kuva: Wikimedia CommonsJonkin aikaa takaperin havaitsin terapiavuoden päättymisen olen lähempänä kuin sen alkaminen. Totesin mielessäni, että tämähän alkaa nyt olla selvää, pitäisi vain keksiä, millä eväillä ei mennä enää takapakkia terapian päätyttyä. Muutaman päivän päästä ajatus tuntui aivan oudolta. Oikeastihan tässä oltiin vasta ihan alkutaipaleella, ja selvästi toinen vuosi pitäisi vielä käydä.
Toinenkin esimerkkini liittyy terapian päättymiseen. Viimeksi väitin, ettei merkkejä masennuksesta enää juuri ole havaittavissa. Olin kyllä oikeassa sanoessani tilanteen olevan merkittävästi parempi kuin aloittaessa. Tänään kuitenkin ahdistaa, elämä tuntuu toivottomalta, turhalta. Tekisi mieli vain sulkea silmät ja heittäytyä ajelehtimaan, kunnes uppoaa. Ei konkreettisesti, mutta sisäisesti.
Työnhaku ahdistaa. Ympäristön tila ahdistaa. Ihmiskunnan typeryys ahdistaa. Totuuden etsiminen ja sen löytymisen mahdottomuus ahdistaa. Unelmia ei ole. En halua sellaisia, koska ne tuottavat pettymyksiä.
Silti pitäisi vain jatkaa eteenpäin, eikä jäädä tuleen makaamaan. Jokainen laiminlyöty asia lisää ahdistuksen määrää tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti