Pelkäämisen taito

Olen ajatellut lukea Antero Toskalan kirjan: Pelot ja niiden voittaminen. Ehkä sitten olisin viisaampi kirjoittelemaan aiheesta, mutten nyt malta odottaa sinne asti.

Minusta pelkääminen on taito. Pelätä voi toki taitamattomastikin, mutta taitava pelkääjä pitää pelon tarkoituksenmukaisena. Siis mitäkö?

Pelko on tunne, joka tuntuu vastenmieliseltä. Kuten sen kuuluukin. Pelon tehtävä on saada meidät välttämään vaaraa. Kävelet pimeässä metsässä, ja jossakin rasahtaa. Säpsähdät, adrenaliini pinkaisee liikkeelle, jähmetyt paikallesi kuuntelemaan. Miksi? Koska se voisi olla sinulle elintärkeää. Vielä melko lyhyen aikaa sitten meillä oli luontaisia vihollisia, joita meidän oli varottava. Selviytyminen saattaisi olla sekunnin murto-osista kiinni. Pitää pysähtyä paikantamaan uhkaava vaara, ja olla valmiina puolustautumaan tai pakenemaan, ja olla sillä aikaa mahdollisimman huomaamaton, jos vaikka uhka ei olisikaan vielä huomannut meitä. Tätä tarkoitusta varten meillä on kyky tuntea pelkoa.

Jostakin syystä meillä on tapana halveksua pelkoa, ja sitä tuntevia ihmisiä. Ihanne on täydellinen pelottomuus, spartalainen soturi, joka ei vaaran edessä lamaannu, vaan käy sitä kohti oman henkensä menettämisen uhallakin. Ymmärrän tämän seikan sotilaallisen merkityksen, mutta onko tällainen ihanne mielekäs yksilön kannalta? Eikö ole viisasta kuunnella pelon ääntä, ja välttyä vaaroilta? Minusta on.

Me länsimaisen tehokkuusyhteiskunnan perilliset korostamme järkeä ja loogista ajattelua, ja halveksumme tunteita, koska ne tuntuvat epäloogisilta ja vaikeasti hallittavilta. Tunteita ei sovi näyttää, koska se osoittaa heikkoutta ja kevytmielisyyttä. Ja luoja armahtakoon sitä, joka erehtyy kokemaan, tai mikä vielä pahempaa, tuomaan julki jotain kivuliaita ja ristiriitaisia tunteita. Me pelkäämme kipua niin paljon, ettemme voi kestää kivuliaita tunteitakaan. Emme omiamme, emmekä toisenkaan. Toisen pelon edessä olemme avuttomia.

Pelkojemme kohteet ovat moninaisia. Ratkaisevaa ei ole niinkään se, miten vaarallinen jokin asia todellisuudessa on, vaan miten vaaralliseksi itsellemme sen koemme. Pelko on siis hyvin subjektiivista. Arvioimme siis aina jonkin asian vaarallisuutta juuri itsellemme, ja siksi pelkäämme eri asioita kuin naapurimme, lapsemme tai puolisomme. Pelkäämme eri asioita, kuin toisissa kulttuureissa elävät. Joskus arviomme osuvat paremmin kohdalleen todellisuuden suhteen, joskus huonommin. Jotkut ovat taipuvaisia yliarvioimaan itsensä osaamatta pelätä vaarallisiakaan asioita. Hyvin tyypillistä pienillä lapsilla ja nuorilla ihmisillä. Mitä tietoisemmaksi tulee omasta kuolevaisuudestaan, sitä aremmaksi (viisaammaksi) käy.

Kuitenkin monella on ulkoisesti perusteettomia pelkoja, jotka lisäksi tarpeettomasti rajoittavat heidän elämäänsä, ja jopa "pilaavat" sen. Kuitenkaan kaikista perusteettomistakaan peloista ei ole haittaa. Niistä voi nautiskella, ja niitä pitää hyvänä. Tähänhän perustuvat kauhuelokuvat, kummitusjunat, huvipuistojen härpäkkeet ja moni muu asia.

Kun siis seuraavan kerran pelkäät jotakin mieti mielessäsi: Onko pelolleni todella olemassa peruste? Tulkitsenko tilannetta todenmukaisesti, vai pelkäänkö jotakin, mitä ei ole olemassa. Tarvitsenko minä tätä pelkoa pysyäkseni hengissä ja terveenä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Estääkö tämä palko minua saavuttamasta jotakin, mitä elämässäni haluan? Annanko sen estää itseäni? Voinko muuttaa tulkintaani? Voinko totutella tähän pelottavaan asiaan, ja hankkia näin vähitellen todisteita itselleni siitä, onko asia todella pelkäämisen arvoinen? Vai haluanko pitää tästä pelostani kiinni, ja nauttia siitä aika ajoin?

Elämässä me väkisin joudumme tekemisiin pelon kanssa. Mutta miten siihen suhtaudumme? Kiellämmekö sen olemassaolon kokonaan? Olemmeko valmiita kuulemaan, mitä sillä on sanottavana, ja harkitsemaan asiaa? Hylkäämmekö automaattisesti kaiken, mikä synnyttää meissä pelkoa? Minkä pelon voi välttää, ja mikä täytyy kohdata?

Joskus voi joutua tilanteeseen, joka synnyttää voimasta, jopa kuolemanpelkoa. Tai ehkä oikeammin pakokauhua. Myös tämän pakokauhun kokeminen on subjektiivista, mutta tunne on siitä riippumatta jokaisella yhtä aito. Joku voi kokea tällaisen pakokauhun asiasta, joka toisen mielestä ei ole lainkaan pelottava. Kun joutuu kohtaamaan tällaisen sivuuttamattoman kuolemanpelon, ollaan tekemisissä sellaisten mekanismien kanssa, jotka synnyttävät meissä henkisiä traumoja. Enemmän tai vähemmän pysyviä kipupisteitä, joiden lähestyminen saa meidät aina palaamaan tuohon samaan pakokauhun tunteeseen.

Kurjaksi tämän tekee se, että myös tilanteet, jotka jollakin tapaa tuntuvat muistuttavan tuosta tilanteesta, saattavat laukaista tämän reaktion. Saman kaltainen tuoksu, ääni, tunnekokemus tai muu aiheeseen liittyvä seikka. Tällöin on vaikea itse, saati toisten ymmärtää mistä on kysymys. Miksi joku reagoi niin voimakkaasti tilanteeseen, jossa ei näyttäisi olevan mitään erityistä.

Kiperä kysymys minusta on, minkä asteista pelkoa yksilö voidaan vaatia kohtaamaan. Äärimmäinen esimerkki tästä on sota. Joku voi päättää asettaa melkoisen määrän ihmisiä niin äärimmäisiin olosuhteisiin, ettei niistä koskaan toivu kunnolla. Saavuttaakseen mitä?

Entäs työelämä? Milloin työntekijällä on oikeus kieltäytyä jostakin sellaisesta, joka tuottaa hänelle niin suurta pelkoa, että siitä on pysyviä seurauksia?

Entäpä koulumaailma? Kuka muistaa tilanteen, jossa on pitänyt esiintyä luokan edessä, vaikka on ollut suunniltaan pelosta? Tuo kuoleman pelkoon rinnastettava paniikki voi yhtä hyvin syntyö jostain abstraktista kokemuksesta. Tyypillisesti hylätyksi tulemisen tai naurunalaiseksi joutumisen pelosta.

Lähes kaikki me pelkäämme jotain, joku korkeita paikkoja, joku jumalaa, joku hämähäkkejä, ja joku äitiä tai isää. Tiettyyn rajaan asti pelko on tervettävää ja erittäin tarpeellista, ja siksi minusta pitäisi lakata käyttämästä sellaisia solvauksia kuin pelkuri tai vellihousu. Ja selvittää tällaisen asenteen omaaville, että pelkääminen on tärkeää. Täydellinen pelottomuus huolestuttavaa ja vaarallista, niin itselle kuin muillekin.