Sillä ei oikeastaan ole väliä, mitä muut ajattelevat minusta. Sitähän minä en saa koskaan tietää, joten ajatelkoot rauhassa mitä lystäävät. Merkittävää omalta kannaltani on se, mitä minä ajattelen muiden ajattelevan minusta.
Masentuneena helposti päätyy ajattelemaan, että muut pitävät minua jotenkin huonona ja riittämättömänä. Miksi näin on? Koska itse näkee itsensä sellaisena, joten miten kukaan muu voisi ajatella mitään muuta, siitäkään huolimatta, että näin vakuuttavat? Jos joku väittää valkoiseksi sitä, mikä minusta on ilmiselvästi mustaa, epäilenkö omaa havaintoani, vai oletanko toisen puhuvan paskaa?
Jospa taas on niin, että minä en osaa arvostaa muita ihmisiä heidän erilaisten "huonojen" ominaisuuksiensa takia, miten voisin kuvitella heidän arvostavan minua? Lähtökohtaisesti suhtaudun ihmisiin hyvin varauksella - paha, kunnes toisin todistetaan. Miten itse ajattelen muista, niin oletan heidänkin ajattelevan minusta.
Onnellisuus löytyisi siis siitä, että olettaisin ihmisten lähtökohtaisesti hyväksyvän minut tällaisena kuin olen, ja ehkä jollakin tapaa arvostavankin. Tähän päästäkseni minunkin pitäisi pystyä hyväksymään muut sellaisenaan, ja arvostaa heidän erilaisia ihan keskinkertaisia piirteitään ja taitojaan.
Luultavasti asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen, sillä eihän kaikkea ja kaikkia voi mitenkään arvostaa? Siinähän arvostus kärsisi valtavan inflaation. Luultavasti täytyy siis kuitenkin pystyä hyväksymään ajatus siitä, ettei kaikkien arvostusta ole mahdollista saavuttaa, edes omissa ajatuksissaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti