Systeemistä sen verran, ettei minulla ole takataskussani mitään suomalaista demokratiaa parempaa. Demokratiaan sisältyy tietenkin kuitenkin eräs huomionarvoinen seikka.
Nosta kätesi, jos haluaisit yhteiskunnan toimivan viidakon lain mukaisesti vahvimman oikeudella. Kenen käsi nousee? Jos olet yksi heistä, hyväksyt demokratian yhteiskunnan peruspilarina. Mikäli et ollut, vaan nenää nyrpistäen kauhistelit koko ajatusta; miten sivistymätöntä, sinun täytyy kehittää toisenlainen yhteiskuntajärjestys. Demokratia on enemmistönvaltaa - siis vahvimman oikeutta yhteisötasolla.
Miten tällaisessa vahvimman oikeuden järjestelmässä varmistetaan heikkojen ja vähemmistöjen oikeudet? Jos haluamme, että jokaisella syntyvällä yksilöllä on yhtäläiset mahdollisuudet toimia tässä maailmassa, on jokainen ihminen laskettava samanarvoiseksi itsemme kanssa. On tehtävä valintoja, jotka saattavat kaikki suhteellisen tasa-arvoisiin lähtökohtiin.
Jokaisella olkoon ensin nälkä yhtä monena päivänä viikossa. Jokaisella olkoon saman verran juomavettä. Jokaisella olkoon yhtäläiset mahdollisuudet saada hoitoa sairauksiinsa. Kun on varmistettu tasaveroiset lähtökohdat kaikille maailman ihmisille hiekka-aavikolta erämaahan, sen jälkeen olkoon jokainen oman onnensa seppä, ja toteutukoon amerikkalainen unelma.
Mikäli asetamme itsemme yhdenkään toisen yksilön edelle, olemme kuin susilauma ajamassa omaa etuaan, tuntematta huonoa omaatuntoa jalkoihin jäävistä tai saaliseläimistä. Jos nyt pyytäisin nostamaan kuonon kohti taivasta ja ulvomaan, olisitko valmis päästämään sutesi esiin, vai jatkaisitko elämääsi lampaiden vaatteissa?
Kahden äärimmäisyyden väliin jää harmaa alue, jolta löytyy meistä jokainen. Demokratia ei yksistään toimi, vaan asenne ratkaisee. Pyritäänkö tuottamaan tasapuolisesti hyvää kaikille, omalle laumalle, vai annetaanko heikkojen sortua elon tiellä, ja evoluution tehdä tehtävänsä. Mihin minun siis pitäisi ihmisenä pyrkiä, sillä minun on vaikea luopua tietokoneestani antaakseni sadoille ihmisille heidän kipeästi kaipaamaansa puhdasta juomavettä.
Kirjoittelin muuten tänään kirkon toiminnasta ja siihen osallistumisesta kommenttia tänne.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdiskelua! demokratiaan usein sisällytetään tasa-arvo yhtenä arvona, mutta toisaalta demokratia itsessään on sen poissulkeva. Tasa-arvo kaikkien maailman ihmisten kesken jäänee luultavasti fantasiaksi. Orwellin pappa taisi aikoinaan jo Eläinten vallankumouksessa kirjoitella, että kaikki eläimet ovat saman arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Näinhän se taitaa olla, ettei täydellinen tasa-arvo tule toteutumaan. Mielenkiintoinen kysymys on, pitäisikö siihen silti pyrkiä? Minkä asteista tasa-arvoa olisi syytä pitää tavoiteltavana? Onko tasa-arvon ajaminenkin lopulta vain keino ajaa omaa etua, tavalla tai toisella? Etsivätkö ihmiset tasa-arvoa vain saadakseen jotakin, eikä antaakseen jotakin pois.
Miten meidän siis pitäisi elää?
Mä en nyt pääse tuosta tänne-linkistä muualle kuin valkoiselle sivulle... :/
Miten tällaisessa vahvimman oikeuden järjestelmässä varmistetaan heikkojen ja vähemmistöjen oikeudet?
Ainakin teoriassa systeemin pitäisi korjautua siinä vaiheessa, kun tyytymättömiä — esim. köyhiä ja heikkoja — on enemmistö. Vähemmistön oikeuksien kannalta se ei tietenkään kuulosta hyvältä. Oikeastaan ainoa keino välttää suuret kuilut ihmisten välillä olisi saada myös enemmistö (ja ne rikkaimmat ja/tai hyvinvoivimmat yksilöt) ymmärtämään, että ne aiheuttavat lopulta vain ongelmia. Kaikille.
Tuo tasa-arvon saavuttaminen ei valitettavasti jää edes kysymykseksi siitä, millainen tasa-arvo on saavutettavissa kaksiulotteisella asteikolla huono-hyvä. Tasa-arvo joissain asioissa voi tarkoittaa epätasa-arvoa toisissa, eli ongelma on vielä moninaisempi. Jos esimerkiksi ajatellaan uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvaa, jonka uskonto kieltää häntä menemästä tavallisen koulun (kenties harhauskoiseen) oppiin, täytyy valita hänen tasa-arvoisuutensa valtaväestön kanssa joko oppivelvollisuuden tai uskonnonvapauden näkökulmasta, ja antaa toiselle näkemykselle huutia.
Tämä ei toki liity ihan suoraan juomaveteen tai nälkään, joissa ei ehkä ole tällaisia ristiriitaisuuksia.
"Onko tasa-arvon ajaminenkin lopulta vain keino ajaa omaa etua, tavalla tai toisella? Etsivätkö ihmiset tasa-arvoa vain saadakseen jotakin, eikä antaakseen jotakin pois."
Tämä onkin hyvä kysymys. Vastauksen saa kun koittaa nähdä viiteryhmät pyrkimysten taustalla. Ne eivät juuri koskaan yllätä ja lopulta kaikki kärjistyy oman edun ajamiseen ja sitä kautta tarvittavaan vastakkainasetteluun ja konfliktiin. Ilman konflikteja ei mikään kehity, vaan kaikki olisivat intiaaneja sademetsissä metsästämässä ja kalastamassa. Tämä oletus perustuu siihen että maailman eristyneimmät ja vailla ulkoista uhkaa olevat ihmiset ovat kaikkein takapajuisimpia. Muitakin vaikuttavia tekijöitä varmasti on.
Ajatus tasa-arvosta on hyvinvoinnin tuote. Hyvinvointi on harvojen oikeus. Hyvinvoinnin kärsiessä tasa-arvo kärsii. Kyse on ihmisklustereista ja niiden paremminvoivan osan sisäisestä illuusiosta ja turhasta maailmantuskasta, joka kuitenkin on inhimillinen.
Tiina,
kyllä se mulla toimii. Mikähän siinä on sitten. Toimikos tuo linkki teillä muilla? Linkki vie Länsi-Uusimaa -lehden "mistä nyt puhutaan" -palstalle, otsikolla "kannattaako".
DorianK,
Vallankumous - tehkää joku vallankumous. Toisaalta, lieneekö enemmistö kiinalaisista tyytyväisiä oloihinsa, en tiedä. Kukaan ei vaan uskalla tehdä mitään, kun voiman enemmistö on vähemmistön käsissä.
Kami,
Jotenkin arvasinkin, että olisit suunnilleen noilla linjoilla ;) Selitäpäs vähän tuota konflikti -näkökulmaa. Tokihan se, että kaikki pitää keksiä itse, hidastaa kehitystä, mutta jo pelkästään se eristäytyneisyys riittänee siihen. Jos heillä on sisäisiä konflikteja, kehittyvätkö he nopeammin?
Kyllähän tietysti sotateollisuus vie tekniikan kehittymistä eteenpäin.
Aamen tuolle hyvinvoinnille. Kun ihmisen pitää päivittäin metsästää ruokansa, tai muuten kamppailla fyysisestä selviytymisestään, punnitaan ihmisen inhimillisyys ja eläimellisyys.
Tuo oman edun tavoittelu taitaa tosiaan olla lopulta yleisin syy tasa-arvon tavoittelussa (ja ehkä aivan kaikessa muussakin). Syy ei ehkä kuitenkaan merkitse hirveästi, jos lopputulos on kaikkien kannalta hyvä? (En väitä, että se tasa-arvotaistelussa sitä aina tai edes yleensä olisi.) Ja mikäpä olisikaan parempi tapa saada ihmiset tekemään jotain puolestaan kuin osoittaa heille, että siitä on heille itselleenkin hyötyä? Tietysti tuolla tavalla toisia motivoiva yrittänee saada itselleen suurempaa hyötyä kuin mitä muut saavat, jolloin tasa-arvosta ei ehkä voida puhua, vaikka kaikki hyötyisivätkin.
Kiina on sikäli hyvä esimerkki vähemmistön vallankäytöstä, että sopivalla tavalla maata tai ihmisryhmää johtaen voi hyvinkin ottaa voiman enemmistön käyttöönsä. Se, että saa tosiasiat pimitettyä enemmistöltä tai vaikuttamaan yhdentekeviltä heidän silmissään, varmasti auttaa. En tiedä, onko demokratia tuollaista johtamista parempi esimerkiksi kansan teknisen kehityksen kannalta, mutta älyllisen kehityksen näkökulmasta ehkä kuitenkin on.
Tuo konfliktien rakentava vaikutus on aika mielenkiintoinen. Itsekin näkisin, että jo pelkkä eristäytyminen riittää hidastamaan kehitystä, koska ideoita ei voida vaihtaa toisten kanssa (tai varastaa heiltä). Toisaalta uudet ideat syntynevät pitkälti erilaisista tarpeista, ja konfliktit saattavat hyvinkin synnyttää sellaisia tarpeita.
(Ja tuo Länsi-Uusimaa -linkki toimi minulla ihan ok.)
Katsoin tuossa eilen vai toissapäivänä jotain Claes Anderssonin haastattelua, ja täytyy sanoa, että varsin fiksuja juttuja hän puheli (riippumatta politiikasta tai puolueista). Hän toi esille teorian, jonka mukaan demokraattisessa yhteiskunnassa suuri enemmistö, eli suhteellisen hyvin voivat ja pärjäävät kokevat köyhän kansanosan "nousemisen" (eli heidän elinojensa totaalisen paranemisen ja näin sosiaalisen ja taloudellisen tasa-arvoisuuden toteutumisen) jollain lailla uhaksi itselleen. Tämän vuoksi enemmistö käytännössä estää köyhintä kansanosaa tasa-arvoistumasta saman veroisiksi.
Huonomuistinen homepää kun olen, en valitettavasti muista tämän teorian esittäjän nimeä, vaikka Andersson sen sanoikin. Jotenkin tuo ajatus joka tapauksessa kolahti minuun. Luulen, että surullista kyllä tuossa taitaa piillä jokin totuuden siemen.
Muuten, samassa Anderssonin haastattelussa hän totesi, että siinä vaiheessa kun pääministerimme totesi julkisesti, että mediassa puhutaan liikaa köyhistä, hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Suomessa on Anderssonin mukaan noin miljoona köyhäksi luettavaa, ja heidän elinolonsa tuskin mitenkään siitä paranevat, että media toitottaisi suurimman osan ihmisistä pärjäävän ihan hyvin. Tämä siis toimi hänellä ikään kuin aasinsiltana tuohon teoriaan, josta puhuin yllä.
:D Nyt meni varmaan todella monimutkaiseksi tämä sepustus, mutta koittakaa pysyä kärryillä.
Pointti oli siis se, että aika karmivaa, että pääministeri ylipäätään päästää suustaan tuollaisia sammakoita. Ehkäpä tuollaiset kommentit kertovat hänen arvomaailmastaan jotain.
Chi,
mammonaa ei taida olla jaossa määräänsä enempää. Jos joku saa lisää, se on toisilta pois, siis niiltä, joilla sitä aiemmin on ollut. Maailman nälänhätä olisi hoidettavissa, jos niin haluttaisiin.
Mitä lie pääministeri tuolla köyhyydestä puhumisella tarkoittanut, jää vähän irralleen kontekstista tuo lausunto.
Eristäytymispointti Dorianilla ja sinulla on totta, joo.
Konflikti on sekin näin jälkeenpäin ajatellen ainakin vääristävä -ellei väärä- sana. En puhu niinkään mistään aseellisista selkkauksista tms, vaan myös ihan ideatasolla syntyvistä. Jos kalaa riittää, sika kuolee bambukeihäillä ja populaatio pysyy kurissa, mitään haastetta ei tule. Ihmisen kehitys vaatii vastoinkäymisiä ja uhkia. Kilpailua ja siitä syntyviä konflikteja. Sama perusidea on kaikessa ja sen keinotekoinen tyrehdyttäminen on kehityksen hidastamista.
Se, onko se hyvä vai huono asia, varmasti vaihtelee sen mukaan keneltä kysytään. Minusta kaikki mitä ihminen tekee on ihmiselle luonnollista. Jos joku kulttuuri kehittää itseään rapauttavia piirteitä ja pelaa itse itsensä ulos milloin mistäkin syystä, sen käyrä kääntyy auttamatta laskuun.
Se mikä minulle on realiteetti, on jollekin toiselle utopia.
On ihmisiä joita kiinnostavat raha, valta yms. enemmän kuin minua tai ketään ympärilläni, ja he tulevat niitä todennäköisemmin saavuttamaan keinolla millä hyvänsä. Heille se missä minä tällä hetkellä olen, on tavoiteltava tila ja minä pidän tilannetta itsestäänselvyytenä, sillä se on kokemustasolla aina ollut niin.
Siitä syntyy mielenkiintoinen soppa, sillä siinä missä minä en arvosta sitä mitä minulla on, minulla ei ole myöskään mitään halua tai kykyä sitä puolustaa tai kokemuspohjaista pelkoa sen menettämisestä.
Näin on mielestäni länsimaissa tapahtumassa.
Illuusio rikkoutunee siinä vaiheessa kun siellä missä ei ole mitään ihmiset alkavat katsella sinne missä on.
Eikös se yksi sosiologi tuossa todennut että kun suurin osa väestöstä koostuu nuorista miehistä, sodan, etnisten puhdistusten yms. väkivallan riski pompsahtaa kaakkoon. Eli jossain vaiheessa aina otetaan yhteen ja sen jälkeen näyttäisi tulevan hirveitä kasvupiikkejä.
Missä muodossa sitten tulevaisuudessa moiset tapahtuu, onkin mielenkiintoista nähtävää. Tuo Georgiajuttu on erittäin mielenkiintoinen tapaus. Nimenomaan nykyaikaisen tiedonvälityksen näkökulmasta. Tai sitten ei.
Johan se medvedevi taisi kokeilla kepillä jäätä. Minusta ajatus "Ihan sama mitä olette mieltä, meille käy kaikki." edes heitettynä ilmaan on aika selvä merkki siitä että kunhan saadaan nappulat hyville paikoilleen niin syitä löytyy vaikka keksimällä.
Pohjimmiltaanhan se on aina kiinni resursseista. Jos niitä riittää, kaikilla on kivaa, jos niitä ei riitä, tai ne näyttävät hyvin pian loppuvan, kellään ei ole kivaa.
Taisin vähän harhailla, mutta nämä on minusta hauskoja aiheita.
Ehkä hieman pientä harhailua, myönnettäköön se. Myöskin liikuttiin melko käsitteellisellä tasolla, joten tässähän pitää oikein ajatella. (On helpompi kääntää konkretia käsitteiksi, kuin käsitteet konkretiaksi)
Kehityksen aikaansaamiselle on tosiaan ominaista kilpailu jostakin. Vai miksi huippu-urheilijat ovat sellaisia kuin ovat? Ja voisihan urheilukilpailu tavallaan olla sellainen konflikti, jota tarkoitat. Kilpailun saa aikaan ehkäpä kunnianhimo? (Materian kohdalla on käytetty myös nimitystä ahneus.) Mistä syntyy kunnianhimo? Arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeista?
Myös laiskuus ja mukavuudenhalu on toinen kehityksen lähtökohta. Homma pitää saada hoidettua helpommin ja nopeammin, että ehtii enemmän tehdä jotain mukavaa.
Ja toki se, että on jokin ongelma, josta pitää selvitä. Elämänhalu saa tekemään parhaansa, jos elämä uhkaa päättyä.
Onkos noista konfliktien jälkeisistä kasvupiikeistä jotakin esimerkkejä? En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa tuolla tavalla.
Tietysti esimerkiksi väittely konfliktin muotona pakottaa pohtimaan. Sehän on toisaalta myös eräänlainen oikeassaolemiskilpailu.
Saas nähdä mitä veli venäläinen pohtii mielessään. Mutta minä en ainakaan antaudu. Vapaus tai kuolema!
Suuret ikäluokat, teollistuminen toisen maailmansodan jälkeen... Ihan omassa lähihistoriassa on hyviä esimerkkejä.
Lähetä kommentti