Kuolemansynti

"Asia on vakava, sen vakavuudesta ollaan tietoisia ja silti siihen ryhdytään omasta vapaasta tahdosta."

YLPEYS
Tarkemmin "vääränlainen" ylpeys. Ehkä tämän katalan kuolemansynnin välttämiseksi joihinkin meistä on joskus pyritty istuttamaan sellainen oikeanlainen vaatimattomuus, eli arvottomuuden tunne. Ettei nyt vaan ylpistyttäisi liikaa. Tässä tarkoitettu ylpeys on kuitenkin sitä, että asettaa itsensä muiden yläpuolelle, muita arvokkaammaksi. Teenkö minä niin?

KATEUS
Minusta kateellisuudessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Eikö tunnu aika hyvältä kuulla, että joku on niiiin kateellinen tuosta uudesta hienosta autostani, tai siitä ja tästä ominaisuudestani? Kateuden pahentaa ilkeys, "pois sinulta, mitä minullakaan ei ole" -asenne. Kateus taitaa myös olla eräällä tapaa ylpeyden vastapeluri. Myrkyllinen ylpeys synnyttää helposti myrkyllistä kateutta. Olenko minä kateellinen?

VIHA
Eikös tämäkin ole ihan tervettä. Voisi ajatella, että vihan tehtävänä on antaa meille voimaa asettua sortajaa ja väärintekijää vastaan, jolloin se olisi osa itsepuolustusjärjestelmäämme. Vihasta pelottavan tekee se, että monissa ikävissä ja kohtalokkaissakin tapahtumissa juuri irralleen riistäytynyt viha on ollu läsnä. Vaan se ei liene vihan syytä, jos valitaan väärät keinot. Taustalla ovat ehkä vahingolliset arvot ja toimintamallit. Tokihan krooninen viha myrkyttää mielen, eihän vihaa ole jatkuvaksi olotilaksi tarkoitettu. Missä näkyy minun vihani?

LAISKUUS
Tämäpä on vaikea. Minua kenties eniten koskettava näistä seitsemästä. Enkä minä ole vielä ehtinyt määrittää suhdettani siihen, enkä perehtyä laiskuuden olemukseen. Se hyöty laiskuudesta kuitenkin on, että se mahdollistaa kehityksen. Kun ei viitsi nähdä vaivaa, keksii aina helpomman keinon. Vai oliko muka pyörän keksiminen vain jotenkin ylevää haastetta aivoille?

AHNEUS
On hyväksi ihmiselle olla hivenen ahne. Ahne elämälle. Ahneus on halua ottaa tehokkaasti irti se, mikä on saatavissa. Mustaksi ahneuden muuttaa välinpitämättömyys ottamisen seurauksista. Omaan ahneuteeni törmäsin yllättäen palkkatoivetta esittäessä. Yhtäkkiä riittävä ei ollutkaan enää tarpeeksi, vaan halusi vähän enemmän ja aina vaan vielä vähän enemmän.

KOHTUUTTOMUUS
eli suhteellisuudentajun puutteellisuus. Mustalta näyttää minun silmiini, ihan oikealta kuolemansynniltä. Varmasti minäkin olen kohtuuton, vaikken liiemmälti arvostakaan tätä ominaisuutta kanssaihmisissä - no, korkeintaan viihdearvonsa vuoksi.

HIMO
Absoluuttinen, pakonomainen tarve saada jotakin, yleisesti ottaen mielihyvää. Mielihyvähän on olemassa, jotta osaisimme tavoitella sitä, mutta mikä on mennyt vikaan, kun pakkomielteinen himo jyrää yli kaiken muun, jättämättä orjalleen minkäänlaista valinnan mahdollisuutta. Toisaalta, eihän se silloin täytä kuolemansynniltä vaadittavaa suostumuksen ehtoakaan.

Onko noita kuolemansyntejä nyt oikein tosissaan mietitty loppuun saakka? Kaipaisivatkohan ne hiukan uudelleenarviointia? Ehkäpä nämä yleisiksi kuolemansynnin toteutumistavoiksi määriteellyt seikat kuvaavat hyvin aikansa käsityksiä. Varsinainen määritelmä kuitenkin soveltunee hyvin moraalittoman toiminnan mittariksi.

Pakko vielä tähän loppuun todeta, että "Seven" aikanaan oli yksi minuun vahvimmin vaikuttaneista psykologisista trillereistä. Kun käveli leffasta ulos, oli sellainen olo, että joku hallitsee elämääni.

To Dream is To Fight?

Onko mahdollista olla taivaanrannan maalari, ja taistelija - samassa elämässä?

On kiistämätön tosiasia, että kriisin alkaessa tarvitaan kipeästi niitä, jotka tarttuvat toimeen ja tekevät sen mitä pitää tehdä, vaikka rikkoisivat siinä samalla itsensä. Ilman taistelijaa ei uneksijalla ole tulevaisuutta.

Kuitenkin, kun taistelut on käyty ja vain savuavat rauniot ovat jäljellä - kaikki on rikki ja haavoilla - tarvitaanko silloin joku, joka maalaa paremman huomisen? Niitä, jotka haluavat tehdä rumasta kaunista, ja ovat siksi jopa valmiita kääntämään selkänsä elämän raadollisuudelle, kieltäytymään totuuden näkemisestä ja ylläpitämään unelmia?

I'm in!

Salainen agentti ilmoittautuu palvelukseen.

Sillä ja hilkulla

Kävin tänään työhaastattelussa. Tilanne on sikäli hauska, että en ollut varsinaisesti edes hakenut kyseistä paikkaa. Menin oikeastaan katsomaan, millaisesta hommasta olisi kysymys. Samalla siinä hoitui myös työhaastattelu. Sovimme, että ilmoitan mihin tulokseen tulen, ja mikä on palkkatoiveeni.

Hirmuisen hankala asia tuo palkkatoivomus. Ei haluaisi pyytää liikaa, muttei toisaalta myöskään liian vähän. Kun on huonosti käsitystä siitä, millainen palkkataso alalla ja kyseisessä työpaikassa on. No, kaivelin tessin ja laitoin siihen jonkin verran päälle.

Melkein heti sain myönteisen sävyisen vastausviestin sähköpostiini, ja viimeistään perjantaina lupasivat ilmoittaa tulenko valituksi. Nyt ei sitten muuta kuin odotellaan ja toivotaan.

Työ sinällään vaikutti oikein sopivalta. Se on konkreettista ja selkeää. Ilmapiiri vaikutti mukavalta, samoin firman johtaja ja työnjohtaja. Työmatkakin hoituu noin vartissa.

Voi tätä odottelun jännitystä.

Moon merkitty miäs!

These I Got from Tiina, who was being very Generous, wich was nice.
(Melkeen ansaitsisin vielä sellasen "vuaren kiälimiäs" -merkin?)

Lainasanoja

Vaihteeksi iloisempaa sisältöä...

Love is blindness - in life that was darkness

Olemme olleet melko erillään viime aikoina. Tänään tapasimme taas sedällä. Se oli miettinyt mitä halusi isän kuulevan.

"Ei se varmaan ollut mitään tiettyä. Enemmänkin, sellaista taistelua tärkeistä asioista. Tai sellaisista, joissa oltiin jotenkin mukana. Ainakin koitin todistaa, ettei ne ihmiset välttämättä niin pahoja ole, vaikka ne tekeekin jotain juttuja, mitkä ei välttämättä ole hyviä."

"Niin, se taisi tuntua vähän siltä, että jos ei noita hyväksytä, niin ei minuakaan hyväksytä."

"Joo. En mä voinut niille lopulta enää puhua mistään asioista. En mä niin paha ollut, enkä oikeestaan tehnyt mitään hirveetä, mutta ei sitä kuitenkaan hyväksytty."

Tiedän, että se toisinaan varasti rahaa ostaakseen kaljaa tai tupakkaa, mutta se ei taida olla valmis myöntämään sitä. Se painaa sen mieltä, eikä se halua muistaa sitä, joten en ota asiaa tässä puheeksi. Eihän se oikeastaan ollut oleellista asian kannalta.

"Etkä sitten käyttänyt muita päihteitä," kysyy setä.

"Ei, en mä koskaan mitään muuta kuin alkoholia ja tupakkaa."

"Kyllähän mä periaatteessa olisin kai ollut ihan lastensuojelukamaa, jos silloin niillä kylillä olisi ollut jotain lastensuojelua. Mä kuitenkaan mitenkään paha ollut, tai ilkeä, joten en jäänyt niiden verkkoon. En rikkonut paikkoja, tapellut tai rötöstelly. Mä olisin ehkä kaivannut suojelua iteltäni, enemmän kuin tavallinen koti voi antaa. Ainakin tän päivän sossujen näkemysten mukaan."

"Muistan joskus yläasteikäisenä menneeni yksin paikalliseen kapakkaan, ja päätyneeni jonkun täysikäisen tuiki tuntemattoman jäbän juttukaveriksi. Mähän olin ihan lapsi silloin, mutta jostain syystä isommat otti mut yleensä vakavasti. Mä tunsin sen baarimikonkin, joten en kyllä siltä viittinyt mitään tilailla, mutta kaveri tarjos. En mä teidä miks mä sinne menin, tai miks lähdin pois."

"Jostain syystä mä tunnun kuitenkin olevan jopa vähän ylpeä susta, siitäkin huolimatta, ettei toisaalta ehkä olis aihetta. Sä olit jotain. Sua kunnioitti oman ikäset ja isommat. Sulla oli katu-uskottavuutta, joka ei perustunut missään määrin pelkoon."

"Niin olihan se tavallaan siistiä, hullu nuoruus. Ja ne oli ihmisiä joille kelpasi sellaisena kuin oli. Ei ne koskaan vaatineet multa mitään näyttöjä"

"Silloin kun mulla oli kaikkein vaikeinta, mä tein iltaisin pitkiä kävelylenkkejä pitkin niitä korpiteitä, joiden varrella asuin. Niiden lenkkien aikana kuuntelin taukoomatta U2 Achtung babyä, erityisesti biisejä One ja Love is blindness, jota pysähdyin aina kuunteleen yhen sillankaiteelle. Ja poltin röökiä ketjussa koko matkan. Saattoi mennä parissa-kolmessa tunnissa melkein aski röökiä."

"Mitä sä mietit niillä reissuilla," kysyy setä kuunneltuaan pitkään.

"Kai yleensä elämän vittumaisuutta. (Faija ei muuten voinut sietää sitä, että kiroilin. Se oli j0skus mennyt lukemaan mun kirjeen silloiselle tyttöystävälleni. Olin kirjoittanut sen kun oli tosi paha olla, ja kieli oli sen mukasta. Kerroin siinä miten olin ottanut yksin pussikaljaa ton peruslenkkini aikana. Talutin fillariani, joka silti jatkuvasti pyrki päätymään ojaan. Jossain vaiheessa olin hakannut nyrkkiäni männynrunkoon. Arki-iltana. "Ei kai sen tyttöystävänkään ole kiva tollasta kielenkäyttöä kuunnella?" Se oli se sen pointti tosta asiasta. Kai se koitti myös kysellä mikä oli homman nimi, mutta jotenkin se vaan takertui siihen vittuun).

Niin - asiaan. Sydänsuruja. Sitä mitä olisi pitänyt tehdä, tai ei olisi pitänyt. Ja kai siinä oli melko itsetuhoisiakin ajatuksia aika paljon. Mä taisin välillä rukoilla, etten aamulla enää heräis. Elämän mielekkyys oli aika pitkälti hukassa. Kai se osittain oli ihan masennustakin."

"Ne biisit ja se reissu ja kaikki - se oli yksi kerta toisensa jälkeen toistuva toisiinsa kietoutuneiden osasten summa. Ensimmäiset askeleet vei aina pois, pakoon tavallaan. Sitä seurasi turruttamisen vaihe. Askel askelelta mä suomin epätoivoani vihan sivalluksin, työnsin sitä savuke kerrallaan takseepäin. Sitten tuli tietty silta, oli viileetä ja pimeetä, ja vaan musa kaikui korvissa. Siinä sillalla mä kuuntelin aina Love is blindnessin monta kertaa putkeen. Mä itkin siellä pahaa oloani maailmalle. Siinä meni joku puol tuntia ali kiitäviä autoja katsellessa, miten ne tuli jostain ja meni sinne kans. Sit kun mä loppumatkan palasin himaan, se oli sellasta takki tyhjänä kävelemistä. Alistuneena ja antautuneena. Olkoon, ei sille mitään mahda. Turtana kotiin ja vähin äänin yläkertaan. Telkkaria tai nukkuun."

"Mutta sä selvisit siitä kuitenkin", huomauttaa setä.

"Joo, kai mä selvisin, vaikka taisihan siitä jäädä jälkensä ja arpensa mun sisälle, ja ne on siellä kyllä vieläkin."

Minä ja Junior Jones

Junior Jones halusi lisätä tähän tämän videon, koska se ei löydä omia
sanoja kuvaamaan sisällään riehunutta myrskyä.

Sisälläni kiljuu Junior Jones, vielä keskenkasvuinen poika, haluten tulla kuulluksi. "Eihän se välttämättä noin ole", se yrittää sanoa. Sanoilla ei kuitenkaan ole vaikutusta, kuin seinille puhuisi. Eihän se ihme olekaan, kun vastassa on kivikasvoinen muuri. Muurinmurtajaan on kiinnitetty viesti: "Et sinä aina ole oikeassa, et sinä tiedä kaikkea vaikka niin väität." Eihän poika sitä tiedä, kun ei osaa vielä lukea, mutta muuria eivät kuitenkaan kaada mitkään perustelut. Se ei säröile, ei myötäile. Tuskin se edes kuulee. Se näkee itsensä ja oman totuutensa, jota on mahdotonta arvioida uudelleen. Miksi edes pitäisi?

Pojan sisällä kiehuu epätoivoinen raivo, kun se edes kerran tahtoisi olla oikeassa. Se ei enää muista, mistä se on väitellyt, mutta muistaa kuitenkin, miten nujerrettuna joutui palaamaan huoneeseensa, paiskata oven kiinni niin, että lasit helisevät, kääntää volymit kaakkoon ja istua turruttamaan itkunsekaista mieltään.

Vaikka minä jo olen antanut anteeksi, ei Junior Jones ole unohtanut. Edelleen se toitottaa kaikille, ettei se välttämättä niin ole, ja voihan se olla näinkin. Se vihaa yksisilmäisyyttä, se haluaa olla oikeassa. Kuunnelkaa nyt joku, arvostakaa minua!

Se pelkää nujerretuksi tulemisen tunnetta kuin ruttoa. Se vihaa avuttomuutta. Se ei halua kokea sitä enää ikinä. Se kavahtaa itsepäisiä, vahvatahtoisia ihmisiä, jotka muistuttavat sitä muurista.

Sen ystävät olivat pahoja, vaikka ne olivat sellaisia samanlaisia kuin se itsekin. Se ei vain voinut kertoa sitä. Eihän se vielä voinut paeta minnekään. "Lumihangessa ei pitkälle juosta." Vaan eipä se voinut puhua itsestään ja elämästään. Sen elämä oli kiellettyä ja pahaa, vaikkei se nyt niin kovin kummoista oikeastaan ollut.

Poikaa ahdisti ja sattui. Onneksi oli kaverit, jotka ymmärsivät. Ystävät jotka arvostivat. Ihmiset, jotka eivät koskaan tuominneet. Ne pahat, joiden seura ei ollut hyväksi. Parhaat ystävät, joita meillä kummallakaan on ikinä ollut.

Kerran kun sen oli hyvin paha olla, illalla myöhään, se istui bussipysäkille.Se odotti, että aikuiset tulisivat ja se voisi pyytää niitä kuuntelemaan. Poika odotti, ja odotti, ilta vaihtui yöksi. Aikuisia ei tullut, olivat menneet toista kautta. Tuli kuitenkin ystävä autollaan, ja tarjosi kyydin kotiin. Ja sinne se lähti, vaikkei olisi halunnut. Minne muuallekaan se olisi mennyt?

Minä yritän kuunnella - tarkkaavaisesti. Sen on vaikea löytää sanoja. Sen on vaikea ymmärtää ja tietää miksi sillä on paha olla. Olen vienyt sen tapaamaan setää, joka auttaa sitä ymmärtämään. Puhuessaan sedän kanssa, se valuttaa kyyneliään minun poskilleni, ja minä annan sen tehdä niin. Toisinaan minäkin puhun sedän kanssa. Aikuisen tavoin vaadin siltä tehokkuutta ja arvelen, että kyllä se varmaan jo pärjää. Unohdan, että se tarvitsee aikaa. Vihdoinkin se tulee kuulluksi ja ymmärretyksi, hyväksytyksi sellaisenaan aikuisen sedän taholta.

Tyhjiä sanoja

kuva: Wikimedia Commons

Mikähän siinä on kun terpalle sanoo jotakin, niin hetken päästä asia kääntyy päälaelleen.

Jonkin aikaa takaperin havaitsin terapiavuoden päättymisen olen lähempänä kuin sen alkaminen. Totesin mielessäni, että tämähän alkaa nyt olla selvää, pitäisi vain keksiä, millä eväillä ei mennä enää takapakkia terapian päätyttyä. Muutaman päivän päästä ajatus tuntui aivan oudolta. Oikeastihan tässä oltiin vasta ihan alkutaipaleella, ja selvästi toinen vuosi pitäisi vielä käydä.

Toinenkin esimerkkini liittyy terapian päättymiseen. Viimeksi väitin, ettei merkkejä masennuksesta enää juuri ole havaittavissa. Olin kyllä oikeassa sanoessani tilanteen olevan merkittävästi parempi kuin aloittaessa. Tänään kuitenkin ahdistaa, elämä tuntuu toivottomalta, turhalta. Tekisi mieli vain sulkea silmät ja heittäytyä ajelehtimaan, kunnes uppoaa. Ei konkreettisesti, mutta sisäisesti.

Työnhaku ahdistaa. Ympäristön tila ahdistaa. Ihmiskunnan typeryys ahdistaa. Totuuden etsiminen ja sen löytymisen mahdottomuus ahdistaa. Unelmia ei ole. En halua sellaisia, koska ne tuottavat pettymyksiä.

Silti pitäisi vain jatkaa eteenpäin, eikä jäädä tuleen makaamaan. Jokainen laiminlyöty asia lisää ahdistuksen määrää tulevaisuudessa.