Oodi laiskuudelle

Minä en luonteeltani ole puurtaja. Pyrin tekemään niin vähän kuin mahdollista. En kaipaa elämään haasteita työn suunnalta. Ne eivät ole minulle mikään arvo. Ei tämä tietysti ole mikään alisuorittamisen ja varsinaisen velttoilun puolustuspuhe, mutta sellainen minä olen. Hyväksytäänkö minut sellaisena?

Tämä on varmaan se, mikä minua häiritsee siinä, että toiset pitävät minua pätevämpänä kuin koen itse olevani. Koen, etten tule hyväksytyksi sellaisena kuin olen, vaan minun pitäisi olla jotakin muuta. Minun pitäisi kaivata elämääni haasteita, pitäisi olla superhyvä, osallistua kaikkeen. En minä ole sellainen, enkä sitä halua. Hoksasin sen tänään.

Olen yrittänyt olla jotakin sellaista, mikä on työkavereiden arvojen mukaista, ja minusta se on jotakin muuta, kuin mitä oikeasti olen. Olen pitänyt heitä upeina tyyppeinä, ja siksi koittanut olla samanlainen, mutta myös siksi, että yrityksen arvojen (todellisten) mukaan se on ollut laatua, joka on vähimmäisvaatimus. Jokainen päivä tarkoittaa minulle edelleen syyllisyyttä siitä mitä en tee tai mitä en ole, mutta sekään ei saa minua muuttumaan.

Jossain määrin olen valmis panostamaan enemmän, mutta työ ei koskaan enää tule olemaan koko elämäni. Se on välttämätön asia, joka on hoidettava, kunnes joskus ehkä pääsee eläkkeelle. Jos nykyinen työpaikkani vaatii, että työ on koko elämä, tai edes lähes, niin sitten me emme ole luodut toisillemme.

Olen valmis pyrkimään kohtuulliseen sitoutumiseen työhöni. Se tarkoittaa, etten edelleenkään etsi toista työpaikkaa, jos ei ole pakko. Se tarkoittaa, että yritän parhaani täyttääkseni sen, mitä työn kohtuullinen hoitaminen edellyttää. En kuitenkaan tule uhraamaan elämääni työlle. Se ei ole elämäni sisältö. Minulta saa pyytää, ja vaatiakin. Saa ehdottaa, toivoa ja odottaa. Vedän itse sitten rajani.

Alan vähitellen oppia, että olen riittävä, vaikken ole täydellinen. Alan oppia arvostamaan itseäni tällaisenaan, en ainoastaan täydellisyyden tai suorittamisen kautta. Minulla ei ole NIIN suurta tarvetta miellyttää kaikkia. Voin luoda itse omat normini ja olla tyytyväinen niihin, vaikkeivät ne vastaisi jonkun muun normeja. Aina välillä tämä onnistuu, aina ei. Kamppailen kehittyäkseni sellaiseksi, minkä itselleni näen hyväksi. En enää sellaiseksi, millaisia muut haluaisivat minun olevan.