Tänään on synkkä päivä. Ahdistuspäivä. Luovutuspäivä. Mistä ahdistus tulee? Olenko taas alkanut vaatia itseltäni liikaa? Olenko päätynyt pyrkimään täydelliseen? Olenko unohtanut, että minun piti yrittää olla keskinkertainen? Onko ylämäki kääntymässä laskuksi, vai kyseessä sittenkin vain satunnainen kuoppa elon tiellä? Magneettini pyrkii hylkimään kaikkea ulkopuolelta tulevaa, ja vetävän kohti sisintäni. Olkoon sitten, sukelletaan...
Sain terapiassa kotitehtäväksi miettiä, mikä tekee isän kanssa olemisesta vaikeaa. Painotan tässä, että kyse ei ole siitä, että isä olisi välttämättä vaikea, vaan minun on vaikea suhteutua häneen. Ongelma on siis pääasiassa minun, ei isän.
HISTORIAN PAINOLASTI
1. Joskus teini-iässä jäin kiinni tupakoinnista. Isäni totesi asiasta jotenkin tähän tapaan: Jos aiot asua tässä talossa, niin et tupakoi. Olen muistavinani, että lauseeseen liittyi myös "ja olla minun poikani", mutta en ole ihan varma. Viesti kuitenkin oli, ettei hän hyväksy minua elämäänsä, jos tupakoin. No, tiedän hänen olleen huolissaan, hänellä oli taustassaan siihen hyvä syy. Mutta asian ilmaiseminen kaikessa neuvottomuudessaan oli kuin suoraan oppikirjan varoittavasta esimierkistä. Silloin en tosin ajatellut näin tiedostavasti. En minäkään sitten häntä tarvinnut!
2. Väittelimme usein, ja hän oli tietenkin aina oikeassa. Mistään riippumatta. Koitin kapinoida sitä vastaan, mutta hänen päätään ei voinut kääntää. Muistan sen riemun, kun jossain vaiheessa totesin oivaltavani ratkaisuja käytännön ongelmiin, joiden edessä hän oli ymmällään. Vahingonilo paras ilo.
3. Isä ei hyväksynyt ketään eikä mitään, mikä poikkesi hänen näkemyksistään, ja siitä saatiin jatkuvasti kuulla. Miten idiootteja kerta kaikkiaan olivat ihmiset jotka ajoivat vaikka harmaalla tai valkoisella autolla.
4. Isä löytää kaikesta pahaa, väärää, uhkaa. Paitsi itsestään tietysti.
5. Avioero. Kun äitini lähti, isällä oli tapana haukkua äitiä minulle. Miten kaikki hänen vaikeutensa olivat äidin syytä. Mitä ikinä tapahtuikin, kaikki oli aina äidin syytä. Hänellä itsellään ei ollut asioihin osaa eikä arpaa. Hän oli uhri. Yhteiskunnan, EU:n ja ex-vaimonsa uhri. Hän ei sopeudu, muiden pitää sopeutua.
6. Masennus. Isän pessimismi korostui avioeron jälkeen. Koko maailma oli paha. Yritin parhaani, mutta en vain jaksanut olla se, joka kantaa maailman pahuuden hänen kanssaan. Minun maailmani ei ole paha.
7. Velvollisuus osallistua hänen leipätyönsä tekemiseen. Itse hän on ammattinsa valinnut. Ei minusta ole reilua syyllistää muita siitä, ettei hän selviä työstään. Kun teini-ikäinen siskoni ei suostunut osallistumaan hänen leipätyönsä tekemiseen, hän kieltäytyi sitten auttamasta myöskään enää siskoani. Hetkinen... Nyt hän ihmettelee kun sisko - joka siis yritti itsemurhaa viime talvena, ei enää puhu hänelle.
8. Suhtautuminen lapsiini (hänen lapsenlapsiinsa) Kun käymme kylässä, tai hän käy syntymäpäivillä, ei hän koskaan puuhaa mitään lapsenlastensa kanssa. Hänellä olisi loistavat puitteet toteuttaa pikkupoikien unelmajuttuja, mutta hänellä ei näytä olevan kummoistakaan halua olla tekemisissä heidän kanssaan.
9. Seuraava on erityisesti vain oma kokemukseni, mutta sehän tässä ratkaisee. Minulla on sellainen tunne, että isälleni muut ihmiset ovat vain hyödykkeitä. Jonkinlaisia palvelijoita. Tai sitten vihollisia, pohjasakkaa. Äitini oli tärkeä, koska hän teki niin paljon töitä. Uusi vaimo pitäisi saada, jotta selviäisi töistä, kun yksin ei pärjää. En oikein osaa edes selittää mistä tämä mielikuva on syntynyt. Hän auttaa kyllä taloudellisesti minkä pystyy, sekä tuottamillaan hyödykkeillä, ja välillä askareillakin. Mutta todellista kiinnostusta toisten asioihin hän ei tunnu osoittavan.
MINUN ONGELMALLISET TULKINTANI
Isäni on alkanut päästä yli avioerostaan, ainakin jossain määrin. Hän puhuu yhä vähemmän siitä, miten äiti on pilannut hänen elämänsä. Mutta aina kun niin käy, niskavillani nousevat pystyyn. Jumaliste KUKAAN ei puhu pahaa äidistäni! Äiti ei ole minulle sanonut pahaa sanaa isästäni, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Kunnioitan sitä. Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin.
Näen itsessäni paljon isäni negatiivisia puolia. Pessimismiä, itsekeskeisyyttä, kiinnostuksen puutetta toisia kohtaan. Mutta minussa on myös toinen puoli: empaattinen, ihmisrakas, ymmärtävä ja auttava. Ennen kaikkea hyväksyvä. Olen toisaalta herkkä tuomitsemaan, mutta toisaalta myös herkkä ymmärtämään. Voisiko olla niin, että vihaan näitä piirteitä itsessäni, enkä siksi kestä nähdä niitä toisissa?
Kaikesta huolimatta en halua satuttaa isää. Näiden asioiden sanominen tekee pahaa, koen syyllisyyttä siitä, että kritisoin isääni. Kaikesta huolimatta en voi hyväksyä, että isäni olisi jotenkin paha. Koitan vain kääntää syyn itseeni. Koitan vain ymmärtää. Koitan hyväksyä, että jokainen tekee parhaansa, ja siinä kaikki. Ei kai enempää voi vaatia?
Sodan traumat taitavat näkyä vielä minussakin. Vaarini oli lääkintämies, kaikki sodan hirveydet kokenut ja traumatisoitunut. Isäni sai kärsiä siitä, ja minä puolestani isäni traumoista. Pojasta polvi on kuitenkin ilmeisesti parantunut traumojen suhteen, joten ehkä minun pojillani tai ainakin heidän lapsillaan on jo toivoa, etteivät sodan arvet näkyisi enää heissä.
Ainakaan en ikinä sanoisi heille, etteivät he kelpaa minun lapsikseni sellaisina kuin ovat. Sanon heille nimenomaan päinvastoin: että he ovat hyviä sellaisenaan, vaikkeivat kaikki heidän tekonsa minua miellyttäisikään. Toivottavasti osaan viestittää sitä myös lopulla 95 prosentilla viestinnästäni. Kaikki muu onkin sitten vain pelkkää plussaa.
Masennusjaksoni aikana vaihdoin paljon sähköpostia isäni kanssa, ja vaihdoimme ajatuksia suhteestamme ja paljon muusta. Opin pitämään siitä isästä, joka minulla oli sähköpostissa. Mutta kun taas tapasimme livenä, tuntui läsnä olevan kokonaan toinen persoona. Se isä, jonka minä entuudestaan tunsin. Se, mikä tekee suhteestamme vaikean, oli siivilöitynyt sähköpostissa. Mitä se siis oli, mikä ei sähköpostissa välittynyt, mutta livekontaktissa ahdistaa? Sekö, että viestistä tulee perille vain 5%, sanat. Ja loppu pitää kuvitella itse? Ahdistava kokemus tuli sitten siitä lopusta 95 prosentista?
Mikä isän kanssa olemisessa siis ahdistaa? Vaikea kysymys. Todella vaikea.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Isoäitini on katkeroitunut ihminen. Kaikilla muilla on sitä, mitä häneltä puuttuu voidakseen olla onnellinen. Kun hänelle soittaa ihan muuten vaan, hän saa aina soittajan tuntemaan syyllisyyttä siitä, että soittajalla menee elämässään paremmin, kuin isoäidilläni ja se on tietysti soittajan vika. Se on taito sinällään tarkastella koko maailmaa negatiivisten lasien läpi ja saada ympäristönsä tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä ilman, että sitä suoraan edes sanoisi. Jotain samaa aistin tästä kirjoituksestasi.
Asia, mikä on minua paljon mietityttänyt on lapsen suhde vanhempaansa. Miksi ihmeessä se tuntuisi jatkuvan samanlaisena läpi elämän, vaikka lapsi kasvaakin aikuiseksi, perustaa oman perheen. Oman vanhempansa kohtaa aina siitä lapsen asemastaan käsin. Tämä on siis vain minun ajatukseni ja koinkin pienen järkytyksen, kun oma terapeuttini suorastaan käski minun lopettaa hyväksynnän hakemisen vanhemmiltani, lähinnä siis isältäni. Hän puhui katkeroituneesta, sodan kokeneesta sukupolvesta, joka kasvatti lapsensa tavoittelemaan hyvinvointia ilman, että sillä sukupolvella oli paljoakaan varaa valita, mitä se pohjimmiltaan halusi. Nyt seuraava sukupolvi elää maailmassa, jonka opittuja perusarvoja koetellaan ja muokataan, sillä tällä sukupolvella on hyvinvointia, mahdollisuuksia valita, aivan uudenlainen maailma käsissään, kuin edellisellä. Tarpeellinen sukupolvien välinen kuilu tekee tehtävänsä.
Minun tehtäväni on siis itse valita, mitä suostun vanhemmiltani vastaanottamaan ja kertomaan sen myös heille. Voimme tarjota avaimia itsemme ymmärtämiseksi myös meidän läheisillmme, mutta emme voi pakottaa muita ottamaan koppia niistä avaimista. Joskus ohiheitot tekevät kipeää, mutta vastuu ehkä siirtyy sille, joka ei edes yrittänyt tavoitella tarjottua mahdollisuutta. Kaikesta huolimatta vanhemmille suodaan paljon anteeksi, mikä minua myös vanhempana hieman lohduttaa!
Tätä kaikkea pyöri mielessäni, kun kirjoituksiasi lueskelin ja siis myös haamuilin pöytälaatikoissasi :-)
Hei Andy. Kiitos kommentistasi. Niin, kai se jollakin tavalla aina pysyy samana tuo vanhemman ja lapsen rooli, ja kai sen kuuluukin jossain määrin.
Tosin olen huomannut silloin tällöin koettelevani isän valta-asemaa, sovittelevani jalkaani hänen saappaitaan lapsuudenperheen vastuunkantajana. Olen sen verran vanhempi sisaruksiani, että koen jotenkin olevani vastuussa heidän hyvinvoinnistaan.
Kirjoitat todella analyyttisesti isäsuhteestasi. Siihen on aika vaikea sanoa ulkopuolisen mitään, mutta ehkä tämä onkin sinun tapasi jäsentää ajatuksiasi? :)
Minulla on myös pulmallinen suhde vanhempiini. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että koska en voi muuttaa heitä, alan elää sen mukaan. En taivu toisten tahtoon, mutta toisaalta olen tarvittaessa paikalla. Kuulostaa todella yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole.
No, olen tuota asiaa jokusen kerran pohtinut, ja yleensäkin olen aika analyyttinen, tai yritän ainakin. Kirjoittaminen on kyllä ehdottomasti keino jäsentää ajatuksia. "Julkisessa" kirjoittamisessa on se hyvä puoli, että joku muu saattaa nähdä sellaista, mitä itse ei näe, vaikka se on kirkkaana nenän edessä. Voi siis saada ajatuksiinsa uusia virikkeitä muilta.
Tuo on totta. En voi muuttaa vanhempiani, joten hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat. Hoksasin sen isäni suhteen viime keväänä. Minun on vain yritettävä kaivaa itselleni se mitä otettavissa on, siitä mitä hän on. Ja arvostaa häntä sellaisenaan.
Kiitos kommentistasi!
Tuli muuten vielä mieleeni, että miksi et jatkaisi kirjoittelua isäsi kanssa? Ehkäpä se onkin teille sopivin tapa kommunikoida. Kun tapaatte, niin olette miten olette, mutta yhteys säilyy sähköpostitse.
Elina: ihan hyvä pointti... Tuo kirjoittelu oli silloin sellainen "pakko", piti selvittää itselleen asioita jotta pääsee niistä yli. Oli paha olla ja tarve käsitellä asioita. Nyt ei enää sellaista paloa ole, mutta siitä huolimatta hyvä pointti. Ehkä teenkin niin.
Lähetä kommentti