Love is blindness - in life that was darkness

Olemme olleet melko erillään viime aikoina. Tänään tapasimme taas sedällä. Se oli miettinyt mitä halusi isän kuulevan.

"Ei se varmaan ollut mitään tiettyä. Enemmänkin, sellaista taistelua tärkeistä asioista. Tai sellaisista, joissa oltiin jotenkin mukana. Ainakin koitin todistaa, ettei ne ihmiset välttämättä niin pahoja ole, vaikka ne tekeekin jotain juttuja, mitkä ei välttämättä ole hyviä."

"Niin, se taisi tuntua vähän siltä, että jos ei noita hyväksytä, niin ei minuakaan hyväksytä."

"Joo. En mä voinut niille lopulta enää puhua mistään asioista. En mä niin paha ollut, enkä oikeestaan tehnyt mitään hirveetä, mutta ei sitä kuitenkaan hyväksytty."

Tiedän, että se toisinaan varasti rahaa ostaakseen kaljaa tai tupakkaa, mutta se ei taida olla valmis myöntämään sitä. Se painaa sen mieltä, eikä se halua muistaa sitä, joten en ota asiaa tässä puheeksi. Eihän se oikeastaan ollut oleellista asian kannalta.

"Etkä sitten käyttänyt muita päihteitä," kysyy setä.

"Ei, en mä koskaan mitään muuta kuin alkoholia ja tupakkaa."

"Kyllähän mä periaatteessa olisin kai ollut ihan lastensuojelukamaa, jos silloin niillä kylillä olisi ollut jotain lastensuojelua. Mä kuitenkaan mitenkään paha ollut, tai ilkeä, joten en jäänyt niiden verkkoon. En rikkonut paikkoja, tapellut tai rötöstelly. Mä olisin ehkä kaivannut suojelua iteltäni, enemmän kuin tavallinen koti voi antaa. Ainakin tän päivän sossujen näkemysten mukaan."

"Muistan joskus yläasteikäisenä menneeni yksin paikalliseen kapakkaan, ja päätyneeni jonkun täysikäisen tuiki tuntemattoman jäbän juttukaveriksi. Mähän olin ihan lapsi silloin, mutta jostain syystä isommat otti mut yleensä vakavasti. Mä tunsin sen baarimikonkin, joten en kyllä siltä viittinyt mitään tilailla, mutta kaveri tarjos. En mä teidä miks mä sinne menin, tai miks lähdin pois."

"Jostain syystä mä tunnun kuitenkin olevan jopa vähän ylpeä susta, siitäkin huolimatta, ettei toisaalta ehkä olis aihetta. Sä olit jotain. Sua kunnioitti oman ikäset ja isommat. Sulla oli katu-uskottavuutta, joka ei perustunut missään määrin pelkoon."

"Niin olihan se tavallaan siistiä, hullu nuoruus. Ja ne oli ihmisiä joille kelpasi sellaisena kuin oli. Ei ne koskaan vaatineet multa mitään näyttöjä"

"Silloin kun mulla oli kaikkein vaikeinta, mä tein iltaisin pitkiä kävelylenkkejä pitkin niitä korpiteitä, joiden varrella asuin. Niiden lenkkien aikana kuuntelin taukoomatta U2 Achtung babyä, erityisesti biisejä One ja Love is blindness, jota pysähdyin aina kuunteleen yhen sillankaiteelle. Ja poltin röökiä ketjussa koko matkan. Saattoi mennä parissa-kolmessa tunnissa melkein aski röökiä."

"Mitä sä mietit niillä reissuilla," kysyy setä kuunneltuaan pitkään.

"Kai yleensä elämän vittumaisuutta. (Faija ei muuten voinut sietää sitä, että kiroilin. Se oli j0skus mennyt lukemaan mun kirjeen silloiselle tyttöystävälleni. Olin kirjoittanut sen kun oli tosi paha olla, ja kieli oli sen mukasta. Kerroin siinä miten olin ottanut yksin pussikaljaa ton peruslenkkini aikana. Talutin fillariani, joka silti jatkuvasti pyrki päätymään ojaan. Jossain vaiheessa olin hakannut nyrkkiäni männynrunkoon. Arki-iltana. "Ei kai sen tyttöystävänkään ole kiva tollasta kielenkäyttöä kuunnella?" Se oli se sen pointti tosta asiasta. Kai se koitti myös kysellä mikä oli homman nimi, mutta jotenkin se vaan takertui siihen vittuun).

Niin - asiaan. Sydänsuruja. Sitä mitä olisi pitänyt tehdä, tai ei olisi pitänyt. Ja kai siinä oli melko itsetuhoisiakin ajatuksia aika paljon. Mä taisin välillä rukoilla, etten aamulla enää heräis. Elämän mielekkyys oli aika pitkälti hukassa. Kai se osittain oli ihan masennustakin."

"Ne biisit ja se reissu ja kaikki - se oli yksi kerta toisensa jälkeen toistuva toisiinsa kietoutuneiden osasten summa. Ensimmäiset askeleet vei aina pois, pakoon tavallaan. Sitä seurasi turruttamisen vaihe. Askel askelelta mä suomin epätoivoani vihan sivalluksin, työnsin sitä savuke kerrallaan takseepäin. Sitten tuli tietty silta, oli viileetä ja pimeetä, ja vaan musa kaikui korvissa. Siinä sillalla mä kuuntelin aina Love is blindnessin monta kertaa putkeen. Mä itkin siellä pahaa oloani maailmalle. Siinä meni joku puol tuntia ali kiitäviä autoja katsellessa, miten ne tuli jostain ja meni sinne kans. Sit kun mä loppumatkan palasin himaan, se oli sellasta takki tyhjänä kävelemistä. Alistuneena ja antautuneena. Olkoon, ei sille mitään mahda. Turtana kotiin ja vähin äänin yläkertaan. Telkkaria tai nukkuun."

"Mutta sä selvisit siitä kuitenkin", huomauttaa setä.

"Joo, kai mä selvisin, vaikka taisihan siitä jäädä jälkensä ja arpensa mun sisälle, ja ne on siellä kyllä vieläkin."