Tässä taannoin postasin lomareissun aikaisesta kriittisyydestäni. Asia oli sikäli silmiinpistävä, että otin sen puheeksi myös terpan kanssa, joka kysäisikin ajatusten taustalla olevaa tunnetta. Äimistyin, etten saanut siitä lainkaan kiinni, ei vaikka miten olisi kaivellut. Löysin kyllä selityksiä siitä, mistä moinen voisi johtua, mutta millainen tunne on taustalla, jos arvostelen ihmisten rumia verkkareita, tökeröä käytöstä, lastensa pompottamia vanhempia jne. "Ei taida olla ihan salonkikelpoista?", totesi terppa. "Ehkä tämä tunne on sinulta kielletty?" Sain tästä kotiläksyn.
Kotimatkalla aivoni olivat joko saaneet asian työstettyä, tai sitten vain terapiasta pääsy vapautti jotkut lukot, ja sieltähän se pätkähti: halveksunta! Sehän se tunne on, jonka vallassa ihmisten huonona pidettyjä ominaisuuksia arvostellaan. Enkä minä todellakaan ole pitänyt sitä kovin arvostettavana tunteena. Olen halveksunut halveksuntaa, kokenut selittämätöntä syyllisyyttä siitä, että ihmiset arvostelevat toisiaan. Ja nyt minä teen sitä.
Minun täytyy kuitenkin hyväksyä halveksunta osaksi itseäni. Osaksi toisia myös. Se nyt vaan on inhimillistä. Vaikka jokaisella onkin oikeus olla sellainen kuin on, halveksunta on myös yhtä luonnollista. Sitä ei kuitenkaan tarvitse ottaa liian vakavasti, eikä pitää totuutena, vaan tutkailla. Mikäs minua nyt tässä asiassa halveksuttaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti