Joskus ei riitä,
että koittaa tehdä
olonsa mukavaksi.
Joskus olosuhteet vain ovat
yksinkertaisesti
surkeat.
torstai 29. marraskuuta 2007
Olosuhteiden uhri
Joskus ei riitä,
että koittaa tehdä
olonsa mukavaksi.
Joskus olosuhteet vain ovat
yksinkertaisesti
surkeat.
Leijan lennätyksestä
Nyt on ollut vähän sellainen kutina, että ollaan lähellä sukellusta. Sellainen aavistus, että on päästetty leijalle vähän liikaa löysää, nostettu se vähän liian korkealle, ja nyt on ilma loppumassa siipien alta. Jos näin kävisi, olisi seurauksena hallitsematon putoaminen. Alan varovasti vetää narua sisään, ja tarkkailen tilannetta. Koetan hapuilla leijaa ajatuksillani. Se tuntuu jossain määrin raskaalta, mutta liitää kuitenkin vielä, vaikka ajoittain läpättääkin levottomasti.
Toisella silmällä tutkin leijan lennätyksen abc:n kannesta kanteen etsien kuumeisesti tietoa siitä, mikä olisi leijan optimaalinen lentokorkeus. Sellainen vakiokorkeus, jossa pääasiassa tulisi pysytellä. Yksityiskohtaisia ohjeita löytyy siiä, miten leijan saa lentämään yhä korkeammalla, tekemään erilaisia silmukoita ja niin edelleen, mutta missään ei sanota KUINKA korkealle sen pitäisi nousta.
Onko 5 metriä ok, vai onko syytä etsiä vikaa, joka estää leijaa nousemasta korkeammalle? Onhan ikävää, jos tuulenpuuskat paiskovat leijaa milloin mihinkin esteeseen ja pyrstö hakkaa lennättän naamaa. Onko sitten hyvä jos leija lentää 150 metrissä? Tulisiko pyrkiä pitämään se kaiken aikaa siellä asti? Tuolloin saa osakseen hyväksyviä katseita, mutta myös ympäristön odotukset ja sitä myötä paineet kasvavat. Ja jos tuuli äkkiä tyyntyisi, tai muuten menettäisi leijan hallinnan, tulisi koko komeus ryminällä alas maahan saakka, ja hajoaisi varmasti palasiksi. Tai entä jos naru katkeaakin, ja leija karkaa käsistä? Miksei näistä asioista kerrota missään? Miksi vain rakentamiseen annetaan ohjeita?
Olin varma, että nyt on terapeuttini saanut vainun ja koittaa saada selville olisiko tästä mennyt kaksisuuntainen. Kunnes kuulen kysymyksen: "Onko kenties niin, että joudut kaiken aikaa kamppailemaan masennusta vastaan?"
Toisella silmällä tutkin leijan lennätyksen abc:n kannesta kanteen etsien kuumeisesti tietoa siitä, mikä olisi leijan optimaalinen lentokorkeus. Sellainen vakiokorkeus, jossa pääasiassa tulisi pysytellä. Yksityiskohtaisia ohjeita löytyy siiä, miten leijan saa lentämään yhä korkeammalla, tekemään erilaisia silmukoita ja niin edelleen, mutta missään ei sanota KUINKA korkealle sen pitäisi nousta.
Onko 5 metriä ok, vai onko syytä etsiä vikaa, joka estää leijaa nousemasta korkeammalle? Onhan ikävää, jos tuulenpuuskat paiskovat leijaa milloin mihinkin esteeseen ja pyrstö hakkaa lennättän naamaa. Onko sitten hyvä jos leija lentää 150 metrissä? Tulisiko pyrkiä pitämään se kaiken aikaa siellä asti? Tuolloin saa osakseen hyväksyviä katseita, mutta myös ympäristön odotukset ja sitä myötä paineet kasvavat. Ja jos tuuli äkkiä tyyntyisi, tai muuten menettäisi leijan hallinnan, tulisi koko komeus ryminällä alas maahan saakka, ja hajoaisi varmasti palasiksi. Tai entä jos naru katkeaakin, ja leija karkaa käsistä? Miksei näistä asioista kerrota missään? Miksi vain rakentamiseen annetaan ohjeita?
Olin varma, että nyt on terapeuttini saanut vainun ja koittaa saada selville olisiko tästä mennyt kaksisuuntainen. Kunnes kuulen kysymyksen: "Onko kenties niin, että joudut kaiken aikaa kamppailemaan masennusta vastaan?"
maanantai 26. marraskuuta 2007
Tuposta asiaa
Ei tuppo vaan tupo. Ei nyt ole mitään kriisiäkään, joten kehittelen tässä tällaisen ajattelemattoman ajatuksen. Vastatkaas tyhmälle, jos joku tietää.
Nyt on siis taas se aika, kun kaikki haluavat enemmän. Ja saavat. Osa enemmän, osa vähemmän. Ei ole tarkoitus ottaa kantaa siihen oliko nyt TEHYn työtaistelu oikeudenmukainen, tai heidän saamansa korotukset, tai se, etteivät he ole saaneet niitä korotuksia jo aikaa sitten. Eikä mihinkään muuhunkaan yksittäiseen ammattialaan tai liittoon.
Sen sijaan olen ihmetellyt, mitä hyötyä näistä korotuksista oikeasti on kenellekään? Jos oletettaisiin vaikka esimerkiksi, että pennin pyörittäjät saisivat kymmenen prosentin palkan korotuksen (koska se on helpompi laskea) Työnantajalle tämä tarkoitta sosiaaliturvamaksuineen hieman suurempaa kulun lisäystä. Sanotaan nyt vaikka 14 % lisää palkkamenoja. Samaan aikaan palkkoja nostetaan nikkelikaivoksessa, keskisuuri kuljetusliike oy:ssä, huoltamoilla jne. Eri puolilla tehdyt palkankorotukset nostavat hankintahintoja, sanotaan nyt vaikka 10% (koska se on helppo laskea) Nyt siis penninpyörittämön henkilöstökustannukset ovat kasvaneet 14% raaka-aine kustannukset 10 % ja kaikki muutkin kustannukset sanotaanko 5 %. Niinpä tuotteen hintaa on kulujen peittämiseksi nostettava, sanotaanko nyt 7 %.
Nyt kun tämä tapahtuu joka paikassa, niin mitä hyötyä siitä palkankorotuksesta oli, kun saman tien kaikki kallistui samassa suhteessa?
Ai niin, valtion verotulot kasvoivat merkittävästi.
Ja Kiinalaisilla menee hyvin, koska työ on entistä kannattavampaa teettää Kiinassa.
Me halusimme vapaat markkinat, halpoja tuotteita, ja nyt me itkemme, kun työpaikkamme muuttavat ulos maasta? Pitäisikö katsoa peiliin? Jos me haluamme jotain halpaa, sen tekee joku muu kuin Suomalainen. Yhä vain todennäköisemmin. Jos ei Kiinassa, niin sitten Suomessa.
Tässä on nyt varmaan enemmän virheitä kuin asiaa. Siksi minä en vastaakaan tämän maan finanssipolitiikasta, ja siksi tämä olikin kysymys: Mitä hyötyä on jatkuvista palkankorotuksista kenellekään muulle, kuin Kiinalaisille?
Nyt on siis taas se aika, kun kaikki haluavat enemmän. Ja saavat. Osa enemmän, osa vähemmän. Ei ole tarkoitus ottaa kantaa siihen oliko nyt TEHYn työtaistelu oikeudenmukainen, tai heidän saamansa korotukset, tai se, etteivät he ole saaneet niitä korotuksia jo aikaa sitten. Eikä mihinkään muuhunkaan yksittäiseen ammattialaan tai liittoon.
Sen sijaan olen ihmetellyt, mitä hyötyä näistä korotuksista oikeasti on kenellekään? Jos oletettaisiin vaikka esimerkiksi, että pennin pyörittäjät saisivat kymmenen prosentin palkan korotuksen (koska se on helpompi laskea) Työnantajalle tämä tarkoitta sosiaaliturvamaksuineen hieman suurempaa kulun lisäystä. Sanotaan nyt vaikka 14 % lisää palkkamenoja. Samaan aikaan palkkoja nostetaan nikkelikaivoksessa, keskisuuri kuljetusliike oy:ssä, huoltamoilla jne. Eri puolilla tehdyt palkankorotukset nostavat hankintahintoja, sanotaan nyt vaikka 10% (koska se on helppo laskea) Nyt siis penninpyörittämön henkilöstökustannukset ovat kasvaneet 14% raaka-aine kustannukset 10 % ja kaikki muutkin kustannukset sanotaanko 5 %. Niinpä tuotteen hintaa on kulujen peittämiseksi nostettava, sanotaanko nyt 7 %.
Nyt kun tämä tapahtuu joka paikassa, niin mitä hyötyä siitä palkankorotuksesta oli, kun saman tien kaikki kallistui samassa suhteessa?
Ai niin, valtion verotulot kasvoivat merkittävästi.
Ja Kiinalaisilla menee hyvin, koska työ on entistä kannattavampaa teettää Kiinassa.
Me halusimme vapaat markkinat, halpoja tuotteita, ja nyt me itkemme, kun työpaikkamme muuttavat ulos maasta? Pitäisikö katsoa peiliin? Jos me haluamme jotain halpaa, sen tekee joku muu kuin Suomalainen. Yhä vain todennäköisemmin. Jos ei Kiinassa, niin sitten Suomessa.
Tässä on nyt varmaan enemmän virheitä kuin asiaa. Siksi minä en vastaakaan tämän maan finanssipolitiikasta, ja siksi tämä olikin kysymys: Mitä hyötyä on jatkuvista palkankorotuksista kenellekään muulle, kuin Kiinalaisille?
Mikä V#§¤&# siili mä sulle olen?
Kiroileva siili on loistava, joten tein testin. Piti tehdä se jopa kahteen kertaan. Ekalla kerralla tuli ihan väärä tulos! Prkleen urpotestit!
Särkyneille
Tänään päässäni on rullannut yksi yön kertsi:
Kertsi tuo mieleeni siskon. Oman enkelini, joka melkein särkyi asfalttiin. Prinsessan, joka urheasti nousi ylös ja jaloilleen. Jonka haavat paranivat ulkoa, mutta pelkään, että sisältä ne eivät ole arpeutuneet. Toivottavasti olen väärässä.
Jos en, voisinpa kantaa osan siitä puristavasta taakasta, joka tulee kaikkialta ja ei mistään. Tuskaan josta ei saa otetta, jotta voisi taistella irrottaakseen sen kuristavan otteen kaulalta. Tuska ja ahdistus. Nuo möröt jotka hiipivät varjoissa ja seuraavat kaikkialle. Olisipa jokaisella joku, joka voisi kantaa osan taakasta.
Helpotuksen hinta - se on liian usein liian kova.
Rakastan sinua sisko - jos muuta en osaa.
Koitas pärjätä...
Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin
joka kaiken turhan antaneena särkyi asfalttiin
Nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa
että laiva saapuu ja sirpaleet pois kuljettaa
-Yö-
Kertsi tuo mieleeni siskon. Oman enkelini, joka melkein särkyi asfalttiin. Prinsessan, joka urheasti nousi ylös ja jaloilleen. Jonka haavat paranivat ulkoa, mutta pelkään, että sisältä ne eivät ole arpeutuneet. Toivottavasti olen väärässä.
Jos en, voisinpa kantaa osan siitä puristavasta taakasta, joka tulee kaikkialta ja ei mistään. Tuskaan josta ei saa otetta, jotta voisi taistella irrottaakseen sen kuristavan otteen kaulalta. Tuska ja ahdistus. Nuo möröt jotka hiipivät varjoissa ja seuraavat kaikkialle. Olisipa jokaisella joku, joka voisi kantaa osan taakasta.
Helpotuksen hinta - se on liian usein liian kova.
Rakastan sinua sisko - jos muuta en osaa.
Koitas pärjätä...
sunnuntai 25. marraskuuta 2007
Remontissa
Olo on tyhjä. Ei pahassa mielessä tällä kertaa. Vaan enemmänkin levollisen tyhjä. Suurta kipua, ei suurta iloa. Neutraalia. Peruselämää. Keskivertoa. Sitä, mitä olen saanut tehtäväkseni jahdata.
On mennyt hyvin viime aikoina. Olen sietänyt itseäni, enkä välittänyt siitä, sietävätkö muut. Se on heidän ongelmansa, jos se ongelma on. En tietenkään yritä tahallani olla vittumainen toisille, mutten myöskään arvioi kaikkea sen pohjalta, mitä toiset mahtavat ajatella.
Henkisen remontin lisäksi on meneillä ihan sellainen perinteinen. Piti laittaa lastenhuoneeseen uudet pinnat. Mutta siitä tulikin vanhempien makuuhuone, johon laitetaan uudet pinnat ja uusi vaatekaappi. Ei muuta väliä, mutta sain himoitsemani parvekkeen. Haluan paikkoja, joihin voi rauhassa istahtaa lukemaan tai funtsimaan, nauttimaan kupposen kahvia, katselemaan öistä taivasta tai muuten rauhoittumaan. Ei onnistu, jos se on lastenhuoneen perällä.
Sain myös valmiiksi keittiöremontin, jonka aloitin tuossa keväällä. Parin tunnin homma oli ollut kesken yli puoli vuotta! No, tulipa tehtyä. Kylppäriin tehdään kosteusmittaus. Parveke pitää purkaa ja katsoa mitä sille pitäisi tehdä, kun edellinen asukki on rakennellut juttuja vähän niin ja näin. Meillä on nääs parvekkeella laminaatti ja paneelit seinissä. Vesi kyllä menee laminaatin ja lastulevyn väliin, luulen, koska homma on rakennettu niin, että ulkoseinää pitkin valuva vesi ei tipu alas, vaan valuu lattian väliin. Hurraa! Onneksi se on vain parveke. Lasit jo vaihdettiinkin, paitsi ne isot kiinteät, jotka on asennettu niin, että lasia pitkin valuva vesi pyrkii valumaan lasin ali parvekkeen sisälle. Hurraa...
Ei sillä, että itse mikään remontti-reiska olisin. Siksi nuokin on vielä korjaamatta, kun on kyse vaan parvekkeesta.
On mennyt hyvin viime aikoina. Olen sietänyt itseäni, enkä välittänyt siitä, sietävätkö muut. Se on heidän ongelmansa, jos se ongelma on. En tietenkään yritä tahallani olla vittumainen toisille, mutten myöskään arvioi kaikkea sen pohjalta, mitä toiset mahtavat ajatella.
Henkisen remontin lisäksi on meneillä ihan sellainen perinteinen. Piti laittaa lastenhuoneeseen uudet pinnat. Mutta siitä tulikin vanhempien makuuhuone, johon laitetaan uudet pinnat ja uusi vaatekaappi. Ei muuta väliä, mutta sain himoitsemani parvekkeen. Haluan paikkoja, joihin voi rauhassa istahtaa lukemaan tai funtsimaan, nauttimaan kupposen kahvia, katselemaan öistä taivasta tai muuten rauhoittumaan. Ei onnistu, jos se on lastenhuoneen perällä.
Sain myös valmiiksi keittiöremontin, jonka aloitin tuossa keväällä. Parin tunnin homma oli ollut kesken yli puoli vuotta! No, tulipa tehtyä. Kylppäriin tehdään kosteusmittaus. Parveke pitää purkaa ja katsoa mitä sille pitäisi tehdä, kun edellinen asukki on rakennellut juttuja vähän niin ja näin. Meillä on nääs parvekkeella laminaatti ja paneelit seinissä. Vesi kyllä menee laminaatin ja lastulevyn väliin, luulen, koska homma on rakennettu niin, että ulkoseinää pitkin valuva vesi ei tipu alas, vaan valuu lattian väliin. Hurraa! Onneksi se on vain parveke. Lasit jo vaihdettiinkin, paitsi ne isot kiinteät, jotka on asennettu niin, että lasia pitkin valuva vesi pyrkii valumaan lasin ali parvekkeen sisälle. Hurraa...
Ei sillä, että itse mikään remontti-reiska olisin. Siksi nuokin on vielä korjaamatta, kun on kyse vaan parvekkeesta.
sunnuntai 18. marraskuuta 2007
Riittävän hyvää
En aiemmin osannut arvostaa riittävän hyvää, enkä uskonut kenenkään muunkaan arvostavan. Kuvittelin kaikkien vaativan täydellistä, ja siksi minunkin olisi pitänyt suoriutua kaikesta täydellisesti tullakseni hyväksytyksi. Ja jotkut tuntuvat vaativankin kaikesta maksimaalista täydellisyyttä.
Kuulin juuri asiantuntija puhujasta, joka erään asiakasyrityksensä kanssa oli joutunut tekemään erittäin tiukan sopimuksen, jossa määriteltiin sanat joita ei tule käyttää puhuessa (karskit tai ei hienovaraiset ilmaukset) Siinä määriteltiin myös, että parta tulee ajaa, ja käyttää partavettä. Ja että kuulijoiden aktivoituminen on yksinomaan puhujan vastuulla. Paikalla olisi siis ilmeisesti ihmisiä, jotka eivät siedä minkäänlaista vajavaisuutta, eivätkä kanna vastuuta omasta oppimisestaan. Saman tyyppisiä esimerkkejä on varmasti loputtomasti. HALOO!! Ketä se haittaa, jos ei puhujalla ole partavettä!?
Entäs työpaikkailmoitukset? Niissä kaikissa haetaan vain hieman maksimaalisen täydellistä parempia ihmisiä. Siitä, mitä joku on joskus onnistunut tekemään (tai ainakin kuvittelemaan) tulee yhtäkkiä kaikkien vähimmäisvaatimus. Miten realistista se on? Miten joku voi olla niin täynnä itseään, että ei ole valmis suvaitsemaan läheisyydessään maksimaalisen alle jääviä asioita? Raha on vain värikästä paperia, ja silti sitä heiluttamalla voi kuvitella saavansa mitä ikinä keksii tahtoa? Hullua.
On aina olemassa oikeus vaatia ja varjella oikeuksiaan. Entä onko enää olemassa oikeutta tehdä virheitä? Onko oikeutta olla epätäydellinen? Vain juuri niin hyvä, että kykenee riittävässä määrin? Onko oikeus hyväksyä ja antaa anteeksi? Onko oikeus luopua omastaan toisen hyväksi? Onko oikeus käyttää parhaalla tavalla hyväksi se mitä saa, sen sijaan, että paiskaisi sen antajan kasvoille, koska se ei ollut täydellinen?
Olen vähitellen oppimassa tätä. Asiakastilaisuus ei enää ahdistanut, koska arvelin sen sujuvan riittävän hyvin, kunhan vain valmistaudun hyvin. Täydellistä siitä ei varmasti tulisi, eikä tarvitsisikaan. Kunhan tekisin parhaani ollakseni keskinkertainen.
Kuulin juuri asiantuntija puhujasta, joka erään asiakasyrityksensä kanssa oli joutunut tekemään erittäin tiukan sopimuksen, jossa määriteltiin sanat joita ei tule käyttää puhuessa (karskit tai ei hienovaraiset ilmaukset) Siinä määriteltiin myös, että parta tulee ajaa, ja käyttää partavettä. Ja että kuulijoiden aktivoituminen on yksinomaan puhujan vastuulla. Paikalla olisi siis ilmeisesti ihmisiä, jotka eivät siedä minkäänlaista vajavaisuutta, eivätkä kanna vastuuta omasta oppimisestaan. Saman tyyppisiä esimerkkejä on varmasti loputtomasti. HALOO!! Ketä se haittaa, jos ei puhujalla ole partavettä!?
Entäs työpaikkailmoitukset? Niissä kaikissa haetaan vain hieman maksimaalisen täydellistä parempia ihmisiä. Siitä, mitä joku on joskus onnistunut tekemään (tai ainakin kuvittelemaan) tulee yhtäkkiä kaikkien vähimmäisvaatimus. Miten realistista se on? Miten joku voi olla niin täynnä itseään, että ei ole valmis suvaitsemaan läheisyydessään maksimaalisen alle jääviä asioita? Raha on vain värikästä paperia, ja silti sitä heiluttamalla voi kuvitella saavansa mitä ikinä keksii tahtoa? Hullua.
On aina olemassa oikeus vaatia ja varjella oikeuksiaan. Entä onko enää olemassa oikeutta tehdä virheitä? Onko oikeutta olla epätäydellinen? Vain juuri niin hyvä, että kykenee riittävässä määrin? Onko oikeus hyväksyä ja antaa anteeksi? Onko oikeus luopua omastaan toisen hyväksi? Onko oikeus käyttää parhaalla tavalla hyväksi se mitä saa, sen sijaan, että paiskaisi sen antajan kasvoille, koska se ei ollut täydellinen?
Olen vähitellen oppimassa tätä. Asiakastilaisuus ei enää ahdistanut, koska arvelin sen sujuvan riittävän hyvin, kunhan vain valmistaudun hyvin. Täydellistä siitä ei varmasti tulisi, eikä tarvitsisikaan. Kunhan tekisin parhaani ollakseni keskinkertainen.
sunnuntai 11. marraskuuta 2007
Ratkaiseva ajatus
Tänään haluan ajatella muutaman ajatuksen ratkaisukeskeisyydestä. En varsinaisesti ratkaisukeskeisestä terapiasta, vaan arkisemmasta, ratkaisukeskeisestä ajattelusta.
Lähestytäänpä asiaa ongelman kautta. Mitä ajattelen, kun vastaan tulee ongelma? Minkä ajatuksen se minussa laittaa liikkeelle? Väitän, että vastaus tähän kysymykseen on elämäni kannalta hyvin merkittävä. Mitä mieleen juolahtaa, kun edessä on pulma.
Ajattelenko minä silloin:
- Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
- Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
- Ei minulla ole mitään ongelmaa!
- Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
- Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
Mihin nuo eri ajatusmallit johtavat?
Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
Mitä tässä siis oikeastaan sanotaan? Että tilanne vastaa mittavuudeltaan koko elämää, ja lisäksi tämä tilanne, kuten kaikki muutkin, on mahdottoman vaikea. Tähän sisältyy myös ajatus siitä, että elämän pitäisi tulla meitä vastaan itsestään jotenkin toisenlaisena ilman, että meillä on elämämme kulkuun mitään valtaa. Saahan tuollainen ajattelu kenet tahansa lannistumaan, ja lakkaamaan edes yrittämästä.
Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
No entäs tämä? Ajatus lähtee siitä, että joku on tahallaan asettanut eteemme pulman, ja haluamme tietää kuka sen teki; luultavasti rangaistaksemme häntä. Lisäksi ajatuksen mukaan ongelman avaimet ovat tällä toisella henkilöllä, eikä itsellä ole ongelman syntymiseen tai korjaamiseen osaa eikä arpaa. Muuten kuin pakottamalla tuo toinen henkilö korjaamaan virheensä.
No, kausaalisuuden periaatteella on löydettävissä henkilö, joka on myötävaikuttanut tilanteeseen tavalla tai toisella. Hän kuitenkin pyrkii pysyttelemään parhaansa mukaan piilossa. Kukaan ei myöskään enää uskalla tehdä mitään, koska kaikki pelkäävät syyllistyvänsä virheisiin. Luovuudelle ei jää tilaa.
Ei minulla ole mitään ongelmaa!
Saattaa äkkiseltään kuulostaa positiiviselta suhtautumiselta, mutta tällä kertaa kyse on ongelman kieltämisestä. Suuriakin ongelmia voi koettaa mitätöidä tahdonvoimalla, jotta harmonia säilyisi, ettei ketään loukattaisi, tai ettei itse jouduta vaikeaan tilanteeseen. Näennäinen tasapaino peittää alleen jatkuvia pulmia, joiden kieltäminen synnyttää valheiden ja ongelmien kierteen.
Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
Rationaalinen ratkaisu. Kutsutaan paikalle konsultti, joka tekee vuoden tutkimustyötä, ja kertoo sitten mikä näyttäisi olevan ongelman ydin. Enää pitäisi miettiä miten tilanne ratkaistaan. Analyysi toimii tietysti hyvänä pohjana ratkaisuille, mutta on hyvä miettiä milloin kannattaa käyttää paljon resursseja asiaan, jolla oikeastaan ei ole suurtakaan merkitystä.
Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
On olemassa jonkinlainen lähtötilanne, se on oleellista. Tärkeintä on kuitenkin on se, mihin on menossa. Ei ole välttämätöntä tietää, miten tilanteeseen on päädytty. Sama lopputulos voidaan saavuttaa myös miettimällä miten jatkossa päädytään halutunlaiseen tilanteeseen. Ei etsitä syitä, vaan ratkaisuja. Ei siis myöskään syyllisiä, vaan ratkaisijoita.
Tavoitteensa asettaminen tuntuu usein vaikealta. Samassa silmänräpäyksessä kun esittää itselleen jonkin tavoitteen, keksii myös miksei ikinä voi saavuttaa sitä. Kaikki näkyvissä olevat esteet tulevat mieleen. Ei oikein uskallakaan ajatella mitään positiivista tulevaisuutta, kun sen näkeminen saa näkemään myös kurjan nykyisyyden.
Tavoitteen asettamisessa voi auttaa ihmekysymys:
"Jos yön aikana olisi tapahtunut ihme, ja aamulla setä olisikin täti. Kuu olisikin juustoa. Ja muutenkin kaikki olisi mahdollista, niin millaiselta minun tilanteeni silloin näyttäisi, millaista elämäni olisi?"
Kun tällä tavalla on asettanut toiveensa tavoitteeksi, se tuntuu tavoittamattomalta ja kaukaiselta kuin aurinko. (siihenhän vaadittiinkin ihme). Jotta kuitenkaan ei sortuisi epätoivoon mahdottoman edessä, on syytä rakentaa portaat. Sellaiset sopivan kokoiset askelmat, joita pitkin voi nousta pieni askel kerrallaan kohti sitä omaa aurinkoaan. Mitä minun täytyy tehdä, jotta pääsen kiipeämään ensimmäisen pienenpienen askelen kohti omaa ihmettäni? Entä toisen? Ja vähä vähältä auringon luokse kapuaminen ei näytäkään enää mahdottomalta, vaan mahdolliselta, ja kaiken lisäksi monista askelista huolimatta houkuttelevalta.
Tähän asti ei ikinä pääse, jos tyytyy etsimään syyllisiä tai tuijottaa vain tehtyihin virheisiin, kieltää ongelman olemassaolon kokonaan, tai antaa heti kättelyssä pulmilleen kohtuuttomat mittasuhteet.
Lisää voi lukea vaikkapa Ben Furmanin ja Tapani Aholan kirjasta: Muuttuset - terapiasta ratkaisuihin.
Lähestytäänpä asiaa ongelman kautta. Mitä ajattelen, kun vastaan tulee ongelma? Minkä ajatuksen se minussa laittaa liikkeelle? Väitän, että vastaus tähän kysymykseen on elämäni kannalta hyvin merkittävä. Mitä mieleen juolahtaa, kun edessä on pulma.
Ajattelenko minä silloin:
- Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
- Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
- Ei minulla ole mitään ongelmaa!
- Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
- Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
Mihin nuo eri ajatusmallit johtavat?
Pitääkö elämän aina olla näin vaikeaa...
Mitä tässä siis oikeastaan sanotaan? Että tilanne vastaa mittavuudeltaan koko elämää, ja lisäksi tämä tilanne, kuten kaikki muutkin, on mahdottoman vaikea. Tähän sisältyy myös ajatus siitä, että elämän pitäisi tulla meitä vastaan itsestään jotenkin toisenlaisena ilman, että meillä on elämämme kulkuun mitään valtaa. Saahan tuollainen ajattelu kenet tahansa lannistumaan, ja lakkaamaan edes yrittämästä.
Kuka idiootti on saattanut asiat tällaiseen tilaan?!
No entäs tämä? Ajatus lähtee siitä, että joku on tahallaan asettanut eteemme pulman, ja haluamme tietää kuka sen teki; luultavasti rangaistaksemme häntä. Lisäksi ajatuksen mukaan ongelman avaimet ovat tällä toisella henkilöllä, eikä itsellä ole ongelman syntymiseen tai korjaamiseen osaa eikä arpaa. Muuten kuin pakottamalla tuo toinen henkilö korjaamaan virheensä.
No, kausaalisuuden periaatteella on löydettävissä henkilö, joka on myötävaikuttanut tilanteeseen tavalla tai toisella. Hän kuitenkin pyrkii pysyttelemään parhaansa mukaan piilossa. Kukaan ei myöskään enää uskalla tehdä mitään, koska kaikki pelkäävät syyllistyvänsä virheisiin. Luovuudelle ei jää tilaa.
Ei minulla ole mitään ongelmaa!
Saattaa äkkiseltään kuulostaa positiiviselta suhtautumiselta, mutta tällä kertaa kyse on ongelman kieltämisestä. Suuriakin ongelmia voi koettaa mitätöidä tahdonvoimalla, jotta harmonia säilyisi, ettei ketään loukattaisi, tai ettei itse jouduta vaikeaan tilanteeseen. Näennäinen tasapaino peittää alleen jatkuvia pulmia, joiden kieltäminen synnyttää valheiden ja ongelmien kierteen.
Tämä tilanne vaatii nyt täydellisen analyysin.
Rationaalinen ratkaisu. Kutsutaan paikalle konsultti, joka tekee vuoden tutkimustyötä, ja kertoo sitten mikä näyttäisi olevan ongelman ydin. Enää pitäisi miettiä miten tilanne ratkaistaan. Analyysi toimii tietysti hyvänä pohjana ratkaisuille, mutta on hyvä miettiä milloin kannattaa käyttää paljon resursseja asiaan, jolla oikeastaan ei ole suurtakaan merkitystä.
Minulla näyttäisi olevan tällainen pulma. Kukas keksisi miten saan tilanteen muutettua?
On olemassa jonkinlainen lähtötilanne, se on oleellista. Tärkeintä on kuitenkin on se, mihin on menossa. Ei ole välttämätöntä tietää, miten tilanteeseen on päädytty. Sama lopputulos voidaan saavuttaa myös miettimällä miten jatkossa päädytään halutunlaiseen tilanteeseen. Ei etsitä syitä, vaan ratkaisuja. Ei siis myöskään syyllisiä, vaan ratkaisijoita.
Tavoitteensa asettaminen tuntuu usein vaikealta. Samassa silmänräpäyksessä kun esittää itselleen jonkin tavoitteen, keksii myös miksei ikinä voi saavuttaa sitä. Kaikki näkyvissä olevat esteet tulevat mieleen. Ei oikein uskallakaan ajatella mitään positiivista tulevaisuutta, kun sen näkeminen saa näkemään myös kurjan nykyisyyden.
Tavoitteen asettamisessa voi auttaa ihmekysymys:
"Jos yön aikana olisi tapahtunut ihme, ja aamulla setä olisikin täti. Kuu olisikin juustoa. Ja muutenkin kaikki olisi mahdollista, niin millaiselta minun tilanteeni silloin näyttäisi, millaista elämäni olisi?"
Kun tällä tavalla on asettanut toiveensa tavoitteeksi, se tuntuu tavoittamattomalta ja kaukaiselta kuin aurinko. (siihenhän vaadittiinkin ihme). Jotta kuitenkaan ei sortuisi epätoivoon mahdottoman edessä, on syytä rakentaa portaat. Sellaiset sopivan kokoiset askelmat, joita pitkin voi nousta pieni askel kerrallaan kohti sitä omaa aurinkoaan. Mitä minun täytyy tehdä, jotta pääsen kiipeämään ensimmäisen pienenpienen askelen kohti omaa ihmettäni? Entä toisen? Ja vähä vähältä auringon luokse kapuaminen ei näytäkään enää mahdottomalta, vaan mahdolliselta, ja kaiken lisäksi monista askelista huolimatta houkuttelevalta.
Tähän asti ei ikinä pääse, jos tyytyy etsimään syyllisiä tai tuijottaa vain tehtyihin virheisiin, kieltää ongelman olemassaolon kokonaan, tai antaa heti kättelyssä pulmilleen kohtuuttomat mittasuhteet.
Lisää voi lukea vaikkapa Ben Furmanin ja Tapani Aholan kirjasta: Muuttuset - terapiasta ratkaisuihin.
tiistai 6. marraskuuta 2007
liian tyhmä
Unohdin terapiani, kunnes terppa soitti. Sovittiin, että tulen heti. Hävetti.
Puhuttiin ensin näistä arjen ongelmista, kuten valvomisesta, hajamielisyydestä, syömisestä ja itsekurin puutteesta yleensä. Tavallisesta työpäivästä. Sitten siirryttiin työmotivaatioon.
Se on heikko. Olen pitkään miettinyt työpaikan vaihtoa, mutten ole keksinyt mitään missä pärjäisin. En voi aloittaa mitään, mitä en jo osaa valmiiksi. "Ahaa, sääntö on siis, että kaikki pitää osata jo valmiiksi." No, tai ainakin oppia kerralla. Virheitä ei saa tehdä. Ei virheitä. Ei saa olla tyhmä. Ei saa aiheuttaa hankaluuksia. Ei pidä kysyä. Pitää tietää. Pitää pärjätä.
Hitto, on mahdotonta osata kaikkea valmiiksi, tai edes oppia kerralla. Voiko kukaan olettaa, että joku osaisi valmiiksi kaiken tai edes oppisi kerrasta? Oletanko minä sitä muilta? No en! Miksi muut sitten olettaisivat minun osaavan kaiken? Olenko minä itse ainut, joka sitä minulta vaatii?
Jumitanko minä elämäni omaan vaativuuteeni? Vältänkö minä kaikkea muutosta, koska oman osaamattomuuden kohtaaminen ahdistaa ja muiden mahdolliset vaatimukset pelottavat niin pirusti? Onko se reilua? Onko tämä maailma muka rakennettu supermiehistä ja kissanaisista? No ei ole! Ei hitto ole! Kaikki täällä on puutteellisia ja kelvottomia, mutta samalla myös täydellisiä ja kelvollisia.
Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. Silti ne kaikki ovat lunta.
Puhuttiin ensin näistä arjen ongelmista, kuten valvomisesta, hajamielisyydestä, syömisestä ja itsekurin puutteesta yleensä. Tavallisesta työpäivästä. Sitten siirryttiin työmotivaatioon.
Se on heikko. Olen pitkään miettinyt työpaikan vaihtoa, mutten ole keksinyt mitään missä pärjäisin. En voi aloittaa mitään, mitä en jo osaa valmiiksi. "Ahaa, sääntö on siis, että kaikki pitää osata jo valmiiksi." No, tai ainakin oppia kerralla. Virheitä ei saa tehdä. Ei virheitä. Ei saa olla tyhmä. Ei saa aiheuttaa hankaluuksia. Ei pidä kysyä. Pitää tietää. Pitää pärjätä.
Hitto, on mahdotonta osata kaikkea valmiiksi, tai edes oppia kerralla. Voiko kukaan olettaa, että joku osaisi valmiiksi kaiken tai edes oppisi kerrasta? Oletanko minä sitä muilta? No en! Miksi muut sitten olettaisivat minun osaavan kaiken? Olenko minä itse ainut, joka sitä minulta vaatii?
Jumitanko minä elämäni omaan vaativuuteeni? Vältänkö minä kaikkea muutosta, koska oman osaamattomuuden kohtaaminen ahdistaa ja muiden mahdolliset vaatimukset pelottavat niin pirusti? Onko se reilua? Onko tämä maailma muka rakennettu supermiehistä ja kissanaisista? No ei ole! Ei hitto ole! Kaikki täällä on puutteellisia ja kelvottomia, mutta samalla myös täydellisiä ja kelvollisia.
Ei ole kahta samanlaista lumihiutaletta. Silti ne kaikki ovat lunta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
