vangiksi jään
Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään
Mä huudan mä valvon
mä huonoa palvon
mä uuvun mä luovun
en tee mitä pitää
ja mitään en muista
sovituista
turtua haluan
valua pois hämärään
Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään
Niin mä olen monta yötä levotonta
tahtonut sun kainaloon
päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse
sanon vain mä tässä oon
ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet
rauhoitu en mihinkään
mä väännyn ja mä murrun öihini mä turrun
hukuttaudun ikävään
Se kaikki saa sut vielä väsymään
mut jos et välitä siitä
mä tuun sun syliin ja jään
mä olen kyllästynyt pelkäämään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään
7 kommenttia:
Hieno kuva!
Kuvaan liittyvät ajatuksesi myös hienoja ja oivaltavia!
Itseään on vaikea hyväksyä, mutta jos kerran lapsi hyväksyy, miksi emme me voisi?
Mulla on kaksi poikaa. Nuorempi heistä silitti eilen nukkumaan mennessään hiuksiani ja sanoi: "Kiltti isi...". Tuntui tosissaan hyvältä.
Huomaan itsekin aina silloin tällöin yrittäväni "ansaita" itselleni rakkautta (pelottava ajatus), mutta riittäisikö sittenkin pelkästään se, että yrittää vain kuunnella itseään ja rakkaimpiaan?
Tuo olisikin hienoa, jos voisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vilpittömästi kuin pieni lapsi. Säilyttäen silti toki jonkinlaisen itsekontrollin teoissaan.
Kiitos kommentistasi oopee...
MOI!
Tuli ajatuksia tuosta kirjoituksestasi.
Miksi ihmeessä pelkäämme rakkautta (tai siis itse ainakin pelkään)?
Jäin miettimään, että pelkäänkö sittenkin vain sitä, että minua ei rakasteta. Enkä siis pelkääkään rakkautta.
Sekö se on se teinix juttu se pelko? Siis se, että ei uskalla kertoa toiselle, että tykkää, jos se ei vaikka sitten tykkääkään takas. Edelleen, jopa näin isona, se sama asia on yhtä vaikeaa. Aina vaan pelottaa, että kukaan ei rakastakaan. Ja sitten kun joku rakastaa, ei uskalla ottaa rakkautta vastaan, kun kohta se loppuu kuitenkin ja sitten sattuu. Vaikka luulen suojelevani itseäni, niin suojelenko sittenkään? Olisko kuitenkin onnellisempaa, jos edes hetken joku rakastaisi.
Mietin myös mistä tuo rakastamattomuuden pelko tulee? Onko joku jo ihan pienenä ollut rakastamatta, jotta tiedän sitä pelätä. Aiheuttaako hylkäämisen kokemukset sitten rakkaudettomuuden pelkoa? Ja miten sitä voisi omia lapsia rakastaa niin, että ne sen tietävät ja tuntevat, ja että ei heti tulisi tuo rakkaudettomuuden pelko? Vai joko sillä, että hylkään lapseni (eli vien vaikkapa hoitoon) ruokin tuota pelkoa? Ja kas, meidänkin vekarasta kasvaa sellainen tyyppi, joka pelkää, että sitä ei rakasteta, vaikka kuitenkin rakastetaan ihan hemmetisti. Ja tämä vain, koska tyyppi on viety hoitoon (esim.).
Hirmuisen monimutkaista tämä rakkaus. Ja kovin iso sana on tuo rakkaus.
Päässä soi koko ajan:
"Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet, kun varjot hiipii yli ikkunan. Minä riisun kengät pois, sillä sinä olet palava pensas. Hautajaiset seis vainaja puuttuu.
Varis lentää pellon yli eikä itse yhtään. Kahvilat avaavat ovensa vähitellen.
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo. Vieläkö meillä on kaljaa?" (Juice)
Sekavaahan se on niin kuin rakkauskin.
Ja Hyvä Junior Jones, uskallampa kuitenkin sanoa, että Sinä olet Rakas. - vaikka senhän sinä tiedätkin!
T:edelleen hempeä Jormaliini
En minä pysty estämään ihastumistani johonkin ihmiseen tai asiaan. Ihastun päätä pahkaa, kun löydän hyvän tyypin. Tai pitäisikö sanoa, että helposti lumoudun ihmisistä, ihan koska he ovat hyviä tyyppejä, ja arvostan heitä jostain syystä.
Sitten joskus aina kolisee, kun arvostus ei olekaan molemminpuoleista, tai ainakaan samalla tasolla.
Kai se voi johtua varhaislapsuudesta tai kariutuneista suhteista, tai muusta rakkautta vaille jäämisestä, tai ihan vaan itsekunnioituksen puutteesta, että alkaa pelätä hylätyksi tulemista. Mutta miten voisi lakata pelkäämästä sitä, siinäpä kysymys...
Sanoisin, että lapselle oleellisempaa on millaista on silloin, kun olet hänen kanssaan, kuin se, että joutuu olemaan erossa. Sanoisin, että vasta se tuottaa hylkäämisen kokemusta, jos yhdessä ollessannekin hänet hylätään.
Minä ainakin olen ollut kouluun menoon asti kotona (ja sen kyllä huomaa), mutta eipä ole silti luottamusta hyväksytyksi tulemisesta. Joten ei se ainakaan mitään takaa.
Minä rakastan sinua,
valutan sydänmeni kuiviin..
Ojennan sinulle sydämeni,
vaikka sinä ehkä poljet sen jalkoihisi,
ehkä se sinulle vain on roska maassa...mutta minulle se kaikki mitä voin sinulle antaa..
Minä valutan sinuun toivoni,
kannustan sinua menestymään ja iloitsen menestymisestäsi,
silloinkin kun itselläni menee heikosti..
Ja kun sinä olet maassa,
minä ojennan sinulle käteni...
Lohdatan sinua, kuiskaan sinulle,
kaikki kääntyy vielä hyvin, minä olen tässä, nyt ja huomennakin..
Minä rakastan sinua sellaisenaan.
Kaikkineen vikoinesi ja hyveineesi.
Rakastan sinua,
mutta rakkauteni ei ole itsestään selviö..
Koska sinä olet kauneinta tässä maailmassa,
tahdon sen sinulle antaa..
Ehkä sinä joskus olet kova,
käperryt kuoreesi ja hyökkäät sanoillasi,
mutta minulle sinä olet kaunis- kaunein mitä tiedän.
Siksi myös ihanin, lempein ja lämpimin,
-minun onneni lähde.
Kaunista zhackra. On se kiva, että minuakin rakastetaan. =D
Minä istutin Sinulle puun,
pitkät juuret ja vahva runko.
Voit levätä sen varjoissa kuumina kesäpäivinä ja katsella kuinka pilvet liipuvat taivaalla ohitsesi,
painaa pääsi ruohomatolle,
kuunnella puun oksilla istuvien lintujen laulua,
ja hengittää kesää sisääsi..
Minä istutin sinulle puun,
että sydämessäsi voisi olla ikuinen kesä...
Jotta sinä olisit onnellinen
ja sinulla olisi lämmin ja hyvä olla..kaikkialla missä sinä olet..
Lähetä kommentti