On ollut raskas päivä. Raskas kevät. Teki mieli tarttua puhelimeen, mutten tiennyt kenelle olisin kirjoittanut. (Puhelin ei suinkaan ole puhumista varten...) Totesin, että ne ihmiset, joille tällaisista viitsii turista, ovat täällä. Suurin osa ystävistäni (oman kokemukseni mukaan, ja kun sukulaisia ei lasketa) on ihmisiä, joiden nimeä en tiedä. Joita en koskaan ole tavannut. Ihmisiä joista tästä huolimatta tiedän enemmän kuin monista live-elämäni ihmisistä, ja jotka myös tietävät minusta enemmän. Minäkö nörtti?
On ollut raskas päivä. Raskas kevät. Olen ollut tänään ahdistunut, enemmän kuin pitkään aikaan. Jokin pyrkii ulos minusta niin, että olen revetä liitoksistani. Toisaalta olen turta ja vetelä, enkä pysty liikkumaan. Ajatteleminen turhauttaa, sisimpäni pyrkii pois tästä tietoisuuden tilasta.
Turhautuminen ja epätoivo. Ajatusten keskittyminen niihin seikkoihin, jotka ovat heikosti. Niihin asioihin, joiden uskoisi tuottavan tyydytystä, mutta joihin pyrkiminen toisaalta tuottaisi niin paljon häiriötekijöitä, että lopputulos hukkuisi niihin, menettäisi merkityksensä.
Nuoruus on kirosana. Se herättää kaipuuta ja nostaa esiin tuskan. Näen sen, mitä olin ennen, ja joka nyt näyttää olevan poissa, ikuisesti. Mitä se jokin mahtoi olla? Kyky ja mahdollisuus olla läsnä toisten ihmisten kanssa? Luovuus? Idealismi? Maailman parantaminen?
Jäljellä näyttäisi olevan selviytyminen ja toisten tarpeiden täyttäminen. Sulkeutuneisuus. Tietysti nämä rajoitteet ovat vain omissa ajatuksissani, ja oikeasti kaikki on mahdollista. Oikeasti menneiden pitää antaa mennä, olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole. Oikeasti huomenna on uusi päivä, ja uudet kujeet.
[Pieni varovaisen tukahtunut huuto, ja pahoittelut, mikäli joku häiriintyi.] On ollut raskas päivä. Raskas kevät. Joskaan ei niin raskas, ja eri lailla, kuin oli viime vuonna.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Hei. Täällä yksi ystävistäsi, jonka nimeä et tiedä. Olen ollut huolissani sinusta. Tuntuu hyvältä, että kävit purkamassa tuntojasi täällä. Toivon, että "se jokin" joka pyrkii sinusta ulos tulee ulos! Kiusaa ja ärsytä sitä ajattelemalla yhä enemmän ja enemmän. Kaiva se esiin. Kyllä se sieltä pullahtaa ja olosi helpottuu..
Toivon sinulle parempia tulevia päiviä. Ehkä tämä on sellainen tyypillinen Paska Maanantai, josta Semmaritkin lauloivat aikoinaan..
Se on kerrassaan paskamaista, kun tietää, miten asioiden pitäisi olla, muttei pääse siihen (enää) takaisin.
Tirsu:
On vain ollut niin paljon hommia, ettei ole ehtinyt, eikä jaksanut bloggailla.
Olen tullut epäileväksi sen suhteen, pitääkö kaikkea kaivaa esiin. Ehkä kannattaa, ehkä ei.
Alcinoethe:
Joo. Näin on. Tai se, että kuvittelee toivovansa jotakin, minkä tietää ainakin lähes mahdottomaksi. Ja samaan aikaan kuitenkin ymmärtää, ettei koko asia edes todellisuudessa tekisi yhtään sen onnellisemmaksi.
Koen välillä samaa tuon nuoruuden suhteen kuin sinä, mutta sitten katson realistisesti: Millainen minä olin?
En murto-osaakaan siitä mitä olen nyt. Henkisesti, fyysisesti. Kaikilla mittareilla. Voisin ajatella että heitin sen hukkaan, että minun olisi silloin pitänyt olla kuten olen nyt, mutta se on epätodellista.
Se on jännä miten lapsena ja teininä sitä odotti aikuisuutta, ei tuntenut minkäänlaista surua kun viimein huomasi olevansa melkein täysikasvuinen. Olihan kaikki paljon helpompaa silloin. Ja nyt kun olen täysikasvuinen, olen oikein tyytyväinen ettei minun tarvitse enää elää niitä pelkoja ja epätoivoa kuin ohimenevästi. En heilu tuulessa enää.
En tietenkään ole valmis tai täydellinen, mutta strategia perustuu aina vallitsevaan olotilaan. Tiedän mitä tarvitsen saavuttaakseni asioita joita haluan, eikä se mitä tarvitsen ole pakosti aina pelkkää positiivista.
Kun saavutan ne asiat, voin hylätä taas ja rakentaa uuden strategian. Elämä on jännä siinä että pelikenttä on jatkuvassa liikkeessä, eikä mikään ole staattista. Ne strategiat jotka olivat vallan mainioita hetki sitten, ovatkin yhtäkkiä pelkkä painolasti.
Totta turiset. En minäkään haluaisi palata nuoruuden päiviin, ne olivat perin tuskallisia. Ne ovatkin parhaimmillaan juuri muistoina. Kaipuu kohdistuu pitkälti siihen nuoruuden hulluuteen ja siihen tapaan, jolla niihin aikoihin oltiin kavereita.
Lähetä kommentti