Minä ja Junior Jones

Junior Jones halusi lisätä tähän tämän videon, koska se ei löydä omia
sanoja kuvaamaan sisällään riehunutta myrskyä.

Sisälläni kiljuu Junior Jones, vielä keskenkasvuinen poika, haluten tulla kuulluksi. "Eihän se välttämättä noin ole", se yrittää sanoa. Sanoilla ei kuitenkaan ole vaikutusta, kuin seinille puhuisi. Eihän se ihme olekaan, kun vastassa on kivikasvoinen muuri. Muurinmurtajaan on kiinnitetty viesti: "Et sinä aina ole oikeassa, et sinä tiedä kaikkea vaikka niin väität." Eihän poika sitä tiedä, kun ei osaa vielä lukea, mutta muuria eivät kuitenkaan kaada mitkään perustelut. Se ei säröile, ei myötäile. Tuskin se edes kuulee. Se näkee itsensä ja oman totuutensa, jota on mahdotonta arvioida uudelleen. Miksi edes pitäisi?

Pojan sisällä kiehuu epätoivoinen raivo, kun se edes kerran tahtoisi olla oikeassa. Se ei enää muista, mistä se on väitellyt, mutta muistaa kuitenkin, miten nujerrettuna joutui palaamaan huoneeseensa, paiskata oven kiinni niin, että lasit helisevät, kääntää volymit kaakkoon ja istua turruttamaan itkunsekaista mieltään.

Vaikka minä jo olen antanut anteeksi, ei Junior Jones ole unohtanut. Edelleen se toitottaa kaikille, ettei se välttämättä niin ole, ja voihan se olla näinkin. Se vihaa yksisilmäisyyttä, se haluaa olla oikeassa. Kuunnelkaa nyt joku, arvostakaa minua!

Se pelkää nujerretuksi tulemisen tunnetta kuin ruttoa. Se vihaa avuttomuutta. Se ei halua kokea sitä enää ikinä. Se kavahtaa itsepäisiä, vahvatahtoisia ihmisiä, jotka muistuttavat sitä muurista.

Sen ystävät olivat pahoja, vaikka ne olivat sellaisia samanlaisia kuin se itsekin. Se ei vain voinut kertoa sitä. Eihän se vielä voinut paeta minnekään. "Lumihangessa ei pitkälle juosta." Vaan eipä se voinut puhua itsestään ja elämästään. Sen elämä oli kiellettyä ja pahaa, vaikkei se nyt niin kovin kummoista oikeastaan ollut.

Poikaa ahdisti ja sattui. Onneksi oli kaverit, jotka ymmärsivät. Ystävät jotka arvostivat. Ihmiset, jotka eivät koskaan tuominneet. Ne pahat, joiden seura ei ollut hyväksi. Parhaat ystävät, joita meillä kummallakaan on ikinä ollut.

Kerran kun sen oli hyvin paha olla, illalla myöhään, se istui bussipysäkille.Se odotti, että aikuiset tulisivat ja se voisi pyytää niitä kuuntelemaan. Poika odotti, ja odotti, ilta vaihtui yöksi. Aikuisia ei tullut, olivat menneet toista kautta. Tuli kuitenkin ystävä autollaan, ja tarjosi kyydin kotiin. Ja sinne se lähti, vaikkei olisi halunnut. Minne muuallekaan se olisi mennyt?

Minä yritän kuunnella - tarkkaavaisesti. Sen on vaikea löytää sanoja. Sen on vaikea ymmärtää ja tietää miksi sillä on paha olla. Olen vienyt sen tapaamaan setää, joka auttaa sitä ymmärtämään. Puhuessaan sedän kanssa, se valuttaa kyyneliään minun poskilleni, ja minä annan sen tehdä niin. Toisinaan minäkin puhun sedän kanssa. Aikuisen tavoin vaadin siltä tehokkuutta ja arvelen, että kyllä se varmaan jo pärjää. Unohdan, että se tarvitsee aikaa. Vihdoinkin se tulee kuulluksi ja ymmärretyksi, hyväksytyksi sellaisenaan aikuisen sedän taholta.