Kolmen kympin kriisi

Tämä on kolmaskymmenes postaukseni. Olen keskittynyt niin monessa perättäisessä tekstissä pelkkään uikuttamiseen, että haluaisin kirjoittaa jotain rakentavampaa.

Aloitan nyt kuitenkin sillä, että olen huomannut tulleeni aggressiivisemmaksi. Pienikin ärsyke riittää kohottamaan verenpainetta. Pankkiautomaatille erään tapahtuman äärellä jonottaessa joku ohi kulkija tokaisi seurassaan olleelle henkilölle: "katso nyt, nuokin ovat tuhlanneet kaikki rahansa". No en ole ttu mitään tuhlannut! Pienikin vastoinkäyminen, ja olen sisäisesti raivon partaalla. Yritän parhaani mukaan pitää ulkokuoreni tyynenä, mutta sisällä kiehuu. Kuin haavoittunut peto, joka nurkkaan ahdistettuna puolustaa itseään hyökkääjää vastaan. Se näkyy täällä blogistanissakin.

Voiko se johtua lääkkeistä? Muistelisin niille luvatun sellaisiaki sivuvaikutuksia. Olen tosin popsinut niitä jo aika pitkään, joten tuskin on kyse siitä. Olenko vain joutunut entistä ahtaammalle? Vai voiko tämä liittyä paranemisen prosessiin. Että opettelen tuntemaan myös aggressioita? Että opettelen puolustamaan itseäni? Että alan tuntea olevani jollakin tapaa arvokas? Etten enää suostu kynnysmatoksi? En tiedä.

Ajattelin tänään laittaa ulko-oveen tiivistenauhaa, kun alkaa tuulla aika kylmästi ovenraosta. Maalasin kesällä ovenkarmit, ja jäi silloin tiivisteet laittamatta.

Alkaisi jo se terapia. Olo on kuin lapsella jouluaattona. Milloin se pukki tulee, ja saadaan lahjoja. Mitä minä toivoisin lahjaksi? Toivoisin löytäväni terveyden- ja sairauden tunteet. Että tietäisin, mikä on tervettä, ja mikä sairasta, masennukseen kuuluvaa. Toivoisin löytäväni ne ajatus- ja toimintamallit, jotka vievät minua metsään, ja oppivani muuttamaan niitä. Toivoisin, että saisin valmennusta ja kannustusta, että joku kertoisi miten edistyn, että joku osaisi antaa oikeita asioita harjoiteltavaksi. Sitä minä joulupukilta odotan.

Kun vielä asuin lapsuudenkodissani, joulut olivat pahinta aikaa. En kestänyt saada lahjoja. Toisten kiltteys tuntui aivan liialliselta. Ja jotenkin olin kuitenkin aina myös pettynyt. Olen huono kestämään pettymyksiä. Toissajouluna sain paketin, jossa näytti olevan pressokeitin, jollaisesta olin haaveillut pitkään. Se oli paras lahjani pitkiin aikoihin, kunnes avasin laatikon, ja löysin sieltä jo valmiiksi itselleni kuuluneen höylän. Kiva... Koska olimme appilassa, en edes pystynyt pakenemaan pettymystäni nuoleskelemaan. Naurettavaa, että aikuinen mies ei kestä tuollaista pettymystä, mutta minkäs teet.

Pahin kaikista kuitenkin oli viimeisin joulu, jonka olimme kotona. Jostain syystä näytti siltä, että aikuiset olivat olleet todella kilttejä. En käsitä mistä ne kaikki lahjat olivat tulleet, sillä niitä oli valtava vuori. Lapset vastaavasti saivat paketteja niin vähän, että se tuntui todella pahalta. Lapsetkin sitä ihmettelivät, ja osasin niiiin hyvin eläytyä heidän pettymykseensä. Olisi pitänyt tarkistaa asia ennakolta. Tyhmä-tyhmä-tyhmä! Ei ollut MITÄÄN oikeita sanoja. Pelkästään vääriä. Eihän ne lahjat pääasia ole, paitsi lapsille.

Ja vielä yksi varhaisempi pettymys. Muistan sen hyvin elävästi. Olin aika pieni, kun meille tuli setä-vieras. Olimme kai aika köyhiä, eikä meillä juurikaan mitään herkkuja syöty. (Muistan, että usein syötiin pelkkää perunaa suolan ja voin kera). Silloin kuitenkin isäni sanoi, että autossa oli pussillinen munkkeja, ja pyysi minua hakemaan ne. Olin onneni kukkuloilla, kun tulin pusseineni takaisin sisään. Munkkien sijaan pussissa kuitenkin oli pultteja. Aika pettynyt olin. En ollut hyvä kestämään pettymystä silloin, enkä ole sitä vieläkään. Usein hyvinä hetkinä rakennan mieleeni kuvia hienosta elämästä, suuresta parannuksesta, jonka jälkeen elän täydellisen kurinalaista elämää. Mutta sitten tulee aina pettymys, joka syöksee minut alimpaan helvettiin. Sellaiseen toivottomuuteen, että yritän vältää innostumista ja suuria toiveita.

"Toi-vo-on-vain-en-sim-mäi-nen-as-kel-tiel-lä-pet-ty-mys-ten"